perjantai 15. joulukuuta 2017

Lunta Etsimässä – Meidän Joulumme

Cotopaxin tulivuori on Ecuadorin toiseksi korkein vuori. Se on aktiivinen tulivuori, joka nousee 3000 metriä ympäröiviä Andien laaksoja korkeammalle. Cotopaxi soveltuu hyvin ensinousuksi vuorikiipeilystä kiinnostuneille.

Cotopaxi on 5 911metriä korkea. Se on Ecuadorin toiseksi korkein tulivuori ja yksi maailman korkeimmista aktiivisista tulivuorista.


Cotopaxi sijaitsee noin 50 kilometriä pääkaupungista Quitosta etelään. Vuori on juureltaan noin 23 kilometriä leveä. Sen kraatterin suuaukko on 700 metriä pitkä ja 500 metriä leveä, ja kraatterin syvyys on 366 metriä. 

Ecuador sijaitsee päiväntasaajalla, maa on saanut sen mukaan nimensäkin. Lunta ei ilmeisistä syistä maasta kauheasti löydy.

Toisaalta Ecuadorin halki kulkevat Andit ja vuoristosta löytyy myös lumihuippuja, Ecuadorissa niitä on useampikin. Lisäksi maan pääkaupunki Quito on 2800 metrin korkeudella ja joskus ilmanpaine saa aikaan raesateita jotka koostuvat täällä aivan kinoksiksi. Niitä rakeita paikalliset sitten kutsuvat lumeksi, kun eivät paremmasta tiedä.

Vuoden 1738 jälkeen Cotopaxi on purkautunut yli 50 kertaa. Useat vuorta ympäröivät laaksot ovat syntyneet voimakkaiden mutavyöryjen seurauksena. Mutavyöryt muodostavat vakavan uhan paikallisille asukkaille. Läheinen Latacungan kaupunki onkin tuhoutunut täydellisesti ainakin kahdesti historiansa aikana. 

Meidän poikamme ovat molemmat lumihulluja. Ainakin siis kun lumi on valokuvassa tai elokuvassa. Oikeaan jouluun heidän mielestään kuuluisi oikea lumi.

Teini on kehuskellut miten hän oli Suomessa talvellaja lunta oli niin paljon että hän kyllästyi siihen. Lisäksi hän on käynyt Cotopaxin ja Chimborazon tulivuorilla katsomassa lunta. Jopa tehnyt lumiukkoja ja leikkinyt lumisotaa.

Perhe valmiina vuorelle nousuun, paitsi minä. Tällä kertaan jäin autoon meidän chihuahuamme kanssa odottamaan miesväkeä vuorelta takaisin.

Pikkuinen poika on tästä tietysti valtavan kateellinen. Hän ei ole päässyt Suomeen eikä myöskään tulivuorille. Hän on vasta neljä, joten aikaisemmin korkeus on ollut aivan liikaa hänelle.

Tänä vuonna isä kuitenkin lupasi että pikkuinen poika pääsisi tutustumaan lumeen ennen joulua. Joten eilen matkasimme Cotopaxin tulivuorelle.

Cotopaxin rajuimmat tunnetut purkaukset tapahtuivat vuosina 1744, 1768 ja 1877. Vuoden 1877 purkauksessa pyroklastiset pilvetlaskeutuivat joka puolelta vuorta ja mutavyöryt matkasivat yli sadan kilometrin matkan Tyyneenmereen.

Lupaavasti vuoren huippu oli pilvien piilossa. Valitettavasti nämä pilvet vain olivat pumpulipilviä joista ei herunut edes vettä, saati rakeita tai lunta.

Lisäksi aikojen purkaukset ovat saaneet lumen sulamaan useista osista vuorta. Cotopaxin kansallispuisto oli pitkään suljettuna tulivuorenpurkausten tähden. Tänä syksynä se kuitenkin avattiin kokonaan, nyt pääsee jo kraaterille saakka.

Cotopaxi purkautui myös vuosina 1903–1904. Sen jälkeen ennen vuotta 2015 siinä havaittiin vähäistä aktiivisuutta kymmenen kertaan. 

Ensimmäinen ihminen joka kiipesi kraaterille kun pääsy avattiin uudelleen oli ecuadorilainen vuoristokiipeilijä Ivan Vallejos. Hän otti valokuvia kraaterista nousevasta savusta ja totesi olevansa iloinen että ”vuori on elossa”.

Me emme tällä matkalla nähneet savua. Toisilla kerroilla savupilviä on näkynyt, samoin kraaterista nousevaan höyryä. Nyt pilvet peittivät kaiken alleen.

Limpiopungon-vuoristojärvi Cotopaxin luonnonpuistossa. Taustalla Rumiurcon tulivuori.

Ilmastonlämpeneminen on myös vaikuttanut Cotopaxin lumipeitteeseen. Ecuadorin vuorien ikijää vähenee joka vuosi.

Itse kävin Cotopaxilla ensimmäisen kerran noin kaksikymmentä vuotta sitten. Silloin jääpeite ulottui reilusti vuoristokiipeilijöiden majan alapuolelle. Ja 4500 metriin parkkipaikalle satoi usein lunta.

Tällä kertaa jäin itse parkkipaikalle autoon odottamaan. Korkealla ei ole enää niin helppo olla kuin joitakin vuosia sitten. Pojat nousivat vuoristokiipeilijöiden majalle isän kanssa, runsaan 4800 metrin korkeudelle. Pienempi poika ei siitä jaksanut enää edemmäs, nytkin oli jo isän pitänyt kantaa hänet perille.

Villihevosia raesateessa Cotopaxin luonnonpuistossa.

Pettymys oli suuri kun lunta ei löytynyt. Vuorelta alas laskeutuessa pikkuinen nukahti autoon. Itse rukoilin hiljaa mielessä että tämä on aika pieni ja mitätön asia muun maailman tarpeisiin verrattuna, mutta olisi niin ihana jos pojat olisivat saanet nauttia lumesta.

Ympärillemme alkoivat keräätyä ukkospilvet ja alkoi sataa rakeita. Viimein noin 3500 metriin saavuttuamme näimme että maahan oli satanut kunnon lumi- tai raepeite. Mies pysäytti auton ja minä herätin pikkuisen pojan kourallisella lunta.

Teini ihan unohti että oli jo kyllästynyt lumeen.

En nyt ihan suomalaiseen tyyliin pessyt hänen naamaansa tai tunkenut sitä paidankauluksesta alas. Kosketin vain vähän hänen kasvojaan ja käsiään, samalla kun kerroin että nyt sitä lunta löytyi.

