Voimmeko ymmärtää Jumalaa? - Miten ymmärtää Raamattua paremmin 12

 

Sillä minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne, eivätkä teidän tienne ole minun teitäni, sanoo Herra. Vaan niin paljon korkeampi kuin taivas on maata, ovat minun tieni korkeammat teidän teitänne ja minun ajatukseni teidän ajatuksianne.

Jesaja 55:8-9

Elän päivittäin kiitollisena ja iloiten Jumalan tuntemisesta ja häneen luottamisesta. Mutta tunteminen ja luottaminen eivät välttämättä lisää ymmärrystä. Edes jonkun ihmisen tunteminen hyvin ei ole sama asia kuin ymmärtää häntä täysin. Jokapäiväisessä elämässä joudumme usein luottamaan ihmisiin ilman että koskaan ymmärrämme miten he toimivat. Jumalan tunteminen, hänen rakastamisensa ja häneen luottaminen koko sydämestämme ja sielustamme ja kaikella voimallamme, ei ole sama asia kuin Jumalan ymmärtäminen täysin tai kaikien hänen tapojensa käsittäminen tai hänen olemuksensa selvittäminen täysin.

Raamatun lukeminen ja teologinen tutkimus johtavat parempaan ymmärrykseen Jumalasta, hänen sanoistaan ja hänen tavoistaan. Ne rikastavat ymmärrystämme ja tuovat esiin enemmän ulottuvuuksia Jumalasta, hänen työstään ja sanastaan. Olen kiitollinen että olen saanut lukea osan tuosta suuresta perinnöstä, jonka Jumala on sallinut minun tutkia, oppia ja toivottavasti ymmärtää.

Kristillisessä uskossamme on mysteerialueita, jotka ovat innokkaimman tieteen tai jopa syvällisimpien hengellisten harjoitusten ulkopuolella. Eräs raamatunkirjoittaja, joka oli yrittänyt enemmän kuin useimmat tutkiakseen elämän ja Jumalan salaisuuksia, päätyi seuraavaan johtopäätökseen:

Kun minä käänsin sydämeni oppimaan viisautta ja katsomaan työtä, jota tehdään maan päällä saamatta untakaan silmiin päivällä tai yöllä, niin minä tulin näkemään kaikista Jumalan teoista, että ihminen ei voi käsittää sitä, mitä tapahtuu auringon alla; sillä ihminen saa kyllä nähdä vaivaa etsiessään, mutta ei hän käsitä. Ja jos viisas luuleekin tietävänsä, ei hän kuitenkaan voi käsittää.

Saarnaaja 8:16-17 

Minä en lainkaan häpeä sanoa etten ymmärrä kaikkea Jumalasta ja hänessä, sekä hänen teoissaan, on monia puolia puolia joita minä en voi käsittää.

Psalmi 73 tarjoaa meille voimakkaan raamatullisen ennakkotapauksen. Se on psalmi, joka alkaa vahvistamalla Israelin olennaista uskoa. "Totisesti, Jumala on hyvä Israelille, niille, joilla on puhdas sydän.” Mutta se ilmaisee myös syvää tuskaa ilmeisen moraalisen ja hengellisen käänteisyyden vuoksi, jonka kirjoittaja, aivan kuten mekin, voi nähdä ympärillään. Tätä on pahan jatkuva voitto hyvyydestä, jumalattomien menestys ja näennäinen turha pyrkimys elää jumalallista ja oikeamielistä elämää (jakeet1-14).

Tässä joku puhuu Jumalasta, jota hän ei ymmärrä. Jumala näyttää jättävän tilanteen haastamatta ja korjaamatta. Ja kirjoittaja ei vain ymmärrä sitä.

Psalmin keskellä hän tekee kaksi asiaa. Ensinnäkin jakeessa15 hän varoittaa itseään olemaan menemättä liian pitkälle ja kertomasta omia kamppailujaan näissä asioissa, koska hän pelkää pettävänsä Jumalan kansan. Toisin sanoen hän tietää, että Jumalan lapsilla on tarpeeksi omia ongelmiaan ilman, että heidän ylistysjohtajansa hehkuttaa epäilyksiään ja kysymyksiään.

Protestien esittämisellä on oikea pastoraalinen raja. Kuten Jumala muistutti Jeremiaa kerran (Jer 15:19) ja kuten Jesaja varoitti kuulijoitaan (Jes 45:9-13). Haluan myös ottaa huomioon tuon rajan ja Jumalan varoituksen, koska haluan rakentaa Jumalan kansaa enkä petä heidän uskoaan.

