Miten vanhemmat ja seurakunta voivat olla toistensa kumppaneita ja yhteistyössä ohjata lasta oikealle tielle?

”Isä ja hänen leikki-ikäinen lapsensa olivat tyypillisesti tavallisena arkipäivänä tunnin yhdessä esimerkiksi leikkien, lukien tai keskustellen. Isät olivat arkisin lapsen käytettävissä ja saatavilla tavanomaisesti noin 4 tuntia. Tällä tarkoitetaan aikaa, jolloin isä ei ollut välttämättä aktiivisesti lapsensa kanssa, mutta oli kuitenkin valmiina vastaamaan lapsen tarpeisiin. Sekä välittömän että välillisen läsnäolon määrä oli suurempi viikonloppuna kuin arkena.”

”Lähes puolella isistä (47 %) ei ollut mahdollisuutta olla leikki-ikäisen lapsensa kanssa niin paljon kuin olisi itse halunnut.”

Nina Halme; TUTKIMUS Isän ja leikki-ikäisen lapsen yhdessäolo: Yhdessäoloa, isänä toimimiseen liittyvää stressiä ja isän tyytyväisyyttä parisuhteessa kuvaavan rakenneyhtälömallin kehittäminen ja arviointi

TERVEYDEN JA HYVINVOINNIN LAITOS https://core.ac.uk/download/pdf/12361149.pdf

 

Nina Halmen tutkimuksen mukaan suomalaiset isät viettävät leikki-ikäisten lastensa kanssa n. tunnin päivässä. He ovat lastensa saatavilla n. 4 tuntia päivässä. Tätä aikaa he eivät käytä lapsen kanssa olemiseen vaan tekevät jotakin muuta, vaikka katselevat televisiota tai lukevat, mutta he ovat lapsen saatavilla.

Viikonloppuisin isät viettävät enemmän aikaa lastensa kanssa kuin arkena. Tärkeä on myös huomata että lähes puolet isistä haluaisi viettää enemmän aikaa leikki-ikäisten lastensa kanssa.

Jos sinulla on tunti aikaa päivässä viettää lapsesi kanssa, miten käytät tuon tunnin? Mikä on kaikkein tärkeintä mitä tahdot lapsellesi välittää? Miten jaat tuon tunnin ja miten varmistat että olet todella läsnä kun olet lapsesi kanssa?

Miten kristityn isän lapsensa kanssa viettämä aika eroaa ei-kristityjen isien viettämästä ajasta? Pitäisikö eroa olla? Miksi?

 En tahdo tällä syyllistää miehiä koska äitinä voin sanoa että vaikka varmasti käytän paljon enemmän aikaa keskusteluun ei sen laatu ole aina mitenkään päätähuimaavaa.

Useimmiten keskustelu on sitä onko läksyt tehty, laita kengät jalkaan, älä kulje paljain jaloin, pistä sukat jalkaan, käy suihkussa, joko ne läksyt on tehty, tule syömään, syö kaikki, etc. Eli huoli ruumiin hyvinvoinnista, ja älyllisestä kehityksestä (läksyjen muodossa) siirtyy kyllä äidiltä lapselle mutta oikeasti kuka istuu joka päivä keskustelemaan todella tärkeistä asioista?

Yksi meille tärkeistä yhteisistä ajoista jolloin kannustamme keskustelemaan ja vaihtamaan ajatuksia ovat ruoka-ajat, erityisesti pääruoka.

Nuorempi poikani sanoi vähän aikaa sitten, kun emme tavallisesta poiketen syöneet lounasta yhdessä: äiti laita telkkari kiinni ja nyt syödään päivällinen yhdessä keskustellen kuten meillä on tässä talossa tapana. Ette usko miten hyvä olo siitä tuli.

 Me emme siis yleensä syö edes päivällistä mutta lounaan kyllä yhdessä ja keskustellen ja olen huomannut että sinä aikana todella tulee keskusteltua ja vaihdettua ajatuksia ja neuvottua poikia.