Poika oli niin onnellinen lumesta että ei edes muistanut kiukutella kun päiväunet jäivät lyhyeksi. Nopeasti pojat saivat yhdessä isän kanssa lumiukon kasaan ja sitten alkoi lumisota. Jopa teini unohti että hänhän oli suorastan jo kyllästynyt lumeen.


Perhekuva lumen kanssa, tai siis, tämä on edelleen rakeita. Mutta poikien mielestä se oli lunta. Chihuahua ei muuten suostunut ulos autosta edes kokeilemaan lunta.
Tunnin he jaksoivat leikkiä lumessa. Sittenkään ei tehnyt mieli vielä lähteä kotia kohti. Mutta päivä oli jo pitkällä emmekä vielä olleet syöneet. Seuraava askel oli lähteä etsimään ruokapaikkaa.

Vielä kotiin ajaessa saimme ihastella Illinizas tulivuoren lumisia kaksoishuippuja.

Lumipallojen heittämistä piti vähän harjoitella. Se ei ihan sujunut alkuun.

Kerro oma tarinasi. Mitkä ovat sinun parhaita muistojasi lumesta ja joulusta?


Cotopaxi on suosittu retkeily- ja kiipeilykohde. Vuoden 2015 purkauksen jälkeen Ecuadorin ympäristöministeriö kielsi turistien pääsyn tulivuorelle.

Viimeksi Cotopaxi purkautui 14. elokuuta 2015, jolloin siitä alkoi nousta savupilviä ja tuhkaa kahdeksan kilometrin korkeuteen. Purkauksen vuoksi Ecuadoriin julistettiin poikkeustila. Noin viidenkymmenen kilometrin päässä tulivuoresta Quiton kaupungissa jaettiin asukkaille miljoona suojanaamaria ilmassa leijuvalta pölyltä suojautumiseksi.
Illiniza on tulivuori Ecuadorissa. Se on kuuluisa kahdesta huipustaan. Illinizan korkeamman huipun korkeus on 5 248 metriä.

keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Kuka On Meidän Toivomme?

<a href="https://www.bloglovin.com/blog/19213351/?claim=cjrwnjruab9">Follow my blog with Bloglovin</a>

Toivon alkuperä on Toivon Jumala. Toivon syy on Jeesus. Toivon lähde on Pyhä Henki sinussa.

Toivo ei ole toivomista. Toivon juuret ovat Jumalassa ja siinä mitä Jumala on tehnyt meidän puolestamme ja yhä tekee maailmassa.

Charles Spurgeonin mukaan usko nousee portaita ylös jotka rakkaus on rakentanut ja katsoo ulos ikkunasta jonka toivo on avannut.

Toivo, usko ja rakkaus ovat kuin kolme sisarusta. Kaksi heistä ovat jo aikuisia ja yksi on vielä pieni lapsi. Käsikädessä he kulkevat eteenpäin, lapsi keskellään.

Kun katsot heitä näyttäisi kuin isommat sisarukset vetäisivät pienintä perässään, mutta se onkin toisinpäin. Pienin sisarus keskellä, Toivo, kiskoo isompia sisaruksiaa eteenpäin.

Toivo vetää uskoa ja rakkautta mukanaan. Ilman toivoa kaikki lakkaisi ja pysähtyisi paikalleen.



Puhumme olosuhteista joiden ylitse meillä ei ole lainkaan kontrollia. Kenelläkään meistä ei ole kontrollia meidän olosuhteidemme ylitse. Mutta meillä on vastuu siitä miten me elämme niiden olosuhteiden keskellä jotka ovat elämässämme.



Kaksi purjevenettä voivat seilata kahteen eri suuntaan samalla tuulella, riippuen niiden perämiesten taidosta. Perämies joka ajaa karille sanoo ettei hän voinut välttää sitä, tuuli oli häntä vastaan. Mutta toisella joka vei veneensä satamaan oli sama tuuli, hän tiesi miten asettaa purjeensa siten jotta tuuli veisi hänet suuntaan jonka hän halusi.



Jumalan rauha, Hänen rakkautensa ja usko ja toivo Häneen, mahdollistavat että voimme aina valita elämämme suunnan, kaikkien olosuhteiden keskellä.

Corrie Ten Boonin sanoin, ilo ja rauha tarkoittavat että kuljemme ympäriinsä hymy kasvoillamme ja tyhjä matkalaukku mukanamme.

Dostoyevsky kirjoitti että eläminen ilman toivoa on lopettaa eläminen.

Usko vapauttaa iloa, toivoa ja rauhaa elämiimme. Epäilys varastaa sinulta ilosi ja rauhasi. Usko tarkoittaa Toivon Jumalaan luottamista.



Mutta jos pidätte pahana palvella Herraa, niin valitkaa tänä päivänä, ketä tahdotte palvella, niitäkö jumalia, joita teidän isänne palvelivat tuolla puolen virran, vai amorilaisten jumalia, niiden, joiden maassa te asutte. Mutta minä ja minun perheeni palvelemme Herraa.

Joosua 24:15

Emil Brunner sanoi aikanaan että mitä happi on keuhkoille, toivo on elämän merkitykselle.

Jeesus on koko maailman toivo. Hän on Israelin toivo. Hän on myös meidän kaikkien toivomme.

Paavali lainaa useita Vanhan Testamentin paikkoja todistaaksen tämän. Hänen todistuksensa päättyy Jesajan profeetallisiin sanoihin (Room 15:12) Jesaja taas sanoo:
-- Iisain juuresta nousee verso, joka kohoaa kansojen hallitsijaksi. Häneen kansat panevat toivonsa.

Toivo nostaa meidät epäonnistumistemme raunioilta. Toivo nostaa meidät tuskastamme ja pelostamme kaiken yläpuolelle, vaikka se näyttäisi mahdottomalle.


Meidän kykymme kestää ja sietää, kykymme päästä vaikeuksien ja kaiken yli saavat voimansa toivosta.

Kristityn horisontti on Kristus. Hän tulee uudelleen ja me katsomme Herramme uudeelleen tulemiseen. Se voi tapahtua huomenna tai milloin tahansa. Mutta se on horisonttimme, meidän katseemme kohde.

Tähän me perustamme elämämme. Ja se tekee mahdolliseksi meille tuntea toivoa ja löytää merkitystä elämästä ja maailmasta.


