Miten vanhemmat ja seurakunta voivat olla toistensa kumppaneita ja yhteistyössä ohjata lasta oikealle tielle?

”Isä ja hänen leikki-ikäinen lapsensa olivat tyypillisesti tavallisena arkipäivänä tunnin yhdessä esimerkiksi leikkien, lukien tai keskustellen. Isät olivat arkisin lapsen käytettävissä ja saatavilla tavanomaisesti noin 4 tuntia. Tällä tarkoitetaan aikaa, jolloin isä ei ollut välttämättä aktiivisesti lapsensa kanssa, mutta oli kuitenkin valmiina vastaamaan lapsen tarpeisiin. Sekä välittömän että välillisen läsnäolon määrä oli suurempi viikonloppuna kuin arkena.”

”Lähes puolella isistä (47 %) ei ollut mahdollisuutta olla leikki-ikäisen lapsensa kanssa niin paljon kuin olisi itse halunnut.”

Nina Halme; TUTKIMUS Isän ja leikki-ikäisen lapsen yhdessäolo: Yhdessäoloa, isänä toimimiseen liittyvää stressiä ja isän tyytyväisyyttä parisuhteessa kuvaavan rakenneyhtälömallin kehittäminen ja arviointi

TERVEYDEN JA HYVINVOINNIN LAITOS https://core.ac.uk/download/pdf/12361149.pdf

 

Nina Halmen tutkimuksen mukaan suomalaiset isät viettävät leikki-ikäisten lastensa kanssa n. tunnin päivässä. He ovat lastensa saatavilla n. 4 tuntia päivässä. Tätä aikaa he eivät käytä lapsen kanssa olemiseen vaan tekevät jotakin muuta, vaikka katselevat televisiota tai lukevat, mutta he ovat lapsen saatavilla.

Viikonloppuisin isät viettävät enemmän aikaa lastensa kanssa kuin arkena. Tärkeä on myös huomata että lähes puolet isistä haluaisi viettää enemmän aikaa leikki-ikäisten lastensa kanssa.

Jos sinulla on tunti aikaa päivässä viettää lapsesi kanssa, miten käytät tuon tunnin? Mikä on kaikkein tärkeintä mitä tahdot lapsellesi välittää? Miten jaat tuon tunnin ja miten varmistat että olet todella läsnä kun olet lapsesi kanssa?

Miten kristityn isän lapsensa kanssa viettämä aika eroaa ei-kristityjen isien viettämästä ajasta? Pitäisikö eroa olla? Miksi?

 En tahdo tällä syyllistää miehiä koska äitinä voin sanoa että vaikka varmasti käytän paljon enemmän aikaa keskusteluun ei sen laatu ole aina mitenkään päätähuimaavaa.

Useimmiten keskustelu on sitä onko läksyt tehty, laita kengät jalkaan, älä kulje paljain jaloin, pistä sukat jalkaan, käy suihkussa, joko ne läksyt on tehty, tule syömään, syö kaikki, etc. Eli huoli ruumiin hyvinvoinnista, ja älyllisestä kehityksestä (läksyjen muodossa) siirtyy kyllä äidiltä lapselle mutta oikeasti kuka istuu joka päivä keskustelemaan todella tärkeistä asioista?

Yksi meille tärkeistä yhteisistä ajoista jolloin kannustamme keskustelemaan ja vaihtamaan ajatuksia ovat ruoka-ajat, erityisesti pääruoka.

Nuorempi poikani sanoi vähän aikaa sitten, kun emme tavallisesta poiketen syöneet lounasta yhdessä: äiti laita telkkari kiinni ja nyt syödään päivällinen yhdessä keskustellen kuten meillä on tässä talossa tapana. Ette usko miten hyvä olo siitä tuli.

 Me emme siis yleensä syö edes päivällistä mutta lounaan kyllä yhdessä ja keskustellen ja olen huomannut että sinä aikana todella tulee keskusteltua ja vaihdettua ajatuksia ja neuvottua poikia.

Opettaminen ja oppiminen tapahtuu parhaiten esimerkin kautta, kun vietämme aikaa yhdessä. Ehkä tämä yhdessä syöminen olisi hyvä tapa ottaa käyttöön myös seurakunnassa. Ei pelkästään kirkkokahvit, vaan syödään yhdessä, lapset mukana, perheittäin, samassa pöydässä vaikka sinkkuja ja vanhempaa väkeä. Harjoitellaan keskustelua ja arvojen siirtoa käytännössä. Sen jälkeen jokainen voi siirtää mallin omaan perheeseensä.

Asiasta puhuminen ja kouluttaminen ei riitä. Pitää tehdä käytännössä. Eli mikä muu kuin kirkossa yhdessä syöminen olisi tapa jolla voisimme käytännössä auttaa perheitä kommunikoimaan ja siirtämään kristillisiä arvojaan ja erityisesti uskoaan lapsille ja nuorille?

 Pidetään vaikka nyyttikestit joihin jokainen tuo jotakin ja sitten syödään hyvin yhdessä. Tämä on hyvin alkukristillinen ajatus, näinhän toimivat esimerkiksi korinttolaiset, jokainen toi mukanaan sen mitä pystyi. Valitettavasti he vain eivät jakaneet ruokaa keskenään vaan jokainen söi yksin tai perheensä kanssa sen mitä oli tuonut. Kunnes Paavali nuhteli heitä tästä tavasta. (1 Kor 11:20-34)

Kaikkein tärkeintä olisi luoda tilanteita ja paikkoja joissa perhe voi olla yhdessä ja keskustella. Ehkä on aika siirtyä sunnuntain saarnan jälkeiseen aikaan ja miettiä miten muuten sunnuntain jumalanpalveluksen voisi järjestää?

Voisiko siellä vaikka olla pienryhmiä joissa keskusteltaisiin puhujan antamasta aiheesta? Ensin lyhyt alustus ja sitten kysymyksiä joihin pitää yhdessä miettiä vastauksia. Harjoiteltaisiin rukoilemaan yhdessä, kuuntelemaan mitä asiaa Jumalalla on meille, vastattaisiin kysymyksiin ja sen jälkeen olisi taas puhujan vuoro (sanon puhuja koska aina sunnuntaina ei äänessä ole seurakunnan pastori).

 Voisko näitä erilaisia kokouksia olla edes kerran kuukaudessa? Jos me kerran tiedämme että tämä aika vetää perheitä erilleen ja perheiden kesken ei ole kommunikaatiota niin miksi ihmeessä vain pahennamme tätä tilannetta seurakunnissamme?

Haastaisin kaikki seurakunnat tekemään vauvasta vaariin tilaisuuksia joissa koko perhe ja suku on mukana ja kommunikoi toistensa kanssa, ei ole paikalla vain passiivisena osallistujana.

Olen sitä mieltä että vastuuta pitää antaa myös seurakuntakulttuurille. Eli se perinteinen malli mikä meillä on seurakunnissa oikeasti passivoittaa ihmisiä. Yksittäiset seurakunnat puolestaan kantavat vastuuta sen verran kuin ne kulkevat itse passiivisesti perinteen mukana tai aktiivisesti etsivät uusia toimintamuotoja ja keinoja millä aktivoida omia jäseniään.

Meillä kaikilla on vastuu Jumalan edessä. Eli herkkyyttä kuulla Jumalan ääntä tämänkin asian suhteen tarvitaan, meiltä kaikilta, ei vain pastorilta ja vanhemmiston jäseniltä.