perjantai 22. joulukuuta 2017

Joulupipareita ja Kiireettömiä Ajatuksia




Pipareiden leipominen on minulle usein suorittamista. Pitäisi saada aikaiseksi se täydellinen pipari jonka kehtaa laittaa joulupöytään.

Samalla pitäisi myös pitää yllä ja luoda perheen jouluperinteitä. Viettää yhteistä aikaa ja nauttia siitä. Pitää hauskaa ja leipoa yhdessä.

Piparileivontajoukkoja, teinillä on isän vanha nahkatakki päällä ja miehellä vanha työpuku.

Ilman että äidin karjahdus kajahtaa kun piparitaikina tarttuu pöytään kiinni miljoonannen kerran. Piparit tippuvat lattialle tai lapset haluavat tehdä dinosauruksia jouluisempien mallien sijaan. Tai päällyste menee ihan... pipariksi.

Piparit pellille että leipojilla on lisää tilaa.

Minulla on taipumuksena yrittää ansaita itselleni rakkautta, huomiota, pelastusta ja kaikkea muuta. Työstä tulee sen kautta usein elämän keskipiste ja siihen kehittyy riippuvuussuhde joka ei anna aikaa millekään muulle.

Päässäni tiedän että elämässä ensimmäinen on Jumala, sitten tulen minä itse, seuraavaksi perhe, neljänneksi seurakunta ja vasta viidenneksi työ. Mutta aina se tieto ei mene sydämeen asti.

Pikkuinen poika ja isä koristelevat pipareita.

Tunnen usein etten tee tarpeeksi ja syytän itseäni siitä etten ole tarpeeksi hyvä ja että tuhlaan aikaa tarpeettomaan. Sitten hautaudun työn alle ja en muista perhettä enkä Jumalaa. Sen jälkeen koen huonoa omaatuntoa koska en ole antanut tarpeeksi aikaa perheelle.

Ja usein nämä vastakkaiset tunteet saavat minut niin jumiin etten pysty antamaan mitään kenellekään. Joka aiheuttaa oravanpyörän jossa pätemättömyyden tunteet saavat aikaan pätemättömyyttä joka aiheuttaa lisää pätemättömyyden tunnetta ja lopulta tunnen olevani oikea maanmatonen, ihminen joka ei kelpaa mihinkään.

Piparitaikina on hyvää, tälläkin mantereella.

Onneksi muut eivät ole yhtä armottomia minua kohtaan kuin olen itse. Jumala rakastaa minua ja on antanut minulle itsensä, armosta ja rakkaudesta, ei koska olisin sen ansainnut. Perheeni rakastaa minua ja tahtoo viettää aikaa minun kanssani, koska olen heille rakas.

Jos vain oppisin rakastamaan itseäni samalla tavalla, vain koska olen olemassa. Vain koska olen rakas.

Teini otti kuvia, joten minäkin pääsin esiintymään pipariarmeijan lisäksi.

Rakkautta tai armoa ei voi ansaita. Mutta ne voi saada lahjaksi. Kaikkein parasta on että jokainen päivä armo on uusi, samoin kuin rakkaus. Ja tärkeintä on se mitä teen tänään sillä armolla ja rakkaudella.

Tänä jouluna leivoimme pipareita yhdessä miehen, teinin, pikkuisen pojan, yhden miehen siskon ja useamman serkun kanssa. Suurin osa leipojista oli varsin pieniä ja käden ja silmän koordinaatio ei ollut vielä kehittynyt ihan täysin.

Mies vahtii uunia. Ihme kyllä emme polttaneet yhtään pellillistä.

Lisäksi mukana oli vielä annos sisaruskateutta, kärsimättömyyttä ja täydellisyydentavoittelua.

Mutta voitimme kaiken tämän. Aikuisia oli mukana tarpeeksi jotta kaikki pääsivät kaulitsemaan taikinaan (enemmän ja vähemmän onnistuneesti), taikina oli tarpeeksi löysää ettei se mennyt pilalle vaikka se kaulittiin noin miljoona kertaa uusien jauhojen kanssa ja kaikki jaksoivat odottaa vuoroaan saada laittaa muotti taikinaan.

Miehen sisko teki kotitekoista tomusokeria.

Välillä tuli kinaa siitä kenellä oli oikeus käyttää mustekala tai pterodaktyyli muottia. Samalla kun minä yritin kuvitella mustakalamaista ja dinosaurusten täyttämää joulua.

Ei siellä Betlehemissä ollut lumikinoksia eikä poroja.

Pienin leipoja maistelee piparinpäällystettä.