Mikä voima rauhalla on elämässäni? Vienkö rauhalta sen voiman väittämällä että sen pitää alistua minun järkeni alle? Mikä voisi olla varmempaa kuin olla rauhassa rakastavan Jumalan kanssa?




Jumala, minä perustan elämäni Sinuun. Käännyn Sinun puoleesi. Ilman Sinua olen vain koditon orpo, kunnes kosketat minua turvallisuudellasi, Sinun rauhallasi ja rakkaudellasi ja annat sydämelleni uskon ja toivon. Anna minun aina elää Sinun lähelläsi ja luottaa Sinuun.

Aamen

maanantai 11. joulukuuta 2017

Marraskuun Muistoja


Marraskuu oli täynnä tekemistä ja siunauksia. Niin etten oikein ehtinyt edes seurata mitä omassa blogissani tapahtui.


MEKSIKON MATKA

STs kouluttajia. Cheryl Kermeel, USAlainen lähetystyöntekijä Meksikossa; Butch Vernon, USAlainen pastori; Bryan Thompson, irlantilainen lähetystyöntekijä; Amarylis Thompson, irlantilais-dominikaaninen lähetystyöntekijä ja minä.

Marraskuun alusta lähdin Meksikoon opiskelemaan Simply The Story tarinankertomis-jatkokurssille ja opettamaan STS-peruskurssille. Matka oli hyvin mielenkiintoinen ja siunattu.

Saavuin Meksikoon kuolleiden päivän aattona. STS-kurssit pidettiin Cuernavacan-kaupungissa Morelosin osavaltiossa. Perillä kadut oli koristeltu luurangoin ja joka puolella oli kuolleiden päivään kuuluvia Catrina-hahmoja.

Lapset kulkivat pitkin katuja naamiaisasuissa. Oli luurakoja ja Catrinoja, sekä vampyyreja, zombeja ja muita kauhuelokuvien henkilöitä ja hirviöitä.

Kaduilla kuului laulua kun he, vanhempiensa tai isompien sisarustensa saattamina, kulkivat talolta toiselle pyytämässä herkkuja ovelta ovella.

Kuollutta puutarhuria esittävä nukke puutarhakaupassa.

Luurangolla on nälkä ja se haluaa leipää. Jos se ei saa leipää, emme lähde pois.

Kuolleiden päivään kuuluu perinteinen makea, pullan tapainen, kuolleiden leipä. Perinteisesti sellainen annettiin ovelle saapuneille mutta nykyään on tavallisempaa että he saavat karamellia tai rahaa.

Oma perheeni, jossa asuin Meksikossa oloni ajan, ei avannut oveaan kadullakulkijoille. Eivätkä he muutenkaan viettäneet kuolleiden päivää. Oma oloni oli kaksijakoinen, toisaalta kulttuuri on tärkeä, mutta tässä tapauksessa demonit ja pimeyden palvonta paistoivat liian selkeästi läpi. Tunsin että Meksiko on monella tapaa pimeyden kahlitsema ja tarvitsi hyvän sanan valoa.


Minä ja Catrina Zocalossa, eli kaupungin keskustassa.

Sinällänsä en ehtinyt kummemmin nähdä maata tai kaupunkia jossa olin. STSn aikataulut ovat tiukkoja ja meillä kouluttajilla oli useampi yli 12 tunnin päivä. Mutta toisena iltana ja viimeisenä päivänä kävimme pikavierailulla zocalossa, eli keskustassa kuten opin nyt Meksikossa käydessäni.


Näin Hernan Cortezin linnoituksen ja patseen, useamman mariachin sekä kaupungintalon. Sain myös otettua kyseisistä paikoista ja ihmisistä valokuvia. Eli voisi sanoa että ehdin vähän turisteeraamaankin.


Hernan Cortezin linna Cuernavacassa. Torni kärsi vahinkoja tämän vuoden maanjäristyksessä ja linna on nyt suljettu vierailta.


PASTORIPARISKUNTA

STS jakokurssilla kurssilaisten pitää aina valmistaa tarina jonka he esittävät kaikkien edessä. Kaikki, minun mielestäni, hyvät tarinat oli jo varattu, joten jouduin valitsemaan tarina Pietarin ja Johanneksen puheesta Sanhedrinin edessä, Apostolien Teot 4:13-22, sen jälkeen kun he olivat parantaneet ramman miehen.

Meksikoon saapumista seuraavana päivänä isäntäperheeni luokse tuli kylään pastoripariskunta joka työskentelee yhdellä Cuernavacan laitaosien uudemmista alueista. He ovat siellä seurakunnanistutustyössä ja kertoivat siitä miten raskasta työ on heille ollut. Isäntäperheeni äiti, Blanca, innostui silloin kertomaan siitä miten loistava menetelmä STS on ja miten varmasti heille olisi hyötyä heidän työssään oppia kertomaan Raamatun-tarinoita. Ja paikalla oli oikein ulkomailtatullut ekspertti joka voisi näyttää heille miten tarina kerrotaan oikealla tavalla.

Pastoripariskunta syömässä minun tekemiäni sopes-tortilloja.

Yritin sanoa heille etten ollut valmistautunut, enkä ollut sitäpaitsi mikään ekspertti ja olin aivan liian hermostunut kertoakseni minkään tarinan hyvin, saati sellaisen jota vasta opettelin. Ja etten millään osaisi tehdä menetelmälle oikeutta.

Blanca, itse jatkokurssin osallistujana, tiesi että minulla täytyi olla tarina valmiina ja niin minun oli aivan pakko kertoa tarinani pastoripariskunnalle.

Ihmeellistä oli että hermoista huolimatta sain tarinan näin aivan yllättäen kerrottua. Ja vaikka se ei aivan kaikkien taiteen sääntöjen mennytkään, niin Jumalan sana vaikutti itse kuulijoihin, kuten meitä aina koulutuksissa muistutetaan. Me emme itse ole tärkeitä, ei edes menetelmä ole tärkeä vaan tärkeää on Jumalan sana ja se on se joka oikeasti tekee työn ihmisissä.

Pastoripariskunta STSn peruskurssilla. Kouluttajana Alex Coloradosta.