Opettaminen ja oppiminen tapahtuu parhaiten esimerkin kautta, kun vietämme aikaa yhdessä. Ehkä tämä yhdessä syöminen olisi hyvä tapa ottaa käyttöön myös seurakunnassa. Ei pelkästään kirkkokahvit, vaan syödään yhdessä, lapset mukana, perheittäin, samassa pöydässä vaikka sinkkuja ja vanhempaa väkeä. Harjoitellaan keskustelua ja arvojen siirtoa käytännössä. Sen jälkeen jokainen voi siirtää mallin omaan perheeseensä.

Asiasta puhuminen ja kouluttaminen ei riitä. Pitää tehdä käytännössä. Eli mikä muu kuin kirkossa yhdessä syöminen olisi tapa jolla voisimme käytännössä auttaa perheitä kommunikoimaan ja siirtämään kristillisiä arvojaan ja erityisesti uskoaan lapsille ja nuorille?

 Pidetään vaikka nyyttikestit joihin jokainen tuo jotakin ja sitten syödään hyvin yhdessä. Tämä on hyvin alkukristillinen ajatus, näinhän toimivat esimerkiksi korinttolaiset, jokainen toi mukanaan sen mitä pystyi. Valitettavasti he vain eivät jakaneet ruokaa keskenään vaan jokainen söi yksin tai perheensä kanssa sen mitä oli tuonut. Kunnes Paavali nuhteli heitä tästä tavasta. (1 Kor 11:20-34)

Kaikkein tärkeintä olisi luoda tilanteita ja paikkoja joissa perhe voi olla yhdessä ja keskustella. Ehkä on aika siirtyä sunnuntain saarnan jälkeiseen aikaan ja miettiä miten muuten sunnuntain jumalanpalveluksen voisi järjestää?

Voisiko siellä vaikka olla pienryhmiä joissa keskusteltaisiin puhujan antamasta aiheesta? Ensin lyhyt alustus ja sitten kysymyksiä joihin pitää yhdessä miettiä vastauksia. Harjoiteltaisiin rukoilemaan yhdessä, kuuntelemaan mitä asiaa Jumalalla on meille, vastattaisiin kysymyksiin ja sen jälkeen olisi taas puhujan vuoro (sanon puhuja koska aina sunnuntaina ei äänessä ole seurakunnan pastori).

 Voisko näitä erilaisia kokouksia olla edes kerran kuukaudessa? Jos me kerran tiedämme että tämä aika vetää perheitä erilleen ja perheiden kesken ei ole kommunikaatiota niin miksi ihmeessä vain pahennamme tätä tilannetta seurakunnissamme?

Haastaisin kaikki seurakunnat tekemään vauvasta vaariin tilaisuuksia joissa koko perhe ja suku on mukana ja kommunikoi toistensa kanssa, ei ole paikalla vain passiivisena osallistujana.

Olen sitä mieltä että vastuuta pitää antaa myös seurakuntakulttuurille. Eli se perinteinen malli mikä meillä on seurakunnissa oikeasti passivoittaa ihmisiä. Yksittäiset seurakunnat puolestaan kantavat vastuuta sen verran kuin ne kulkevat itse passiivisesti perinteen mukana tai aktiivisesti etsivät uusia toimintamuotoja ja keinoja millä aktivoida omia jäseniään.

Meillä kaikilla on vastuu Jumalan edessä. Eli herkkyyttä kuulla Jumalan ääntä tämänkin asian suhteen tarvitaan, meiltä kaikilta, ei vain pastorilta ja vanhemmiston jäseniltä.

Mitä Jeesus sanoisi tämän ajan perheille Suomessa?

Itse olen kokenut että Jumala sanoo: Pistä minut ensimmäiseksi. Anna minulle kaikki mitä sinulla on. Luota minun käsiini se mitä ja keitä rakastat kaikkein eniten.

 

Luulen että Jeesus kutsuu meitä tänäkin päivänä sekä arvostamaan perhettä enemmän että arvostamaan sitä vähemmän. Ei tuo sanoma ole yhtään vanhanaikainen. Meidän tulee arvostaa perhettä ja lapsia, lapsia palvellessamme palvelemme Jeesusta, voimme tehdä hänelle kaikkea hyvää mitä tahdomme, lasten kautta, sekä omien että muiden lasten.