Ja toiseksi, psalmissa 73:16-17, psalmin kirjoittaja menee palvomaan Jumalan huoneeseen Jumalan kansan kanssa. Siellä palvonnan yhteydessä hänen näkökulmansa muuttuu ja hän näkee asiat Jumalan perimmäisen tahdon ja moraalisen hallituksen valossa. Tämä ei muuta nykyhetken todellisuutta, mutta se ruokkii heihin muuttavan tulevaisuuden odotuksen, joka on sekä rauhoittava että lohduttava.

Ratkaisevaa on, että psalmin loppuun mennessä saavutettuaan luottamuksen ja tyytyväisyyden paikan ("Mutta minun onneni on olla Jumalaa lähellä"), kirjoittaja ei mene takaisin ja pyyhi pois kaikkea, mitä hän on kirjoittanut ensimmäisessä puoliskossa. Hän antaa meidän kuulla sekä hänen kamppailevan ymmärtämättömyytensä että palautetun, palvovan uskonsa.

Rukoilen, että voin elämässäni seurata psalmin 73 kirjoittajan esimerkkiä kaikissa näissä suhteissa. Haluan pyrkiä olemaan rehellinen ja realistinen. Enkä halua horjuttaa entisestään jo kärsineiden uskoa. Sen sijaan haluan kohdata ymmärrykseni rajoitukset ja tunnustaa sen tuskan ja surun, jota tämä voi usein aiheuttaa.

Haluan pystyä sanomaan tämän psalmistan kanssa (73:28): ”Mutta minun onneni on olla Jumalaa lähellä, minä panen turvani Herraan, Herraan, kertoakseni kaikkia sinun tekojasi.” Ja tunnustaa että en ymmärrä Jumalaa mutta luotan häneen.

Kristityt ovat pyhiinvaeltajia, eivät Raamattu-taistelijoita - Miten ymmärtää Raamattua paremmin 11

 

Sillä Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka ja tunkee lävitse, kunnes se erottaa sielun ja hengen, nivelet sekä ytimet, ja on sydämen ajatusten ja aivoitusten tuomitsija.

Hepr 4:12 

Jumalan sana ei ole ase. Tätä heprealaiskirjeen jaetta käytetään usein, väärin, perustelemaan että Raamattu ja Jumalan sana ovat aseita. Varo yksittäisten jakeiden käyttöä kontekstinsa ulkopuolella. Sillä tavalla on syntynyt moni harhaoppi.

Raamattu ei ole valomiekka, jolla leikata irti niiden ihmisten päät joiden kanssa olet eri mieltä. Sitä ei ole tarkoitus hakata jonkun päähän. Se on tarkoitettu luettavaksi, mietiskeleväksi ja rukoitavaksi. Yksin ja yhdessä muiden kanssa, kristittyjen yhteisössä.

Jumalan sana tässä heprealaiskirjeen jakeessa ei tarkoita Raamattua, vaan sitä että Jumala puhuu tuoreella tavalla siitä mitä hän teki Jeesuksen kautta. Jos katsot juuri ennen tätä kohtaa, heprealaiskirjeen kirjoittaja käy läpi pitkän luovan tulkinnan psalmista 95. Hän antaa sille uuden merkityksen niiden uusien asioiden valossa joita Jumala tekee heidän keskuudessaan Jeesukseen keskittyen. (Hepr 4:1-11)

Vielä tärkeämpää on, Jumalan sanan kaksiteräisenä miekana oletetaan olevan sisäänpäin käännetty. Sen oletetaan lävistävän meidät, eivät kaikki ympärillämme. Sinä et käytä miekkaa. Jumala pitää sitä kädessään ja käyttää sitä. Jumala ei kutsu ihmisiä siihen asemaan. Ja ajattelu että hän tekee niin, on merkki omasta epävarmuudestamme. Se on myös historiallinen virhe, jonka esimerkiksi inkvisitio teki.

Vaelluksemme on elinikäinen ja sitä leimaa kuri ja nöyryys. Tämä on pyhiinvaellusmatka Raamatun tuntemiseen intiimisti, taidolla ja lempeästi. Se on henkisen kasvun areena. Ja se tapahtuu rakkaudesta Jumalaan ja ihmiskuntaan, ei Extreme Raamattu -taisteluna.

Kristinuskon historiassa on ollut aikoja jolloin on tarvittu vakavaa keskustelua ja rajojen vetämistä. Mutta meidän pitäisi vihata sitä, sen sijaan että alkaisimme kuolata pelkästä ajatuksesta. Meidän ei koskaan tule olla ilkeitä, vihamielisiä tai loukkaavia vaan aina rakastavia. Ja meidän pitäisi olla erityisen varmoja siitä että käsillä oleva asia on taistelemisen arvoinen.