Sain kuulla pastoriperheen henkilökohtaisen todistuksen siitä miten he ovat kärsineet vainoja ja selvinneet todella vaikeista olosuhteista Jumalan avulla. Erityisesti mieleeni jäi miten he ovat tehneet työtä maaseudulla alueella joka on kartellin alaisena, vaikka kartelli on heitä kieltänyt. Heidän autonsa hajosi sinne kesken paluumatkan salaisesta kotiseurakunnasta ja he joutuivat etsimään apua. Silti Jumala varjeli niin että kartelli ei saanut heistä tietoa, koska heille oli jo sanottu että seuraavan kerran kun heidät löydetään alueelta he ovat kuoleman omia.

Pastoripariskunta päätti tarinan kuultuaan sitoutua viiden päivän peruskoulutukseen. Koulutuksen käytyään he tulivat vielä viimeiseksi viikonlopuksi jatkokoulutukseen ja teki päätöksen käyttää tarinoita omassa työssään. Ja minä sain siunauksen kun opin miten vahva sanoma tarinassa olikaan sitoutumisesta Jumalan tahtoon ja sen tottelemisesta, kaiken muun yli.

Koulutus kesti koko päivän ja meillä oli välillä ruokatauko ja myös välipaloja. Silloin meksikolaiset osallistujat näyttivät että he todella nauttivat chilistä. Todella kuumaa chilikastiketta meni litroittain.


MUISTAMISEN IHME

Itselleni tapahtui Meksikon STS-kurssilla ihme. Olen vuosien ajan rukoillut että voisin oppia muistamaan Raamatun-paikkoja ja –tarinoita ulkoa. Ulkoamuistaminen, minkään asian, on kuitenkin tuntunut täysin mahdottomalta minulle. Unohdan pankkikortin pin-koodin vähän väliä ja hyvä jos muistan oman syntymäaikani, Mikkiksen syntymäpäivän kanssa menen myös aina välillä sekaisin.


Pisin Raamatunlause jonka olen oppinut muistamaan on, Jeesus itki.


STS on siis ollut minulle rukousvastaus, osoitus Jumalan huumorintajusta ja uskomaton haaste. On tuntunut aivan mahdottomalle että minä oppisin noin monia tarinoita. Tai jos opin ne, niin sitten hetkeksi, ja sen jälkeen ne unohtuvat.

Minä yhden pienryhmäni osallistujan kanssa STSn peruskurssilla.

Meksikossa rukoilin edelleen asian eteen. Itkin ja höpisin yksin vessassa ja isäntäperheen luona illalla ja yöllä sängyssä. Tuntui jo että olen menossa sekaisin ja että edessäni on ylikäymätön este.

Mutta mikä meille ihmisille on mahdotonta, on Jumalalle mahdollista. Ja Hän poisti tuon esteen elämästäni. Se ei ollut helppoa ja välillä se oli hyvin kivuliasta. Mutta alkeiskurssin viimeisenä päivänä meillä oli kymmenen minuuttia oppia kymmenen jaetta ulkoa. En uskonut sitä pystyväni tekemään, eikä meillä ollut koetta siitä, mutta yritin kuitenkin.

Lisää pienryhmän osallistujia.

Saimme pysyä paikoillamme tai lähteä kauemmas. Joten minä menin toisen kerroksen vessan eteen porraskäytävään ja rukoilin. Kävin tarinaa läpi, luin sen ääneen itselleni, sitten suljin silmäni ja toistin sen ääneen. Ja huomasin osaavani sen ensimmäisellä kerralla melkein kokonaan (olimme kuulleet sen jo kerran ääneenluettuna). Ja toisella kerralla, eleiden ja ilmeiden kanssa, se meni melkein täysin oikein. Ja kolmannella kerralla ei tarvinnut korjata kuin pari pikkuseikkaa. Ja kun kymmenen minuuttia oli ohi, olin oppinut tarinan ulkoa.

Eikä tuo ihme ole mihinkään mennyt. Samoin olen oppinut tarinoita Meksikosta takaisin tultuanikin. Jumala on suuri ja ihmeellinen!

STS perus- ja jatkokurssin osallistujia ja kouluttajia.



ISÄNTÄPERHE MEKSIKOSSA

Meksikolainen siskoni Carla ja äitini Blanca aamupalalla.

Minua hermostutti aivan valtavasti Meksikoon lähtiessäni että kenen luokse joutuisin asumaan. Isäntäperhe oli vapaaehtoinen, he olivat itse tarjoutuneet majoittamaan minut. Mutta kokemuksieni mukaan joskus onnistaa ja joskus taas ei ollenkaan.

Tällä kertaa Jumala oli ilmiselvästi suunnitellut asiat koska isäntäperheeni oli aivan uskomattoman ihana. Vajaan kahden viikon aikana heistä tuli Meksikon äitini, isäni ja siskoni. Vaikka kaikkein nuorin, meidän poikamme ikäinen Aimi, alkoi kutsua minua äidikseen.

Minä ja toinen Meksikon siskoni, tai tyttäreni, Aimi.

Heti toisena päivänä Meksikossa perheenäiti, Blanca, alkoi opettaa minulle tortillojen tekoa. Sain tehdä sopes aterian koko perheelle ja vieraille. Onnistuin kuulemma oikein hyvin.

Ruoka Meksikossa oli uskomattoman hyvää. Erityistä herkkua mielestäni olivat tamales de mole negro, suklaamolessa tehdyt tamalit joita Carla, perheen vanhempi tytär, toi minulle tutulta myyjältä.

Tamal de mole negro ja frijoles refritos, ehdoton suosikkini. Suosittelen kaikille!


Blanca osallitui itsekin osaan koulutuksista ja kun perheenisä, Carlos, kuljetti meitä aina kun pystyi. Mutta kun hän ei pystynyt, ja vaikka Blanca ei olisi ollut mukana, perhe kustansi minulle omilla varoillaan taksikuskin Javierin.


Javierista tuli minun henkilökohtainen valmentajani. Hänelle kerroin kaikki tarinat jotka olin valmistamassa etukäteen ja kävimme niitä yhdessä läpi. Sain myös häneltä aivan uskomattoman arvokkaita neuvoja, niistä tärkein, olla vain oma itseni eikä yrittää olla kuin muut pidemmälle edenneet kouluttajat.

Meksikon isäni Carlos ja äitini Blanca.

Tutustuin myös Javierin perheeseen ja sain neuvoa heitä perheen tulevaisuuden suhteen. Jumala todella huolehti koko matkastani, siitä lähtien kun kotoa läksin ja siihen saakka kun saavuin takaisin kotiin.
Blanca huolehti liiallisesta Coca-colan juonnistani ja kielsi sen minulta lopulta kokonaan. Hän myös hankki minulle hierojan kun huomasi miten paljon selkäkivut vaivasivat minua. Carlos huolehti että kaikki asiat sujuivat ja olisin siellä missä minun piti, silloin kuin minun piti, tosin lattarityylisellä ei-sillä-tarkalla-kellonajalla-nyt-ole-niiiiiin-kauheasti-väliä-asenteella.