Toisaalta meidän tulee laajentaa perheen käsitystä ja ymmärtää että kaikki kristityt ovat samaa perhettä meidän kanssamme, eivät pelkästään ne jotka ovat meille verisukua tai samasta seurakunnasta/kirkkokunnasta/paikkakunalta/maasta/maanosasta/jne. Meidän perheemme elää Kiinassa, USAssa, Keniassa, Ecuadorissa ja Suomessa ja kaikialla muualla missä on Jumalaan uskovia ihmisiä.

 

Lisäksi jos perheemme, se perhe ja suku johon olemme syntyneet, yrittää estää meitä uskomasta Jumalaan tai hylkää meidät meidän uskomme tähden niin meidän velvollisuutemme ei ole heille, eikä Suomen valtiolle ja kansalle näin laajempana perheenä, vaan Jumalan perheelle ja ensimmäiseksi Isällemme, Jumalalle.

 

Nykypäivänä ei Suomessa ehkä olla samalla tavalla tilivelvollisia perheelle ja suvulle kuten Rooman valtakunnassa tai muinaisessa Juudeassa mutta perheet ja suvut ovat edelleen tärkeitä meille ja me välitämme heidän mielipiteistään. Toisaalta ystävät, työkaverit, työpaikka ja yhteiskunta ovat syrjäyttäneet suvun sekä suvun päämiehen niinä joille olemme tilivelvollisia tai joiden mielipiteestä eniten välitämme ja joiden haluamme arvostavan meitä ja joihin haluamme tehdä vaikutuksen ja joilla haluamme olevan hyvän mielikuvan meistä.

 

Luulen että Jumala kutsuu meitä rikkomaan tämän. Se jonka mielipiteellä tai mielikuvilla on väliä on Jumala ja ainoa johon meidän tulee tehdä vaikutus on Jumala ja ainoa jonka arvostusta meidän tulee etsiä on Jumala.

 

Miten voimme käytännössä jokapäiväisessä elämässä laittaa Jumalan ensimmäiseksi?

 

1 Tess 5:17 Paavali sanoo: Rukoilkaa lakkaamatta. Jae ei ole pitkä mutta sitäkin vaikeampi. Mitä tarkoittaa rukoilla lakkaamatta, miten se tehdään, miten voi rukoilla nukkuessa ja syödessä ja puhuessa ja muutenkin koko ajan ja millaista rukousta sen pitää olla?

 

Minulla ei ole vastausta näihin kysymyksiin, anteeksi kaikille. Rukoillaan yhdessä, valintoja tehdessä, säännöllisesti, vastustuksen edessä, temppelissä ja kodeissa, kuoleman hetkellä, kuolleen herätessä ja lasten kanssa. Pidetään Jumala mukana arkielämässä.

Yksinäiset kammiorukoukset ovat varmasti ehdottoman tärkeitä. Ne ovat kuin leipää ja kaurapuuroa, ravintoa jota ilman emme selviä hengissä ja joka ravitsee meidän ruumistamme ja sieluamme. Mutta, jos jatkan ruokaverailua, niin välillä tekee hyvää syödä vaikka jugurtti tai banaani, niistäkin saa tarpeellisia ravintoaineita. Samoin luonaasta ja päivällisestä, muiden kanssa rukoilemisesta, seurakuntana yhdessä rukoilemisesta, perheen kanssa rukoilemisesta tai nopeasta rukouksesta yhden asian puolesta, huudosta Jumalan puoleen, avunpyynnöstä, kiitoksesta.

 

Tehdään rukouksesta arkipäiväinen asia, osa meidän rutiiniamme. Kaikki nämä rutiinit joihin rukous kuuluu tekevät siitä yhä enemmän osan meidän arkielämäämme, jotakin normaalia jonka lapsi oppii ja omaksuu ja jota pitää normaalina ja hyvänä.