Mutta taistelujen etsiminen, rohkaiseminen ja jopa kiistan luominen ei ole Jumalan tahto. Aivan päinvastoin. Se on oma syntinen luontomme, joka täytyy puhdistaa ja tulla jumalallisemmiksi Hänen rakkautensa kautta.

Raamatussa on monia kohtia joita on vaikea ymmärtää tai jotka herättävät meissä vaikeita kysymyksiä. Ei siis ole mitenkään ihmeellistä että ihmiset jotka eivät tunne Jeesusta vapahtajanaan tai tunnusta Jumalan olemassaoloa, esittävät myös meille vaikeita kysymyksiä. Tärkeintä silloin on olla menettämättä malttia. Joskus on jopa hyvä myöntää että ei tiedä ja on tarpeen etsiä vastauksia ja mietiskellä kysymystä tarkemmin.

Uusateistit ihmettelevät miksei Jumalaa, joka on niin Jumala-keskeinen, voi syyttää narsismista ja turhamaisuudesta. Richard Dawkins väittää että Jumalalla on pakkomielle omasta paremmuudestaan suhteessa kilpaileviin jumaliin. Raamatun Jumala näyttää tavoittelvan huomiota ja janoavan kiitosta. Tämä on meidän yleisen ymmärryksemme mukaan täysin epäedullinen luonteenpiiri.

Raamatussa Jumala antaa nimensä kansalleen (2 Sam 7:26) ja hän vapapauttaa kansansa Eyptistä nimensä kunnian tähden (Ps 106:8). Onko kristittyjen Jumala siis sairaalloisen kiinnostunut itsestään? Ovatko uusateistit oikeassa? Kristittyjen vastaväite on että jos tarkastelemme Raamattua tarkemmin Jumala osoittautuukin nöyräksi, uhrautuvaiseksi ja toisiin keskittyväksi Olennoksi.

Mitä todella tarkoitemme ylpeydellä ja nöyryydellä? Ymmärrämme ylpeyden liioiteltuna näkemyksenä meistä itsestämme. Se on ulkokuori joka tukee meitä itseämme koska epäilemme että muut eivät hyväksy meitä sellaisina kuin oikeasti olemme. Ylpeys on siis valhe omasta identiteetistämme tai saavutuksistamme. Olemme ylepitä kun otamme kunnian siitä mistä emme sitä ansaitse tai pönkitämme meitä itseämme valheilla.

Nöyryyteen taas kuuluu realistinen arvio itsestämme, niin heikkouksistamme kuin vahvuuksistamme. Todellinen nöyryys ei kiellä kykyjä vaan tunnustaa Jumalan antaneen meille lahjat joista emme voi ottaa kunniaa. Mitä sellaista meillä on jota emme ole saaneet lahjaksi (1 Kor 4:7)? Olemme nöyriä kun tiedämme paikkamme Jumalan edessä, kaikkine vahvuuksinemme ja heikkouksinemme.

Onko Jumala sitten ylpeä? Ei, Jumalalla ei ole valheellista tai liioteltua näkemystä itsestään. Hänellä on realistinen käsitys siitä kuka hän on ja mihin hän pystyy. Jumala on oman määritelmänsä mukaan suurin käsitettävissä oleva olento. Ja se tekee hänestä ylistyksen arvoisen.

Jumala ei ota enempää kunniaa kuin ansaitsee. Jumala ei ajattele itsestään enempää kuin on aihetta ajatella (Room 12:3). Hän ajattelee itseään, itsestään ja omaa arvoaan totuuden mukaisesti.

Me voimme antaa Jumalan puollustaa itseään kaikessa rauhassa. Hän on tarpeeksi suuri ja mahtava kestääkseen kaikki iskut. Ja jos joku on todella kiinnostunut keskustelusta meidän kanssamme, ilman että se muuttuu riitelyksi tai loukkausten huutelemiseksi, me voimme luottaa siihen mitä Jumala on sanonut itsestään sanastaan. 

Jotta voisimme kertoa mitä Jumala sanoo, meidän on tietenkin tunnettava hänen sanansa. Ja käytettävä sitä rakkaudella, toisten vahvistamiseksi, ei löymäaseena. Anna Jumalan sanan miekan lävistää itsesi ja puhua omasta puolestaan.

Jumala Raamatussa - Miten ymmärtää Raamattua paremmin 10

 

Ja Jumala katsoi israelilaisten puoleen, ja Jumala piti heistä huolta.