Lisäsattumuksena unohdin ostaa tomusokeria joten miehen sisko valmisti sitä kotoisesti meidän tehosekoittimellamme. Siitä ei tullut yhtä hienoa kuin kaupan tomusokerista ja kiteet näkyivät selvästi päällysteestä, joista tuli muuten aika kummallisen värisiä kaupan ruokaväreillä.

Mutta kaikilla oli hauskaa ja kaikki pääsivät päällystämään omaan piparinsa. Uunista tulon jälkeen tosin kukaan ei ollut varma mikä mustekala tai dinosaurus oli kenenkin. Mutta koska niitä riitti kaikille, emme keskittyneet pikkuseikkoihin vaan hauskanpitoon.

Tämä pikkuinen leipoja sai sisulla kaulittua taikinan ja tehtyä aivan omat piparinsa.

Ilmassa oli selvästi jouluntaikaa, hipaus armoa ja rakkautta. Pienin osallistuja välillä karjaisi koska hän ei päässyt koskaan kaulitsemaan taikinaa. Mieheltä tipahti yksi levyllinen pipareita lattialle. Ja ne olivat juuri pienemmän pojan piparit jotka hän halusi itse koristella.

Mutta kaikilla oli hauskaa. Jopa teinillä joka jo ennen piparien leipomista ilmoitti että hän oli kyllästynyt koko pipareihin ja oli niitä leiponut jo vaikka kuinka monta kertaa edellisinä joulua.

Kun leipominen alkoi kyllästyttää, tai vuoroa oli vaikea odottaa, olivat pelilaitteet hyvä viihdytyskeino.

Lopulta teinikin innostui ihan kaulitsemaan taikinaa. Äidin piti välillä laittaa lisää jauhoja koska ensimmäinen yritys jäi ihan jumiin pöytään kiinni, mutta lopulta hänkin sai omat piparinsa uuniin. Ja kun odottaminen alkoi kyllästyttämään, otti teini äidin kameran ja alkoi ottamaan kuvia, kuitenkin koko ajan muiden mukana.

Jokainen leipoja lähti tyytyväisenä kotiin, mukana pussillinen pipareita itselleen syötäväksi sekä vanhemmille ja sisaruksille lahjoitettavaksi. Minä pääsin leipomaan vielä pellillisen kameleita ja sitten toisen kaloja.

Pikkuinen poika ja isä koristelutouhuissa.

Onhan kameli sentään Lähi-Idän eläin. Jeesuskin varmasti sellaisella ratsasti, ainakin Egyptiin paetessaan ja sieltä palatessaan.

Toinen pellillinen oli kaloja. Kalat ovat hyvin tärkeässä osassa suosittua espanjankielistä joululaulua. Siinä neitsyt kampaa hiuksiaan ja kalat juovat ja juovat vettä joessa.



Seuraavana päivänä kaikki piparit oli syöty, kameleita ja kaloja myöten. Mutta ilo ja joulumieli jäi meillä kaikilla sydämiin.

Pienin leipoja sai keskittyä lempihommaansa, päällisen syömiseen.

Valmiita pipareita. Ainakin ne olivat hyvänmakuisia ja niitä oli hauska tehdä :D

Pipariarmeija yhteiskuvassa.

10 kommenttia:

  1. Suloinen postaus. Meillä ei pipareita ole tarjolla ollenkaan kun niitä ei kukaan syö. Meillä muutoinkin on omanlainen sapuska jouluna :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkään en ole piparien ystävä mutta lapset rakastavat keksejä. Poikien serkku kysyi ovatko ne terveellisiä :) äiti olisi antanut syödä enemmän jos olisivat :D

      Poista
  2. Voi kuin ihanaa joulupuuhailua :)

    Joulu on parhaimmillaan juuri tätä yhdessä puuhailua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin on, yhdessäolo on parasta, varsinkin kun osaa keskittyä hetkeen ja nauttia siitä.

      Poista
  3. Joulujuttuja kannattaa jokaisen soveltaa omaan elämäntilanteeseensa sopivaksi!
    Ei kai niiden pipareidenkaan tarvitse olla tietyn muotoisia :-) - mekin olemme joskus vaan syöneet taikinana tai leikanneet sen kaulimatta neliöiksi ja paistaneet niin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvin totta, mutta minulta meni aikaa ennenkuin opin sen.

      Poista
  4. Kuulostaa mukavalta piparisessiolta ja kaunista pohdintaa. Menee tuo piparinteko itselläkin usein ihan suorittamiseksi, jolloin se hauskanpito unohtuu. Ja se hauskanpito (ja piparitaikinan syöminen) siinä on tärkeintä :) Ihanaa uutta vuotta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Hyvää Uutta Vuotta sinullekin, vaikka myöhässä!
      Olet ihan oikeassa, suorittaminen pilaa monella tavalla hyvän asian, pitää muistaa laittaa asiat tärkeysjärjestykseen.

      Poista