 

Kun lisäksi vielä rukoilemme erityistilanteissa, kuten vaikka kun pelottaa tai huolestuttaa tai kiitetään jostakin tosi kivasta tai pyydetään ohjeita ja johdatusta, se tuntuu lapsesta normaalille. Jumala on normaali osa meidän elämäämme, on normaalia pyytää Jumalan mielipidettä, jutella hänen kanssaan, kiittää häntä, kommunikoida hänen kanssaan ja viettää aikaa yhdessä hänen kanssaan.

 

Jumala kaikenlisäksi vielä kuulee rukoukset ja on oikea olemassa oleva, kaikkivaltias Jumala joka vastaa rukouksiimme ja pitää huolta meidän lapsistamme. Eli kun me rukoilemme hän tekee enemmän kuin oman osansa.

 

Tunnen että Jumala kutsuu perheitä rukoilemaan ja viettämään aikaa hänen kanssaan. Sekä ydinperheitä että sukuja ja seurakuntaperhettä, ympäri maailmaa. Hän tahtoo sanoa meille, viettäkää aikaa minun kanssani, tutustukaa minuun, ottakaa vastaan minun lahjani ja oppikaa minusta.

 

Miten seurakunta voi ruokkia lapsen uteliaisuutta ja halua kysyä? Millaisia pyhiä rutiineja seurakunnassamme on? Mikä niiden rytmi on?

Lapsen uteliaisuutta on mahdollista ruokkia tarinoilla, juhlilla ja perinteillä.

 

Täällä Ecuadorissa tärkeimmät rutiinit vuoden kuluessa ovat joulu ja pääsiäinen.

 

Jouluun valmistaudutaan koko joulukuu, sunnuntaisin käydään läpi eri teemoja Jeesuksen syntymän ympäriltä ja sitten joulun tienoilla (täällä ei ole joulupäivän jumalanpalvelusta) lähimpänä sunnuntaina on joulun jumalanpalvelus johon normaalisti, ei nyt korona-aikana, lapset, nuoret, naiset, miehet, perheet ym. harjoittelevat esiintymisnumeron ja esittävät sen. Usein ennen joulua, ei nyt korona-aikana, on myös erilaisia tapahtumia kuten jouluateria yhdessä seurakunnan kanssa etc.

 

 

Itse olen huomannut että poikiani kiinnostaa kaikkein eniten juuri kaikki juhliin ja perinteisiin liittyvä. Jouluna koristelimme joulukuusen ja siitä tuli kysymyksiä, kuten: mistä joulukuusi on tullut? Miksi se liittyy jouluun ja kristinuskoon?

 

Kun teimme pipareita niin pojat kyselivät miksi teen kamelin mallisen piparin tai miksi kello tai tähti tai sydän. Miksi joulupukki on keksitty ja mistä se tulee?

 

Samalla on tullut huomatuksi miten valtavasti jouluun liittyvä juhlinta ja koristelu ei ole lainkaan jouluun liittyvää mutta tämäkin toi mahdollisuuden puhua siitä mikä joulussa on todella tärkeää. Jouluvalmistelujen myötä puhuimme siitä miksi Jeesuksen syntymä oli niin merkittävä asia että sitä juhlitaan vieläkin ja joulupöydässä luimme jouluevankeliumin.

 

 

Ecuadorissa kirkkovuoden suurin juhla on pääsiäinen ja sitä valmistellaan pitkään ja hartaasti ja juhlitaan isosti, myös kodeissa. Toisin kuin Suomessa, jouluun ei juuri liity ruokaperinteitä mutta pääsiäisenä on omat ruokansa ja niillä kaikilla on oma merkityksensä.

 

Pääsiäiseen valmistaudutaan koko paastoajan jolloin sunnuntaisin jumalanpalveluksessa puhutaan eri aiheista Jeesuksen ristiinkuolemaan ja siihen valmistautumiseen liittyen. Palmusunnuntai on iso juhla seurakunnassa ja viimein pääsiäissunnantaina on iso tapahtuma jossa on erikseen harjoiteltua ohjelmaa, dramatisointeja ym.