2 Moos 2:25 

Minkälainen kuva sinulla on Jumalasta? Onko hän vanha mies joka istuu pilvenreunalla ja tarkkailee mitä ihmiset tekevät maan päällä? Ajaako hän vaunuissaan pilvien yllä ja heittelee ihmisiä ja maata salamillaan? Kyyhöttääkö hän jossakin salaisessa nurkassa peitteen takana ja emme voi nähdä häntä?

Näemme Raamatussa kaksi hyvin erilaista muotokuvaa Jumalasta. Osa Raamatusta maalaa kuvan Jumalasta kaukaisena suvereenina, korkealla valtaistuimellaan istuvana kuninkaana, joka on saavuttamaton ja joka katsoo alas korkealta. 

Luomiskertomuksessa Jumala on korkealla, hän ennen kaikkea katsoo alas ja hallitsee täysivaltaisena. Hän tekee taivaan ja maan kuudessa päivässä useiden käskyjen avulla ja asettaa kaiken paikoilleen hikeä vuodattamatta, kuin hän liikuttaisi shakkinappuloita kosmisella laudalla. Muissakin Raamatun osissa Jumala esitellään samalla tavalla. Hän on jumaluus, joka on riidan yläpuolella ja jota täytyy kutsua ilmestymään.

On olemassa myös toinen vähintään yhtä yleinen kuva Jumalasta Raamatussa, joka ei yleensä tule yhtä nopeasti mieleen kun puhumme Jumalasta. Tämän kuvan mukaan Jumala on enemmän "yksi meistä". Hän selvittää asioita, muuttaa mieltään, katuu omia tekojaan, reagoi muiden tekoihin ja joutuu rauhoittumaan.

"Inhimillisempi" Jumala ilmestyy Raamatussa välittömästi kuuden päivän luomiskertomuksen jälkeen. Hän muotoilee Aadamin tomusta, kuin savenvalaja. Ei korkealla antamalla käskyjä kuten ennen. Muodostettuaan Aadamin Jumala näkee hänen olevan yksin, ja yrittää korjata tilanteen. Hän tekee eläimet ja esittelee ne Adamin eteen nähdäkseen, olisiko joku heistä sopivan kumppanin, mutta mikään niistä ei sitä ole.

Sitten hän siirtyy seuraavaan suunnitelmaan ja nukuttaa Adamin luodakseen naisen. Kun hän herää, Adam sanoo: "Tämä on vihdoinkin luu minun luistani ja liha minun lihastani". Lopulta! Eläinten luominen Aadamin yksinäisyyden helpottamiseksi ei toiminut, mutta hänen kaltaisen olennon muodostaminen onnistui.

Kun Aadam ja Eeva ovat syöneet kielletyn hedelmän, he piiloutuvat, koska he häpeävät alastomuuttaan. Jumala, joka kävelee Puutarhassa tuolloin, huomaa heidän kadonneen ja huutaa: "Missä olet?". Sitten Jumala rankaisee näitä ihmisiä ja karkottaa heidät puutarhasta. Asiat eivät selvästikään mene suunnitelmien mukaan.

Jumala Aadamin tarinassa ei toimi kuin Jumala 1. Mooseksen kirjan ensimmäisessä luvussa. Silloin hän oli korkealla kaiken yläpuolella. Herra, jossa kaikki on järjestetty ja toteutettu täydellisesti suunnitelmien mukaan.

Mooseksen kirjassa, kun israelilaiset ylittävät Punaisen meren ja saapuvat Siinain vuoren juurelle, Mooses kiipeää vuorelle tapaamaan Jumalaa. Kun hän on Jumalan luona, alhaalla olevat israelilaiset rakentavat vasikan kullasta. Se on epäjumala, tapa saada jumala olemaan läsnä heidän kanssaan.

Tämä on selvästi vastoin toista kymmenestä käskystä. "Älä tee itsellesi epäjumalia." Mutta Aaron rakentaa heille silti yhden. Raamattu on rehellinen sekä siitä kuka Jumala on että keitä me ihmiset olemme.

Kun Mooses tulee takaisin alas ja näkee kultaisen vasikan ja israelilaisten palvovan sitä, hän murskaa taulut joihin on kirjoitettu Jumalan Laki. Hän kuulee Aaronin tekosyyn "he saivat minut tekemään sen". Mooses suostuu menemään takaisin vuorelle katsomaan, voisiko hän rauhoittaa Jumalaa.

Jumala on raivoissaan. Hän on päättänyt luopua israelilaisista ja ilmoittaa Moosekselle kääntävänsä selkänsä niille ihmisille, jotka hän pelasti Egyptistä. Hän ei johda heitä, koska hän ei ole varma, pystyykö hän hallitsemaan itseään ja olemaan tappamatta heitä.