Aimi kertoi minulle koulupäivistään, kyseli mitkä vaatteet hänelle sopivat parhaiten, keskusteli kanssani ja antoi haleja aina tarvittaessa. Carla taas soitti minulle viulua, hän on itse viulunsoiton opettaja ja todella lahjakas muusikko.

Meksikon siskoni Carla soittaa viulua.


Minut on myös kutsuttu, koko perheen kanssa, lomailemaan ja oikeasti tutustumaan Meksikoon ja erityisesti Cuernavacan ympäristöön. Perhettä selkeästi harmitti, paljon enemmän kuin minua, että en ehtinyt lomailla ja turisteerata oikein kunnolla.

En varmasti unohda heitä koskaan!

Minä, Meksikon äitini Blanca ja STSn peruskurssin vetäjä, kentuckylainen, Butch Vernon.


STS – ESITTELY SEMINAARISSA ECUADORISSA JA KICHWA DISTRITON PÄÄTÖS

Meksikosta Ecuadoriin palattuani oli seuraavana viikonloppuna Pacto-kirkon seminaarin luentojakso. Siellä minun oli tarkoitus pitää esittely STS-työstä. Esittely kestää kaksi tuntia. Sinä aikana kerrotaan Raamatun-tarina ja keskustellaan siitä, sekä esitetään ihmisille, ei Raamattuun perustuvien, tarinoiden kautta mitä STS-menetelmä oikein on. Kaikki tämä pitää oppia ulkoa eikä apuna saa käyttää mitään kirjallista materiaalia.

Minun joka en osannut nelinumeroista PIN-koodia ulkoa, piti pitää kahden tunnin esitys, täysin ulkomuistista.
Jumalan ihme piti ja Hänen rakkautensa kantoi. Muistin kaiken ja sain tehtyä koko esityksen. Keskustelussa olivat mukana melkein kaikki seminaariopiskelijat ja osa opettajistakin. Ja illalla esitykseni jälkeen Distrito Kichwa, johon suurin osa Pacto-kirkon kichwaa puhuvista seurakunnista kuuluu, teki päätöksen että he alkavat käyttää STS-menetelmää koko distriton alueella ja haluavat että heidän pastorinsa ja työntekijänsä kouluttautuvat siinä.

Minä pitämässä STS-esittelyä.

Vieläkin tulee kyyneleet silmiin kun muistan tämän. Jumala teki toteen rukoukseni. Moni pastoreista tuli itse puhumaan kanssani että he tuntevat että tämä menetelmä on heille juuri oikea koska heidän kirkoissaan niin moni on lukutaidoton.

Olemme järjestämässä nyt useampia STS-koulutuksia. Ensin maaliskuussa jatkokurssi viidakossa edellisen kurssin osallistujille. Sitten pääsiäisviikolla Ibarrassa, Andeilla, peruskurssi johon tulee osallistumaan osa kichwa-seurakunnista. Elokuun lopulla on myös tarkoitus järjestää isommalle joukolle STS-peruskurssi. Sinne kichwa-seurakunnat ovat varanneet itselleen 20 paikkaa.

Kichwa distriton pastoreita ja johtajia.

Rukoilettehan kaikkien näiden STS-kurssien järjestymisen puolesta. Ja että Jumala lähettäisi sinne oikeat ihmiset oppilaiksi jotka tulevat seurakunnissaan sitoutumaan tekemään STS-työtä ja kertomaan tarinoitaan sekä opettamaan ihmisiä tätä kautta.

Imbaburan alueella, missä teen STS-työtä helmikuussa peruskurssinkäyneiden veljien kanssa, Ernesto-veli, joka on alueen viiden kichwa-seurakunnan työn koordinaattori kertoi minulle oman näkynsä. Hän tahtoo kääntää koko STS-materiaalin kichwaksi ja että Imbaburaan syntyy Ecuadorin kichwankielisen STS-työn keskus josta sitä johdetaan ja tehdään koko maassa kaikella kichwankielisellä alueella. Rukoilettehan tämän näyn toteutumisen puolesta.

Pacto-kirkon seminaarin osallistujia.

Kerro oma tarinasi. Mitä sinun marraskuuhusi kuului?

torstai 7. joulukuuta 2017

Monta Syytä Olla Kiitollinen

Quito (virallisesti San Francisco de Quito) on Ecuadorin pääkaupunki ja maailman toiseksi korkeimmalla sijaitseva pääkaupunki (2 850 metriä merenpinnasta – vain Bolivian hallinnollinen pääkaupunki La Paz on korkeammalla). Se on myös lähimpänä päiväntasaajaa sijaitseva pääkaupunki (kaupungin keskustasta n. 25 km). Kaupungin väkiluku oli vuonna 2010 yli 1,6 miljoonaa, jolla se on Ecuadorin toiseksi suurin kaupunki; vain Guayaquil on suurempi.

Quito sijaitsee pitkässä, kapeassa laaksossa Andeilla, Pichincha-tulivuoren ja Machángarajoen välissä, noin 25 kilometriä päiväntasaajasta etelään.

Tätä kirjoittaessani muistelen hyvällä mielellä eilistä itsenäisyyspäivää ja korvissani kaikuvat suomalaiset joululaulut. Toisaalta samaan aikaan suurin osa Quiton metropolis-alueesta on ilman vettä.

Ihmiset jonottavat tankkiautojen vierillä ämpäri kädessään. Tässä ei odoteta ilmaista ämpäriä vaan vettä siihen ämpäriin. Toisaalla taas kadut on tukittu ja asukkaat osoittavat mieltään koska elintärkeät vettä kuljettvat tankkiautot eivät ole saapuneet heidän naapuristoonsa.

Quito on saanut nimensä laaksoa asuttaneesta quitu-heimosta. Ennen espanjalaisten tuloa se oli seirien ja inkojen pääkaupunki. Sebastián de Belalcázar perusti espanjalaisen kaupungin 6. joulukuuta 1534. Ensimmäisinä kaupunkiin asettuivat fransiskaanimunkit, jotka perustivat sinne luostarin. Heitä seurasivat augustiinilaiset, dominikaanit ja jesuiitat. 24. toukokuuta 1822 Antonio José de Sucren johtamat joukot löivät Pichinchan taistelussa espanjalaisten vastarinnan ja varmistivat Quiton itsenäisyyden.

