Kuten monet muut kristityt, jätin taakseni fundamentalismin lapsuuden ja valitsin ikuisen murrosiän, joka tarkoitti monien vuosien päämäärätöntä vaellusta seurakunnasta toiseen, kun etsin täydellisesti minulle sopivaa paikkaa. Samaan aikaan olin valmis mukautumaan täysin nykyajan populaarikulttuurin ja sen arvoihin.
Minusta tuli muodikkaan suvaitsevainen, usko oli henkilökohtainen asia ja sitä ei pitänyt äänekkäästi tuputtaa toisille vaan elää omassa yksityisyydessä. Samaan aikaan luin paljon kirjoja Raamatusta mutta en itse tahtonut avata Raamattua. Seurasin suosittuja kristillisiä muusikkoja ja kirjailijoita ja kopioin heidän mielipiteitään ilman mitään kritiikkiä, vaikka samalla julistin olevani originelli ajattelija.
Uskoin halpaan armoon, vastuuttomuuteen, rakastavaan Jumalaan joka aina olisi valmis ottamaan minut vastaan, käyttäydyin miten tahansa. Ja välillä minuun iski moraalinen krapula jonka aikana, väliaikaisesti, palasin takaisin lapsuuteni fundamentalismiin.
Kokeilin korkeakirkollisuutta, kävin katolilaisessa messussa ja jopa heidän retriitissään. Omistauduin sosiaaliselle työlle ja taistelin vammaisten ja alkuperäiskansojen oikeuksien puolesta. Luin feminististä teologiaa ja innostuin mystisestä kristillisyydestä. Kahlasin läpi apologeetikan kirjoja, tutkin vapautuksen teologiaa ja kiinnostuin jopa uusortodoksisesta kristillisyydestä.
Yksi evankelikaalisen hermeneutiikan vaikeuksista liittyy Raamatun tekstien lukemiseen omasta kultuuriperspektiivistämme lähtien. Länsimainen mieli näyttää olevan paljon enemmän huolissaan tarkkuudesta ja oikeasta tavasta ilmaista ”totuus” kuin periaatteessa suulliset kulttuurit. Kyse ei ole siitä että he olivat epätarkkoja yksityiskohtien suhteen tai eivät välittäneet niistä, vaan että he näyttävät olevan paljon vähemmän huolissaan sanatarkasta raportoinnista tai kaikkien yksityiskohtien tarkasta luonteesta.
Kolmanneksi, luonteenomaista vakaumukselle siitä, että Raamattu on sekä inhimillistä että jumalallista, on tunnustus tiitä että se on monimuotoinen ja samalla olennaisen yksinäinen. Monimuotoisuus johtuu sen historiallisista erityispiirteistä, ykseys lopulta jumalallisesta alkuperästä. Mutta tämän yhtenäisyyden ja monimuotoisuuden ilmaiseminen on toinen alue jossa kaikki evankelikaalit eivät ole yhtä mieltä. Valitettavasti se on myös toinen alue, jossa eksegeetit ja dogmaatikot ovat liian usein ristiriidassa.
Perinteinen hermeneettinen periaate on tässä yhteydessä Raamatun analogia – Raamattu tulkitsee Raamatun, koska Jumala on sen perimmäinen kirjoittaja ja antaa sen vuoksi sille yhtenäisyyden.
Evankelikaalina haluaisin olla voimakkaasti tämän periaatteen puolella. Sen ongelma on kuinka tulkinnat ratkaistaan käytännössä. Eksegeetit ovat ymmärrettävästi huolissaan kun näkevät mahdollisen mutta eirttäin epätodennäköisen merkityksen asetettavan tekstille jotta se mukautuisi muihin teksteihin yhtenäisyyden vuoksi. Tämä on aivan liian usein seurauksena aikaisemmasta sitoutumisesta kyseisen yhtenäisyyden muotoon kuin itse ykseydestä. Ykseyden ymmärretään usein merkitsevän yhtenäisyyttä. Se että Raamattu saattaa paljastaa monenlaisia todistajia joistakin asioista on suljettu pois ennen kuin edes tarkastellaan tekstejä.