Mooses neuvottelee Jumalan kanssa. Ja hän saa Jumalan muuttamaan mielensä takaisin alkuperäiseen suunnitelmaan. Mooses muistuttaa Jumalaa, että israelilaiset ovat hänen kansaansa ja kaikki muut kansat tietävät sen. Jos hän käy heidän kimppuunsa, mitä kaikki ajattelevat? Kuinka he oppisivat, että Jumala on todellinen?

Mooses painelee Jumalan nappuloita, hänen kunnian ja häpeän tunteillaan vakuuttaakseen hänet ettei hän antaisi periksi vihalleen. Ja se toimii. Jumala päättää säästää Israelin kansan.

Jumalan näkeminen tarinassa hahmona, jonka kanssa voidaan puhua, jonka kanssa voidaan neuvotella, osoittaa katumusta, ottaa selvää asioista ja muuttaa mieltään, voi olla huolestuttavaa. Se ei kuulosta kovinkaan universumin suvereenilta ylivaltiaalta. Sellainen Jumala saattaa muistuttaa meitä ihmisiä aivan liikaa.

Millainen jumala ottaa vastaan neuvoja ihmiseltä ja sitten rauhoittuu? Millainen jumalan pitää ensinnäkin rauhoittaa? Millainen jumala katuu tekoaan? Kuten tarinassa Nooasta ja suuresta vedenpaisumuksesta. Millaisen jumalan täytyy koetella alamaisiaan, jotta hän voi olla varma heidän uskollisuudestaan? Kuten Abrahamin ja Iisakin kanssa.

Miksi Raamatun pitää tehdä kaikesta niin monimutkaista? Tuntuuko tämä sinusta uhkaavalta? Miksei Raamattu voi antaa Jumalan toimia kuten Jumala, koko ajan, kaikkialla? Tarvitsetko sinä jumalan joka on etäinen maailman yliherra, koko ajan?

Mutta tämä Raamatun Jumala on sekä juutalaisten että kristittyjen Jumalaa koskevien uskomusten ytimessä. Tämä Jumala ei pidä etäisyyttä, vaan omaksuu ihmiskokemuksen ja tulee osaksi ihmisen tarinaa. Hän on paikalla säännöllisin väliajoin.

Kristillisessä tarinassa Jumala astuu alaspäin. Hänestä tulee yksi meistä. Jumala lihassa.

Tarvitsemme itse asiassa Jumalan olevan vähemmän korkealla etäisyyttä pitävä Jumala. Tarvitsemme enemmän Jumalaa. Jumala, joka reagoi, muuttaa mieltään ja jonka kanssa voidaan perustella. Jumalaa joka on läsnä meitä ja meidän inhimmillistä kokomustamme.

Ilman Raamatun meille esittämää Jumalaa koko ajatus rukouksesta olisi mahdoton. Monet rukoukset liittyvät Jumalan kiittämiseen ja ylistykseen. Jokin rukous voi olla hiljaista mietiskelyä. Mutta rukoukset ovat usein avunhuutoja, joiden tarkoituksena on saada Jumala näkemään asiat meidän kannaltamme.

Jeesus itse rukoili Jumalaa. Luemme Luukkaan evankeliumista iltana ennen Jeesuksen ristiinnaulimista, että Jeesus rukoilee niin lujasti päästäkseen eroon teloituksesta, että hän hikoilee veripisaroita. Jeesus on päättänyt käydä sen läpi, mutta silti hän kysyy Jumalalta, onko olemassa ulospääsyä. Jeesus tietää suunnitelman, mutta yrittää nähdä, muuttaisiko Jumala sen.

Tämä on Jumala Raamatussa. Jumala joka on kansansa kanssa eikä kaukana. Tämä on  Jumala jota tarvitsemme omilla henkisillä matkoillamme.

Jumala on varmasti moniulotteisin hahmo Raamatussa. Joskus hän on siellä ylhäällä ja poissa tieltä, liikkumattomana ja liikuttamattomana. Mutta useammin hän on sellainen Jumala, jonka kanssa voit todella luoda suhteen. Molemmat ovat Raamatussa. Kumpikaan ei sulje pois toista.

Meidän kaltainen Jumala ei ole ongelma. Jumala joka tulee lähelle ihmistä, hänen kokemukseensa, ei ole ongelma. Uusi testamentti, jossa Jumalasta tulee yksi meistä, kutsuu tätä hyväksi uutiseksi.