Eilen Quiton eteläpuolella oli iso maanvyörymä. Kaksi työmiestä kuoli ja kolmas on edelleen kadoksissa, luultavasti liian syvälle maanalle hautautuneena että hän sieltä löytyisi. Työkaverit vesilaitokselta jatkavat kuitenkin etsintöjä, samalla kun he yrittävät päästä maavyöryn alleen hautaaman vesijohdon luokse.

Vesijohto tuo suurimman osan Quiton vedestä, se on valtava putki joka tuo päivittäin vettä kahdelle miljoonalle ihmiselle. Nyt se on hautautunut muta- ja maatonnien alle ja katkennut ainakin yhdestä kohtaa.

Illalla Quitossa suljettiin yli 600 koulua, vain Pohjois-Quitossa on vettä ja koulua, siellä missä me asumme. Kerrankin meille kävi onni ja vettä tulee ja palvelut toimivat. Paitsi että eivät.

Quito jakaantuu kahteen pääosaan: vanhaan ja uuteen kaupunkiin. Uudessa kaupungissa ovat tärkeimmät ostosalueet, yliopistot ja monia valtion virastoja. Vanha kaupunki on Unescon maailmanperintökohde. Sen rakennukset on tehty enimmäkseen auringossa kuivatusta tiilestä, varakkaamman väen talot on rapattu ja kalkittu. Kaupungin asemakaava muodostuu enimmäkseen pääilmansuuntien mukaan järjestetystä ruudukosta.

Tänään uutisissa ilmoitettiin että asio on entistä vakavampi. Opetusministeri sulki kaikki koulut Quiton metropolis-alueella, myös sen jossa meidän poikamme opiskelee. Hän ehti olla kahdella ensimmäisellä tunnilla kun ilmoitus tuli että koulu sulkee ovensa ja on edessä kotiinlähtö.

Pojalle se oli ilouutinen. Kotona odottavalle äidille ja töissä kiinniolevalle isälle ei niinkään. Vaikka poika on jo teini-ikäinen hän ei saa kulkea yksin kotoa kouluun tai koulusta kotiin, eikä edes kotikulmalla sijaitsevaan maitokauppaan. Quito on liian vaarallinen jotta lasten voisi antaa kulkea täällä yksin.

Poika oli jo matkalla isän luokse työpaikalla joka sijaitsee aivan hänen koulunsa vieressä. Siellä olisi täytynyt odottaa kunnes isä pääsee töistä kotiin. Mutta onneksi koulu ilmoitti myös koulukyydille joka saapui häntä hakemaan ja nyt poika on turvassa kotona.

Quito sijaitsee Pichinchan tulivuoren vierellä. Pichinchalla on kaksi huippua, joiden nimet ovat Rucu (Ruku) Pichincha (vanha Pichincha, 4 690 m) ja Guagua (Wawa) Pichincha (nuori Pichincha, 4 794 m). Lisänimet ovat kichwa- kieltä. Korkeampi Guagua Pichincha purkautui lokakuussa 1999. Quiton pohjoisosiin satoi 1-3 mm tuhkakerros. Purkaustapahtuma kesti kaikkiaan elokuusta 1998 toukokuuhun 2001. Edellinen tätä voimakkaampi purkaus oli sattunut vuonna 1660. Silloin tuhkaa levisi tuhannen kilometrin säteelle, ja Quitoon sitä kertyi 30 cm paksu kerros.Myös vuonna 2002 purkautuneesta Reventadorista tuli tuhkaa Quitoon asti.

Mies taas odottaa töissä mitä hänelle tapahtuu. Pian opetusministerin jälkeen uutisiin ilmestyi maan presidentti joka ilmoitti Quitossa olevan hätätilan ja kertoi kaikkien työpaikkojen olevan suljettuja, ainakin tänään ja huomenna. Vain elintärkeät työt saavat jatkua, kuten terveydenhuolto, poliisi ja tietenkin vesilaitoksen taistelevat työmiehet.

Mieheni on ilmavoimissa töissä, nyt hän odottaa miten heille käy. Pääseekö hän kotiin, tarvitaanko heitä väestönkontrolliin että saataisiin Quiton kadut auki mieltäänosoittavien ihmisten jäljiltä, joutuuko hän jakamaan vettä kaupungintyöntekijöiden kanssa vai osuuko arpa hänen kohdalleen ja jääkö hän vartioimaan tyhjää ilmatukikohtaa.

Quiton laajassa vanhassa kaupungissa (Casco antiguo) on säilynyt useita kolonialismin aikaisia rakennuksia. Vanha kaupunki on hyväksytty vuonna 1978 Unescon maailman perintökohteiden listalle. Unescon mukaan Quitossa on useista kaupunkia koetelleista maanjäristyksistä huolimatta koko Latinalaisen Amerikan laajin, parhaiten säilynyt ja vähiten muuttunut historiallinen keskusta.

Vesi on tarkoitus katkaista koko kaupungista ja laita-alueilta. Vaurio on paljon arvioitua pahempi ja sen korjaamiseen menee pahimpien arvioiden mukaan jopa viikko, ehkä enemmänkin.

Vasta kaksi päivää sitten saavuin kotiin viidakosta. Siellä vietin viikon jonka aikana hikoilin jatkuvasti ja peseydyin ämpäristä sadevedellä. Maisemat ovat upeita ja ihmiset ihania, vieläkin tahtoisin asua edelleen viidakossa, ei ole toista vastaavaa paikkaa.

Siirtomaa-ajan kirkkorakennusten tyyliä kutsutaan "Quiton barokiksi". Siinä on vaikutteita espanjalaisten, italialaisten, maurien, flaamilaisten ja intiaanien taiteesta. Sen puhtaimpia edustajia ovat San Franciscon ja Santo Domingon luostarit sekä La Compañían jesuiittakirkko, jonka alttari on kultaa. Hallintorakennukset ovat raskasta espanjalaista tyyliä. Keskusaukion reunalla sijaitsevat katedraali, hallituksen rakennus, arkkipiispan asunto ja kaupungintalo.
Mutta kotiin saavuttua oli ihana päästä sivistyksen pariin. Tuleehan meillä, melkein aina, suihkusta lämpöistä vettä. Ja toinen ikuinen kiitollisuuteni aihe, meillä ei ole torakoita. Viidakossa jouduin taas pelastamaan hammasharjani uteliaan torakan tuntosarvista.

