MAAILMANKUVA, KRISTILLISYYS JA KULTTUURISHOKKI

Minun maailmankuvani koki valtavan shokin juuri 21 vuotta täytettyäni kun lähdin vierailulle vanhempieni luokse Ecuadoriin ja sitten päätin jäädä tänne.

Tämä ei ole viimeisin muutos maailmankuvassani mutta se oli valtava muutos joka monella tapaa teki minusta sen ihmisen joka nykyään olen. Monesti puhun siitä että synnyin Ecuadoriin koska ne ensimmäiset vuodet kun opettelin kielen ja kulttuurin, vähitellen aloin ymmärtämään ihmisiä ja miten minun tulee käyttäytyä ja opin aivan uuden seurakuntakulttuurin, olivat monella tapaa kuin lapsen ensimmäiset vuodet.

 

 

Me ajattelemme omaksuneemme kristillisen maailmankuvan ja ajattelevamme kristillisellä tavalla asioista, maailmasta, ihmisistä, Jumalasta ym. Mutta todellisuudessa me olemme omaksuneet ympärillämme vallitsen version kristillisestä maailmankuvasta johon on sekoittunut suomalaista kulttuuria ja maailmankuvaa ja ajattelutapaa sekä oman perheemme ja seurakuntakotimme tapaa ymmärtää kristillisyyttä, Jumalaa ja lukea Raamattua sekä julistaa sitä ja kaikki tämä on sekoittautunut omaan persoonaamme ja tapaamme ymmärtää asioita ja reagoida niihin.

Emme ole kristittyjä vaan suomalaisia kristittyjä.

 

Tällä en tarkoita että suomalaisessa kristillisyydessä olisi jotakin perustavanlaisesti väärin tai pahaa. Ainakaan sen enempää kuin meissä kaikissa maailman ihmisissä ja kulttuureissa, ajattelutavoissa ja maailmankuvissa.

 

Minä kasvoin kristillisessä kodissa, kävin seurakunnassa syntymästä lähtien, osallistuin seurakunnan toimintaan, pyhäkouluun, kerhoihin, leireille, nuortentoimintaan, ylistysryhmään, nuortenpäiville, raamattutunneille, kävin sunnuntain kokouksessa ja kesäjuhlilla, aktioissa ja evankelioimistapahtumissa ja luin, aina inspiraation iskiessä, Raamattua.

Eli tunsin olevani kristitty ja näin kerroin muille kysyttäessä ja välillä kysymättäkin. Se oli osa identiteettiäni ja uskoin myös Jumalaan.

 

Ecuadorissa kohtasin seurakuntaelämän, nuortenillat, tavan elää ja olla kristitty, puhua siitä ja ymmärtää se joka olikin erilainen kuin omani. Enkä vain yhtä tapaa vaan pääkaupungissa Quitossa kävin slummissa sijaitsevan seurakunnan kokouksissa, Ibarrassa missä vanhempani asuivat oli hyvin keskiluokkainen saman kirkkokunnan seurakunta ja vuorilla missä vanhempani tekivät töitä oli useampi intiaaniseurakunta.

 

 

Jokaisella seurakunnalla oli oma historiansa, kulttuurinsa, perinteensä ja tapansa ymmärtää, selittää, julistaa, opettaa ja lukea Raamattua sekä oma liturgiansa (vaikka kaikki väittivät ettei heillä ole liturgiaa koska vain katolilaisilla on liturgia ja se on PAHA asia) ja tapansa olla kristitty omassa yhteisössänsä.

 

Kaikissa seurakunnissa seistiin kun ylistettiin ja nostettiin kädet ylös (tämä oli hyvin suuri kontroversi 90-luvulla ainakin meidän paikallisseurakunnassamme Suomessa), seurakunnat lauloivat sekaisin vanhempia virsiä ja uusia ylistyslauluja. Missään seurakunnassa ei tanssittu (se oli SYNTIä) ja Pyhän Hengen toimintaa nykypäivänä pidettiin mahdottomana (tämä on onneksi muuttunut kirkkokunnan teologisessa ajattelussa).