Vanha testamentti ja kristityt - Miten ymmärtää Raamattua paremmin 9

 

Niin kaari on oleva pilvissä, ja minä katselen sitä muistaakseni iankaikkista liittoa Jumalan ja kaikkien elävien olentojen, kaiken lihan välillä, joka maan päällä on."

1 Moos 9:16 

Vanha testamentti sisältää paljon lakeja. Lait ovat välttämättömiä. Yhteiskunta ei voi toimia ilman niitä. 

Ja jotkut Israelin laeista ovat meille järkeviä, kuten älä varasta tai tapa, älä tee aviorikosta jne. Mutta on vaikea tietää mitä tehdä muille laeille. Tai kuinka Jumala olisi koskaan voinut olla vastuussa niistä.

Jos neitsyttytär raiskataan, raiskaajan on mentävä hänen kanssaan naimisiin ja annettava isälle "neitsyiden morsianhinta". Muinaisessa maailmassa tämä laki toimi suojellakseen ei-neitsyttä naista joutumasta ilman aviomiestä ja joutumasta köyhyyteen tai prostituoiduksi. Nämä olivat kaksi päävaihtoehtoa naimattomille ei-neitsyille.

Isä saattoi silti kieltäytyä avioliitosta. Mutta siinä tapauksessa raiskaajan piti silti maksaa morsiamen hinta. Miksi? Koska muinaisissa yhteiskunnissa tyttäret olivat omaisuutta. Ja ei-neitsyt tytär oli vahingoittunut tavara. Isän piti saada palkkio siitä huolimatta.

On olemassa lakeja siitä, mitä saa syödä ja mitä ei. Ja myös kuinka puhtaus säilytetään ja millaisia ​​uhrauksia tulee antaa ja milloin. Kun törmäät näihin lakeihin ja sinulla on houkutus ohittaa ne, muista, että muinainen heimokulttuuri ei ollut meidän kulttuurimme kaltaista.

Vaikka nämä lait olivat todellisia ja vilpittömiä keinoja, joilla Israel liittyi Jumalaan, ne eivät ole ajattomia eivätkä niillä ole pysyvää pysyvää voimaa. Tämä olisi väärien odotusten asettamista Raamattuun. 

Juutalaisuudella on oma pitkä, rikas ja monipuolinen historiansa sen selvittämisessä, kuinka näillä muinaisilla laeilla on oltava uusi merkitys uudessa kontekstissa. Esimerkiksi uhrauslakeja voidaan noudattaa vain Jerusalemin temppelissä. Mutta kun juutalaiset pakenivat kotimaastaan, sen jälkeen kun roomalaiset tuhosivat temppelin ja teurastivat suuren osan juutalaisväestöstä vuonna 70 jKr., juutalaisuuden on täytynyt selviytyä tämän seurauksista.

Kristityt ovat valinneet toisen tien. He ovat arvioineet nämä lait uudelleen Jeesuksen ja Uuden testamentin evankeliumien ja apostolien kirjeiden taustaa vasten. Ne ovat antaneet kristityille erilaisen kuvan näiden lakien toiminnasta tai ne kumottiin ensimmäisen pääsiäissunnuntain jälkeen.

Kristityille tämä uudelleenarviointi on välttämätön ajatusprosessi. Se ei ole osoitus epäkunnioituksesta näitä Vanhan testamentin osia kohtaan. Historiallinen prosessi on tunnustus siitä, että Israelin lait heijastavat muinaisia ​​aikoja eivätkä ole pysyviä.

”Weinrichin mukaan Raamatussa uskonnollisesti relevanteimmat tekstit ovat kertomuksia. Saman asian sanoi myöhemmin Ohler: ”Narratiivinen kieli on se tie, jolla Raamatun kirjoittajat lähestyivät Jumalan käsittämätöntä totuutta ja jolle he haluavat ottaa muita mukaan.” Näin ollen voidaan ajatella että Jeesus lähestyy ihmisiä kerrottuna henkilönä ja kertojana, opetuslapset vastaavasti kertomusten kuulijoina, jotka puolestaan edelleen- ja uudelleenkertovat kuulemansa. Siksi kristillinen seurakunta oli alkuvaiheissaan kertomisyhteisö.”

Pertti Luumi: Kertomus on uskon äidinkieltä 

Kun muinaiset israelilaiset kirjoittivat fyysisestä maailmasta, he ilmaisivat uskonsa Jumalaan tavoilla jotka sopivat heidän ymmärrykseensä. Ei tarvitse tuntea olonsa noloksi tai uskottomaksi tunnustamalla että muinaiset kirjailijat kirjoittivat muinaisesta ajattelutavasta käsin. He kirjoittivat niin kuin he ymmärsivät.