Kiitollisuudenaiheita on monta muutakin. Meillä on oma talo joka on turvallisella alueella jos Quiton lähellä oleva Cotopaxin tulivuori purkaantuu. Täällä eivät myöskään useimmat maanjäristykset tunnu. Ja koska mies valvoi rakentamista, tämä on rakennettu kestämään maanjäristyksiä.

Kaupungissa vallitsee kaksi vuodenaikaa: Sadekausi eli talvi alkaa lokakuussa ja päättyy toukokuussa, kuivakausi eli kesä puolestaan alkaa kesäkuussa ja päättyy syyskuussa. Ilman lämpötila on keskimäärin 15 °C vuorokaudessa. Korkean sijainnin vuoksi yöt ovat melko viileät (matalimmillaan 7 °C), mutta keskipäivällä lämpötila voi kohota jopa 26 °C:en.

Lisäksi meillä on aina tarpeeksi ruokaa ja poikakin on ihan hyvässä koulussa ja olemme pystyneet hänelle hankkimaan koulukyydin joka vie kotiportilta koulun sisälle ja tuo takaisin omalle portille.


Monella tapaa olemme siunatut ja varjellut. Se on aina hyvä muistaa.

Vuonna 2010 Quiton väkiluku oli 1 607 734. Asukkaista noin 80 prosenttia on mestitsejä. Alkuperäiskansojen yhteisöt ovat sulautuneet muuhun väestöön, mutta shyrien, inkojen ja jumbojen perintö on osa kaupungin identiteettiä.
Quiton puistoista suurin on 67 hehtaarin laajuinen La Carolina Park. Siellä voi harrastaa monia eri urheilulajeja. Puistossa on muun muassa kasvitieteellinen puutarha ja tekojärvi. Viikonloppuisin La Carolina ‑puistossa käy jopa 50 000 vierailijaa. Muita Quiton puistoja ovat El Ejido, jossa kasvaa 1 470 eri puulajia, ja La Alameda lähellä kaupungin historiallista keskustaa.
Kerro oma tarinasi. Minkälaisia vastoinkäymisiä sinun arkeesi kuuluu? Mistä olet kiitollinen elämässäsi?

*Valokuvat on otettu Quitossa tai sen lähistöllä.

perjantai 1. joulukuuta 2017

Maailman Kammottavin Hirviö - Kolmas Erä

Tena on Napon maakunnan pääkaupunki Ecuadorissa, noin 250 kilometriä Quitosta kaakkoon. Sen asukasluku on noin 23 000. Kaupunki tunnetaan "kanelipääkaupunkina". Kaupungin keskustassa yhtyvät Tena- ja Pano-joet, jotka laskevat Napo-jokeen ja sitä kautta Amazoniin.

Napon maakunnan pääkaupunki Tena perustivat katolilaiset lähetystyöntekijät vuonna 1560. Heti kaupungin perustamisestä lähtien sitä uhkasivat varhaiset alkuperäiskansat. Kichwa päällikkö Jumandy johti vuonna 1578 kovaa mutta epäonnistunutta kapinaa espanjalaisia vastaan. 

San Juan de los dos ríos de Tena (Tenan virallinen nimi) perustamispäivää juhlitaan 15. marraskuuta elävän musiikin, kauneuskuningatterien valinnan ja muiden yhteisötapahtumien kera.

Tenan yksi tärkeimmistä elinkeinoista on matkailu; kaupungista pääsee helposti Amazonian sademetsiin, jokiretkille ja tutkimaan lukuisia luolia ja kapeita kalliokanjoneita.. Tena on 512 metrin korkeudella merenpinnasta, ja sen maisemaa hallitsevat Andit.

Tenan lähellä on pieni lentokenttä jonne saapuu joitakin maansisäisiä lentoja. Bussimatka Quitosta kestää noin 5 tuntia. Tena on suosittu matkailijoiden keskuudessa, koska se tunnetaan rauhallisena, järjestäytyneenä ja puhtaana kaupunkina jossa on useita matkailijoille suunnattuja palveluita.

Kun muutin asumaan Amatsonian alueelle pieneen viidakkokaupunkiin ensimmäinen vuokrakotini oli kaksikerroksinen, osin puusta ja osin harkkotiilestä rakennettu talo. 

Sen yläkerran laudoituksesta löytyi termiittejä, yöllä takapihalla kolistelivat opossumi jotka tyhjensivät ja kaatoivat aina roskikseen, riippumatta siitä miten tiukasti suljin kannen. Lisäksi toisessa makuuhuoneessa asui hiiriä joista en koskaan päässyt eroon ja tappajamehiläiset tekivät pesän talon räystään alle ja meidän piti muuttaa evakkoon kunnes ne oli savustettu pois kodistaan.

Talo oli kaupungin laidalla ja sen muurien toisella puolella alkoi ryteikkö, ei vielä varsinainen viidakko mutta sen laitamuksia. Sen muurin yli pihalle ilmestyi kaikenlaisia eläimiä, joita itsemurhahakuiset koiramme ja kissanpentumme aivan ehdottomasti halusivat jahdata.

Kerran pelastin molempien henget kun he olivat löytäneet kolme mustaa tarantellaa yläkerran kuistilta. Laji on tarpeeksi myrkyllinen tappaakseen lapsen, saati pienen koiran tai kissan. Ne valitettavasti näyttivät myös täydellisiltä pörröleluilta, ainakin kissanpennun silmiin.

Siirsin kaikki kolme tarantulaa muurin ylitse lattiaharjan ja rikkalapion avulla, vaikka kaikken suurin niistä, noin käteni kokoinen, yritti ottaa lähempää tuttavuutta harjanvartta pitkin kiiveten.

Onneksi pystyin tönäisemään ne harjasta rikkalapioon ja takaisin, täten estäen kontaktin syntymisen. Samalla tietenkin katselin muuallepäin ettei tarantella onnistuisi ampumaan myrkkypiikkejään silmiini ja tölkin yli-innokasta kissanpentuja kohti portaita.

Lattiaharja on Ecuadorissa, ja aivan varmasti muuallakin ötökkärikkaassa paikassa, eläessä paras itsepuolustusase joka on ikinä keksitty. Opin sen käytön aviomieheltäni, tarkemmin siitä kerroin jo aikaisemmassa postauksessani.