Minä tulkitsin seisomisen ja käsien nostamisen karismaattisuudeksi, heille se taas oli normaalia ja vanhoillista seurakuntaelämää.

 

Kaikissa seurakunnissa Raamattua luettiin yhdessä ääneen, saarnat kestivät vähintään tunnin, niiden aikana seurakuntaväelle tehtiin kysymyksiä joihin vastattiin yhdessä kovalla äänellä.

Ihmiset olivat myöhässä kokouksissa ja tulivat äänekkäästi kirkkosaliin ja istuivat eteen kesken kokouksen. Yhdessä intiaaniseurakunnassa ehdotettiin että ihmiset tulisivat ajoissa paikalle jos ovelle laitettaisiin kaksi vanhemmistoveljeä seipäitten kanssa ja he hakkaisivat niillä myöhässä saapuneet.

Intiaaniseurakunnissa äidit imettivät vauvoja kokouksessa ja saattoivat unohtaa rinnan roikkumaan vaatteiden ulkopuolelle. Slummiseurakunnassa naiset tulivat kokoukseen minihameissa ja pastorin piti lopulta laittaa hameille minimipituus. Kaikki naiset meikkasivat ja intiaaniseurakunnassa minulta kysyttiin miksi tulen kirkkoon alasti kun minulla ei ollut korvakoruja korvissa (tyttövauvoille laitetaan täällä reiät korviin alle 3 kuukautisina).

 

Tuntui että maailma oli ihan nurinkurin enkä ymmärtänyt siitä enää yhtään mitään. Ja nämä olivat vain ulkonaisia, näkyviä eroja.

 

 

Vähitellen tutustuin entiseen guerrilla-sissiin joka oli tullut uskoon ja antanut appi-isälleen anteeksi kun tämä vahingossa ampui hänen ainoan poikansa. Intiaanipastoriin joka oli kylänsä ensimmäinen uskoontullut ja joka päätettiin polttaa kuoliaaksi kyläkokouksessa esimerkkinä muille jotka saattoivat suunnitella uskoontuloa (Jumala pelasti hänet ihmeellisesti). Seurakuntalaisia joita oli kivetetty, ajattu kodeistaan uskonsa tähden, uskovia jotka olivat menettäneet työnsä ja perheensä sekä sukunsa uskonsa tähden, ihmisiä jotka kärsivät nälkää, kipua, yksinäisyyttä, hyljätyksi tulemista, köyhyyttä ja jopa kuolivat uskonsa tähden.

 

Miten minä olisin voinut sanoa että he eivät ole uskossa koska heidän uskonsa näytti ja kuulosti ja tuntui erilaiselta kuin minun omani?

 

 

Suomeen on nyt tullut suuri määrä ulkomaalaisia. Moni heistä ei ole uskossa mutta kaikki he näyttävät, kuulostavat ja tuntuvat erilaisilta kuin suomalaiset. Ja ne jotka ovat kristittyjä tuntuvat uskovan ihan eri tavalla, ehkä jopa väärällä tavalla.

 

Minä uskon että Jumala tahtoo meidän tutustuvan näihin erilaisiin ihmisiin, ottavan heidät meidän elämäämme ja oppivan heiltä, vaikka he eivät olisikaan uskossa tai koskaan tulisi uskoon. Koska ihan jokaikisessä kultuurissa ja ihmisessä on Jumalan kämmenenjälki ja me voimme oppia jotakin uutta Jumalasta ja meistä itsestämme heidän kauttaan.

 

Ja kulttuurishokki on todella tehokas tapa muuttaa maailmankuvaa, tutustua itseensä ja Jumalaan, voin vakuuttaa sen kokemuksesta.