On välttämätöntä ymmärtää Raamatun ikä, jotta voit tutkia Raamattua sellaisena kuin se on. Ja jotta voimme hyväksyä haasteen tutkia jopa joitakin sen synkempiä polkuja. Jotta voimme alkaa oppia kuinka omaksua Israelin tarina meidän matkaamme varten.

Raamatun odottaminen soveltuvan luonteeltaan meidän omaan maailmankuvaamme johtaa stressiin ja ahdistukseen. Ja se jättää meille valinnanvaran. Joko muutamme odotuksiamme vastaamaan sitä mikä todellisuudessa löytyy Raamatusta, tai löydämme jokin tavan pakottaa Raamattu muottiin.

Kun annamme Raamatun asettaa oman agendansa se osoittaa meille mitä meillä on oikeus odottaa. Kun luotamme Jumalaan tarpeeksi antaaksemme Raamatun olla mitä se on, ikivanha käsikirjoitus, muinaisten ihmisten kirjoittama muinaisille ihmisille, avaamme itsemme Jumalan sanalle. Sen omine haasteineen ja mahdollisuuksineen, ilman piilevää pelkoa siitä, mitä saatamme löytää. Emmekä joudu shokkiin, kun löydämme asioita, jotka haastavat meitä.

Se, mikä tekee Raamatusta Jumalan sanaa, ei ole sen täydellinen tieteellinen ja historiallinen paikkansapitävyys. Se on Jumalan sana niiden pyhien kokemusten vuoksi, joihin sen tarinat viittaavat, itse sanojen ulkopuolelle. Se on Jumalan sana joka on kirjoitettu muinaisille Israelilaisille ja tarkoitettu myös heidän välityksellään kaikille meille muille.

Raamatun sivuilla näemme muinaisten pyhiinvaeltajien työskentelevän uskonsa kanssa. Näemme kuinka he painivat epäuskonsa ja tekojensa kanssa. Se mallintaa meille omaa vaellustamme jolla pyrimme tuntemaan Jumala paremmin ja kommunikoimaan hänen kanssaan syvemmin.

Raamattu on Jumalan kertomus. Kertomus siitä kuka hän on, keitä me olemme ja mitä Jumala tahtoo maailmassa tehdä. Kertomus siitä mikä on meidän alkumme ja loppumme ja mihin olemme hänen kanssaan matkalla.

Mitä ovat Septuaginta ja Apokryfikirjat? - Miten ymmärtää Raamattua paremmin 8

 

Älkää lisätkö mitään siihen, mitä minä teille määrään, älkääkä ottako siitä mitään pois, vaan noudattakaa Herran, teidän Jumalanne, käskyjä, jotka minä teille annan.

5 Moos 4:2

Septuaginta on erittäin kiehtova asiakirja ja osa kristillistä perintöämme myös protestanttisina kristittyinä. Septuaginta on muinainen käännös heprealaisesta Raamatusta kreikaksi. Sitä alettiin valmistaa noin kaksi ja puoli - kolme vuosisataa ennen Kristuksen syntymää Aleksandriassa Egyptissä.

Projektin ensimmäinen osa oli tehdä Pentateukin käännös. Se oli luultavasti ensimmäinen suuri käännös kielestä toiseen joka koskaan tapahtui maailmassa. Sitten kun muita Vanhan testamentin kirjoja käännettiin kreikaksi, niitä alettiin kutsua myös Septuagintaksi.

Sana Septuaginta on johdettu latinan sanasta numero 70, septuaginta. Syynä tähän on perinne, jonka mukaan Pentateukin käänsi alun perin 70 tai ehkä 72 kääntäjää. Molemmat numerot löytyvät perinteisissä tarinoissa käännöksen tuottamisesta.

Niin kutsuttu apokryfi, joka tulee kreikan sanasta spokryphos ja tarkoittaa "piilotettua", viittaa useisiin juutalaisten kirjailijoiden kirjoittamiin kirjoihin, joita juutalaiset ja kristityt lukivat laajalti. Niitä pidettiin kyseenalaisena tekijänä tai alkuperältään kyseenalaisina. Tästä syystä juutalaiset jättivät heidät pois tykkeistään ja miksi kristityt antoivat heille lopulta toissijaisen aseman.

Apokryfikirjoja on luettu ja tutkittu läpi kirkkohistorian. Kristilliset kirkot eroavat toisistaan ​​apokryfien aseman ja käytön laajuuden suhteen. Sekä sen suhteen kuinka monta apokryyfikirjaa ne tunnustavat ja mitkä kirjat ne luokittevat apokryfikirjoiksi.