Tena on epätavallinen viidakkoliikenteenkeskus. Se on viehättävä paikka, jossa monet matkustajat viettävät onnellisina päiviä ennen sademetsä matkaa tai sen jälkeen. 

Tena ei voitaisi arkkitehtonisten kilpailujen palkintoja mutta sen väestö on ystävällistä, asetusta ympäröivät upeat viidakon peitossa olevat kukkulat ja siellä on paljon palveluita matkustajille.

Koskenlaskun harrastajat ympäri maailmaa tulevat melomaan ja nauttimaan ympäröivissä joissa joita löytyy runsasti ja kaupungissa on paljon kokeneita ja erittäin suositeltavia melontamatkojenjärjestäjiä.



Kaikkein kammottaviin hirviö hiipi kuitenkin viemäreistä ja seinien rakosista joka yö kotiimme. Se ei ollut boa-käärme, niitäkin meillä vieraili mutta se toi elämään vain piristystä. Se ei myöskään ollut läpinäkyvät, valkoiset liskot jotka iltaisin vilistelivät pitkin seiniä ja viheltelivät ja naksuttivat niin että kuvittelin pitkään kyseessä olevan yölinnun jota yritin etsiä. Liskot olivat vallan sympaattisia, kunhan muisti niiden pureman olevan lievästi myrkyllisiä.

Hirviö ei myöskään ollut yksi viisisenttisistä kärpäsistä joita viidakossa lenteli. Ne purivat eläimeen, tai ihmiseen, haavan johon sitten munivat munansa. Niistä kehittyvät poikaset söivät isäntäeläimensä lihaan käytäviä, tähdäten kohti sisäelimiä.

Kaikkein kammottavimpia hirviöitä eivät olleet edes tulimuurahaiset jotka innostuivat pureskelemaan ja pistämään jalkojani aina kun pyykkiä ripustaessani erehdyin liian lähelle heidän pesäänsä. Tai vampyyrilepakot joita pitoa varoa niiden levittämään raivotaudin vuoksi.

Tämän arvon, huonon maineen tai sukupuuttotuomion saivat torakat. Kun muutin taloon myrkytin sen katosta lattiaan. Lisäksi pesin lattiat ja desinfioin keittiön tilat vähintään kerran päivässä, torakat kun eivät pidä puhtaan hajusta. Mutta mikään ei auttanut.

Pian opimme poikani kanssa säilyttämään sokerin, aamiaismurot ja muut ruoka-aineet paksussa lasisessa tai muovisessa purkissa jossa oli mahdollisimman turvallinen kansi. Torakat, ainakin Amatsonian viidakon lajit, kun syövät ruoan lisäksi muovipusseja, pahvipurkkeja, sähköjohtoja (ne pitävät erityisesti metallista muovin sisällä, ilmastointilaitteen tiivisteitä ja, kuten karvaasti myöhemmin opin, kulmakarvoja.






Ei ole mitään kammottavampaa kuin herätä pienten jalkojen ropinaan tyynylläsi, avata silmäsi ja nähdä nenäsi edessä melkein kymmenen senttinen musta amerikan torakka, paitsi jos se on yli kymmenen senttinen Madagaskarin torakka joka sihisee sinulle uhkaavasti.

Tai ihmetellä aamulla hampaita harjatessasi, hammasharjalla joka oli yöksi piilotettu torakalle pääsemättömään piiloon, torakoitten herkkua kun on ennaltamainittujen lisäksi myös hammastahna, erityisesti hammastahnan jäänteet suoraan hammasharjasta nautittuna.

Mutta palataan siihen hampaitten harjaukseen. Siinä olet aamusta silmät sikkaralla ja vähän hajamielisesti tuijotat heijastustasi vessan peilistä kun joku alkaa näyttää kummalliselta. Kummarrut lähemmäs ja tajuat että puolet kulmakarvoistasi ovat kadonneen, jäljellä onkin vain lyhyttä sänkeä. Yölliset vieraasi ovat olleet nälkäisiä.

Tenassa asuessani pyysin Jumalaa että hän poistaisi minulta torakkafobiani. Silloin ilmestyivät sänkykaverini, samoin kuin verhoja pitkin juoksijat ja muut "rakkaat" asuinkumppanimme.

Edelleen ehkä kammottavinta maailmassa on kun päälleni lentää, hyppää tai kävelee torakka. Mutta enää en tee tanssinumeroani. Sen sijaan etsin raivokkaasti mihin torakka on mennyt ja sitten tuhoan sen. 

Päätön torakka voi elää viikkoja ja munia kymmeniä munia joista kaikista voi syntyä lisää torakoita.






Meillä torakat lytätään, hakataan, pilkotaan ja paloitellaan ja sitten tarkistetaan että ne ovat palasina, kuolleita ja tuhoutuneita ja heitetään vessanpyttyyn ja huuhdotaan maailmalle.

En ole oppinut pitämään torakoita mutta fobiaa minulla ei enää ole. Eilen päälleni tipahti yksi Ibarrassa vieraillessani. Pudistin sen pois, etsin ja tuhosin sen. Ja kerroin talon emännälle että heillä on torakkaongelma, mahdollisimman kohteliaasti.

Tiedän että on ihmisiä jotka pitävät torakoista, olen tavannut kaksi heistä. Mutta minulle ei ole hyvää torakkaa, on vain hyväksyttävä torakka, täysin kuollut ja tuhoutunut sellainen.

Tena ja sen ympärillä olevat alkuperäisväestöyhteisöt muodostavat myös mahdollisuuden monille vapaaehtoisille, jotka työskentelevät metsänistutushankkeissa, ja tukevat yhteisöä kehitysyhteistyöaloitteissa monilla eri osa-alueilla, kuten biopiratismin estämisessä sekä ekomatkailun ja valmiuksien kehittämisessä. 

Ecuadorin alkuperäiskansat on yksi Latinalaisen Amerikan parhaisten poliittisesti järjestetyneistä alkuperäiskansoista, ja Tenassa on kaksi suurta liittoa, Fonakin (Federacion de Organizaciones de la Nacionalidades Kichwa de Napo) ja Ashin (Association de Shamanes Indigenas de Napo). Tenassa tapahtui vuoden 2001 alkuperäiskansojen mielenosoitusten ja ylösnousun yksi suurimmista pattitilanteista.

Kerro oma tarinasi. Mikä on sinusta maailman kammottavin hirviö?

*Valokuvat on otettu Tenassa sekä sitä ympäröivissä  intiaanikylissä.