 

Katolilaisessa kirkossa nämä pyhät rutiinit on järjestetty todella esimerkillisellä tavalla. Tarkoitan tällä ympäri vuotta kulkevia pyhä päiviä joita juhlitaan ja joiden aikana kirkossa on päivään liittyvästä teemasta messu ja perheitä kehoitetaan kertomaan lapsille kotona mitä pyhäpäivänä tapahtui ja miksi sitä juhlitaan. Lisäksi useisiin pyhäpäiviin liittyy kulkue jossa kannetaan pyhimyksen kuvaa tai patsasta tai Jeesuksen elämään liittyvää kuvaa/patsasta etc.

 

En kannata pyhimysten ja Marian palvontaa tai patsaiden/kuvien rukoilemista. Mutta se että näistä pyhistä päivistä on tehty niin näyttäviä ja tärkeitä pitää seurakuntalaisen mielessä mitä Jumala on tehnyt historian aikana. Kun kirkossa lisäksi luetaan Raamatusta päivään liittyvä paikka, sen näkee taideteoksena, laulaa lauluissa ja kuulee kertomuksena tämä pyhä muisto siirtyy sukupolvelta toiselle aivan eri tavalla.

 

Mielestäni meidän evankelikaalistenkin tulisi juhlistaa pyhiä päiviä ja Raamatun tapahtumia enemmän ja säännöllisemmin, sekä käyttää taidetta ja eri aisteja sekä tarinoita muistojen, tarinoiden ja identiteetin eteenpäin siirtämiseksi. Näinhän juuri juutalaiset tekevät ja Raamattukin meitä kehoittaa tekemään.

 

Myös seurakunnissa sekä joulua että pääsiäistä juhlitaan ruoan, erilaisten ohjelmien ja esitysten kautta, tämä tietenkin ennen koronaa ja toivottavasti pian koronan jälkeen. Seurakunta järjestää yhdessä ruokailuja, ruoka valmistetaan ja syödään yhdessä perheiden kanssa. Lisäksi kaikki eri seurakuntaan kuuluvat palvelutehtävät kuten lastentyö, nuorisotyö, naiset, miehet, solut, musiikkiryhmä, etc. harjoittelevat ja valmistavat esityksen tai useampia esityksiä joita nähdään ja kuullaan sekä juhlajumalanpalveluksessa että sitä ennen.

 

Monet lapset tulevat täällä seurakuntien iltapäivätyöhön mukaan. Siellä lapset ja nuoret saavat aterian, tekevät läksyjä yhdessä ohjaajan kanssa ja saavat opetusta Raamatusta ja Jumalasta. Myös nämä lapset ja nuoret suunnittelevat oman ohjelmansa, harjoittelevat sen ja esittävät muulle seurakunnalle.

 

Monille lapsille tämä on ainutlaatuinen kokemus kuulla evankeliumia ensimmäisen kerran elämässään. Vaikka katolilainen kirkko tekee hyvää työtä perinteiden siirtämisessä seuraavalle sukupuolvelle, valitettavasti heidän näkemyksensä uskosta on kolektiivinen ja siksi henkilökohtaista suhdetta Jumalaan ei yleensä synny. Pääsiäinen on tämän tähden seurakunnissa valtavan tärkeä juhla, silloin katolilaisista ja ei-kristityistä perheistä tulevat lapset saavat ensimmäisen kerran eläissään kuulla miksi Jeesus kuoli ristillä ja mitä se tarkoittaa heille henkilökohtaisesti.

 

Näiden perinteiden, rutiinien, juhlien ja tarinoiden lisäksi näen tärkeänä seurakunnan ilmapiirin. Sen tulee kannustaa ihmisiä, myös lapsia, tekemään kysymyksiä, ihmettelemään ja ottamaan selvää mitä Raamattu tarkoittaa, kuka on Jumala, mitä hän merkitsee minulle ja miksi nämä asiat ovat tärkeitä minun omassa elämässäni. Kysymyksiä pitää kannustaa ja niiden tekijöille vastata selkeästi ja vailla tuomitsemista tai arvostelua.