Protestantit kutsuvat näitä kirjoja "apokryfeiksi" ja asettavat ne tavallisesti Vanhan ja Uuden testamentin väliin. Protestanttiset kirkkokunnat rohkaisevat lukemaan apokryfikirjoja. Apokryfejä ei tule käyttää saarnaamisessa tai kristillisen opin opettamisessa. Mutta niiden lukemisen katsotaan tukevan historian tuntemuksen edistämistä sekä jumalallisten tapojen opettamista, Geneven Raamatun mukaan. Ja sopivan elämän ja tapojen opetukseen, anglikaanisen 39 artiklan mukaisesti.

Sitä vastoin katolilaiset tunnustavat samat kirjat "deuterokanonisiksi", toiseksi kanoniseksi kokoelmaksi, ei pelkästään hyödyllisiksi, vaan Jumalan antamiksi ja arvovaltaisiksi. Kreikan ortodoksinen kirkko tunnustaa Vanhan testamentin ja apokryfit, mutta ei jaa niitä näihin kahteen luokkaan. He pitävät kaikkia kirjoja yhdessä yksinkertaisesti anagignoskomena, joka tarkoittaa "luettavia kirjoja".

Westminsterin uskontunnustuksen 1.3 (1647) mukaan: Kirjat, joita yleisesti kutsutaan apokryfeiksi, eivät ole jumalallisen inspiraation lähteitä, eivätkä ole osa Raamatun kaanonia; ja siksi niillä ei ole arvovaltaa Jumalan seurakunnassa, eivätkä ne saa olla millään muulla tavalla hyväksyttyjä tai käytettyjä kuin muut ihmisten kirjoitukset.

Pohjois-Amerikan anglikaanisten kirkkojen anglikaanisen katekismin (2020) mukaan: Apokryfien neljätoista kirjaa, jotka tämä kirkko on historiallisesti tunnustanut, ovat esikristillisiä juutalaisia ​​kirjoituksia, jotka tarjoavat taustan Uudelle testamentille ja sisältyvät moniin Raamatun julkaisun painoksiin. Niitä voidaan lukea esimerkkeinä uskollisista, jotka elivät "mutta eivät perusta mitään oppia" (lainaus 39 Artiklan 3 artiklasta).

Jotta asiat olisivat vielä hämmentävämpiä, on erimielisyyksiä siitä, mitä kirjoja apokryfeissä tulisi olla. Protestanttiset apokryfit, katoliset deuterokanoniset kirjailijat ja kreikkalaisortodoksiset anagignoskomenat eivät kaikki sisällä samoja kirjoituksia. Slaavilainen Raamattu, venäläisen synodaaliversion (tavallinen venäläinen ortodoksinen Raamattu) kirjallinen esi-isä, eroaa hieman kreikkalaisesta ortodoksisesta Raamatusta sen suhteen, mitkä apokryfiset kirjat se sisältää.

Etiopian ortodoksinen kirkko sisällyttää Vanhaan testamenttiinsa koko heprean kaanonin ja apokryfit, mutta lisää myös "pseudepigrafisia kirjoituksia" (tekstejä, jotka on virheellisesti tai kuvitteellisesti liitetty muinaisiin hahmoihin) kuten riemujuhlat, 1. Eenok ja 4. Baruk, mutta hylkää 1 ja 2 Maccabealaiset. Etiopialainen Uusi testamentti sisältää kaksikymmentäseitsemän standardikirjaa, mutta lisää monia muita kirkkojärjestykseen liittyviä kirjoja, kuten Didascalia ja Liiton kirja. Tämä tekee etiopialaisesta kaanonista massiivisen kahdeksankymmentäyhdellä kirjalla.

Mielestäni kristittyjen tulisi lukea apokryfikirjat. Ne tarjoavat meille välähdyksen toisen temppelin juutalaisuuden maailmaan ja taustaa Uuden testamentin ajalle. Jos haluat ymmärtää Malakian ja Mateuksen välistä historiallista ajanjaksoa, suosittelen että ponnistelet lukeaksesi näiden kirjoitusten sisältämää historiaa, viisauskirjallisuutta ja apokalyptisia toiveita. 

Alkuseurakuntien kristityt lukivat ja käyttivät laajalti kirjoja, joita me kutsumme "apokryfeiksi", ja vasta vähitellen ne erotettiin Vanhasta ja Uudesta testamentista. Niitä luettiin sekä seurakuntien kokouksissa että kodeissa. Tosin ei yhtä laajasti kuin Uuden testamentin kaanoniin kuuluvia kirjoja.