On vaikea sanoa tarkalleen milloin lapsuus loppuu ja teini-ikä alkaa, psyykessämme, tai hengellisesti. Samoin on vaikea näyttää tarkkaa päivämäärää jolloin aikuistuin ja jätin teini-iän taakseni, sekä muussa elämässäni että hengellisessä elämässäni. Tiedän että osana prosessia oli henkilökohtainen Raamatun tutkiminen ja rukouselämän vahvistuminen. Pyhällä Hengellä oli suuri osuutensa tässä, samoin arkielämän haasteilla joita jouduin kokemaan pikkuveljeni tehtyä itsemurhan ja myöhemmin aviomieheni pettäessä minua toisen naisen kanssa jolloin muutimme erilleen ja jäin yksin vastuuseen pojastamme, työni ja muun elämän lisäksi. Jossain vaiheessa ymmärsin että en selviä ilman Jumalaa ja että fundamentalismin ankara lakeja määräävä jumala ja halvan armon ja liberalismin suvaitsevainen ja aina rakastava jumala eivät kumpikaan voineet minua auttaa. Jäljelle jäi vain Raamatun Jumala ja sen myötä sain uudelleen rohkeuden etsiä itselleni seurakuntayhteys ja hyväksyä se, vaikka se ei ollutkaan täydellinen.
Mutta syvemmällä kuin vanhempani tai kirkkokunnallinen DNAni, tai edes syvemmällä kuin oma henkilökohtainen tarinani, on toinen tarina. Tarina luomisesta ja pelastuksesta Jeesuksessa Kristuksessa. Ja tämä aikaisempi tarina on lopulta se joka määrittelee meidät. Samoin se joka määrittelee evankelikaalisen hermeneutiikan eivät ole tämänhetkiset tai historialliset ajattelusuunnat ja teoriat vaan evankeliumien viesti. Toisin sanottuna, inhimilliset sanat ja teot eivät ole lähtökohtamme vaan mikä määrittelee evankalikaalisen kristityn, teologian ja hermeneutiikan on Jumalan sana ja teot.
Vanhoozerin ja Treierin mukaan evankelikaalinen identiteetti ja Raamatulle uskollisuus ovat jatkuvan, yhteenpunoutuneen keskustelun aiheina. Vielä lisäksi keskustelun määrä ja voima vain lisääntyvät eivätkä vähenny.[JS1]
Evankelikaalinen ajattelu on protesti modernismia vastaan, koska sen todellisuuden määrittely on hallitsevan maallisen ja modernin näkemyksen, mukaan lukien paranormaalin normatiivisen kokemuksen, tulkinnan ulkopuolella, sanoo Jacqueline Grey.[JS2]
Gordon D. Feen mukaan kukatahansa tulkki tuo tekstiin aina huomattavan määrän kulttuurillista esiymmärrystä ja henkilökohtaista puolueellisuutta. Suhteellisen objektiivisuuden tulisi kuitenkin olla mahdollista, riippumatta siitä uskooko lukija yliluonnolliseen vai ei. Lukija voi olla uskomatta Jeesuksen kuolleista ylösnousemiseen mutta mikään vakavissaotettava eksegeetin tekijä ei voi kieltää sitä että Paavali uskoi siihen tai että hän uskoi tulevaisuudessa myös tapahtuvan uskovien ylösnousemuksen. Siksi tämä tulkinnan osa on kaikkein tiukimmin historiallinen tehtävä. Se, onko joku hyvä eksegeetti vai ei, riippuu oikeasta sekoituksesta tietoa ensisijaisista lähteistä, herkkyydestä historialliselle datalle ja mahdollisuuksille ja maalaisjärjestä (kun on arvioitava historiallisia todennäköisyyksiä).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti