Jeesuksen seuraaminen on itsensä kieltämistä ja ristinsä ottamista

Omassa elämässäni olen saanut olla turvassa vainoista. Minua ei ole uhattu tappaa uskoni tähden, en ole menettänyt työpaikkaani tai joutunut vangituksi. Olen saanut kulkea ihmisten rinnalla joilla näin on käynyt. Ja olen saanut kunnian kokea pilkkaa ja häpeää Jeesuksen nimen tähden sekä nälkää, kipua, väsymystä ja pettymyksiä.

Monet kohdat Jeesuksen opetuksissa Uuden testamentin lehdillä haastavat meitä Jumalan lapsina ja hänen seuraajinaan eri tavoin. Jeesus ravistelee meitä melko tavalla ja haastaa ja kutsuu meitä seuraamaan itseään.

Lapsena jo rukoilin että Jumala ottaisi minut uhriksi itselleen, että saisin hänen tähtensä kieltää itseni, ottaa ristini ja kantaa sen. Kärsimys on monella tapaa ollut läsnä elämässäni sekä puute, samoin suuri ilo ja runsaus. Maailmassa olen saanut kokea kärsimystä, kuten Jeesus on meille luvannut. Hänessä olen kokenut iloa ja runsautta.

Ja hän kutsui tykönsä kansan ynnä opetuslapsensa ja sanoi heille: "Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.

Markuksen 8:34

Tämä kohta Markuksen evankeliumissa on meille tuttu monella tavalla. Siitä on tehty lauluja ja olemme varmasti kuulleet opetusta. Mutta on hyvä pysähtyä tähän kohtaan ja miettiä mitä se todella tarkoittaa.

Tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen Jeesuksen ristiinnaulitsemista. Kellään kuulijoista, ei edes Jeesuksen lähimmillä opetuslapsilla, ei ollut aavistustakaan siitä mitä tämä tarkoittaa.

Jeesus oli menossa kohti Jerusalemia. Tulossa oli pääsiäisviikko ja sen kärsimysnäytelmä. Mutta Jeesus puhui tämän ennen Jerusalemiin menoa ja ristiinnaulitsemista.

Jeesus puhui tämän suurelle kansanjoukolle. Suurin osa heistä oli juutalaisia ja juutalaisilla oli tässä ensimmäisen vuosisadan tienoilla erityisesti vahva käsitys Tooran merkityksestä hurskaan juutalaisen elämän suunnannäyttäjänä.

Farisealainen synergismi on termi joka kuvaa juutalaisen jatkuvaa pyrkimystä Jumalan yhteyteen, nimenomaan omien meriittien ja lain edessä tapahtuvien ansioiden ja oman tekemisen kautta. Tooralla oli suuri merkitys kun mietittiin miten ihminen voi päästä Jumalan yhteyteen. Lain noudattaminen nähtiin siinä keskeisenä. Ja tähän yhteyteen tulee Jeesuksen opetus.

Ristiinnaulitseminen ei ollut mikään harvinainen kidus- ja teloitustapa Rooman valtakunnassa tuona aikana. Joten voi olla että kun puhutaan rististä ja ristin ottamisesta se herätti kuulijoissa joitakin mielikuvia. Mutta tässä tapauksessa ristin ottaminen tulee kuulijoille sellaisessa yhteydessä jossa he miettivät Jumalan seuraamista, Jumalan yhteydessä olemista lain noudattamisen ja sitä kautta saavutettujen meriittien valossa.

Tässä kohdassa Jeesus tuo kuulijoilleen aivan erilaisen näkökulman. Ikäänkuin kontrastina laille ja sen edessä meritoitumisella, Jeesus osottaa tässä että kun Jumalan valtakunnan periaatteista puhutaan ja Jumalan lapsena olemisesta ja Jeesuksen seuraamisesta, niin periaatteet ja toimintatavat poikkeavat oleellisesti siitä mihin nämä juutalaiset kuulijat ovat tottuneet. Voidaan sanoa että omat meriitit kärsivät inflaation kun puhumme Jeesuksen seuraamisen lähtökohdista.

Tähän todellisuuteen tulee tämä Jeesuksen opetus itsensä kieltämisestä ja ristinsä ottamisesta. Nämä kaksi asiaa liittyvät toisiinsa. Jälkimmäinen täydentää edellistä. Jotakin koskee minua ja minun omia intressejäni, on se jonka Jeesus asettaa uuteen valoon.

Täällä Ecuadorin intiaaniseurakuntien yhteydessä olen tavannut ihmisiä joita on kivitetty uskonsa tähden. Jotka on ajettu kodeistaan, uhattu polttaa elävältä uskonsa tähden ja jotka ovat menettäneet perheensä, sukunsa ja elinkeinonsa, Jeesuksen tähden. He ovat kieltäneet itsensä, ottaneet ristinsä ja kantavat sitä, päivittäin.

Moni on menehtynyt matkalla ja päässyt vielä suurempaan kunniaan ja iloon, Jeesuksen luokse. Monen kanssa olemme saaneet iloita täällä maan päällä kun he ovat ihmeellisesti pelastuneet vaaroista ja kärsimyksestä ja eläneet voidakseen taas uudelleen ottaa ristinsä ja kantaa sitä hetken verran eteenpäin.

Jeesus sanoo, joka tahtoo minua seurata tai minun perässäni kulkea. Ensinnäkin siihen kuuluu itsensä kieltäminen. Hän kieltäköön itsensä. Tämä on hyvin lyhyesti ja ytimekkäästi sanottu. Mitä se tarkalleen ottaen tarkoittaa? Voidaanko sitä edes määritellä?

Joten katsotaan ensin mitä se ei tarkoita. Se ei tarkoita oman olemassaolonsa kieltämistä. Olet olemassa ja olet äärimmäisen arvokas ja tärkeä Jeesukselle. Sitä sinun ei tarvitse pohtia tai yrittää kieltää. Eikä oman olemuksesi ja luonteesi kieltämistä. Sinua ei kutsuta kieltämään persoonaasi. Olet ainutlaatuinen luomus. Eikä sinua kutsuta kieltämään omaa historiaasi, sitä kertomusta joka on tuonut sinut tähät hetkeen. Jeesus ei oleta että kieltäisit oman elämänhistoriasi, joka on sinut muovannut ja tuonut tähän hetkeen ja tehnyt sinusta sen kuka olet. Eikä myöskään tarkoita itsensä pettämistä vaan päinvastoin Jeesus antaa tässä Jumalan lapsen olemukseen jotakin sellaista mitä nämä kuulijat, ensimmäisen vuosisadan juutalaiset, eivät olleet tulleet ajatelleeksi, ja joka meiltäkin myös usein unohtuu.

Vaikka ajattelemmekin tätä farisealaista synergismiä ensimmäisen vuosisadan juutalaisten ominaispiirteenä mutta totuus on että meissä jokaisessa asuu pieni fariseus. Meriitit ovat oleellisia ja saavutukset ovat Jumalan miellyttämisen kannalta oleellisia, se mitä me teemme. Ei tämä ole merkityksetöntä mutta Jeesus haluaa tässä alleviivata että lähtökohdan pitää olla jossakin muualla. Lähtökohta on itsensä kieltämisessä ja ristin ottamisessa.

Kun tämä itsensä kieltäminen ja ristinsä ottaminen tapahtuu, sen jälkeen myös meidän tekomme ja toimintamme kumpuavat tästä todellisuudesta. Me kiellämme itsemme ja seuraamme Jeesusta ja hänen tähtensä, rakkaudesta häntä kohtaan, toimimme hänelle iloksi.

Itsensä kieltäminen tarkoittaa oman elämänsä oikeuden luovuttamista pois itseltään, toiselle. Se tarkoittaa sanomista ”ei” itselleen, omille rajoittamattomille mielihaluille, himoille ja vapaudelle. Tämä koskee jokaista joka tahtoo ”kulkea Jeesuksen perässä.

Tekstissä ei jätetä meitä tyhjän päälle sen suhteen kenelle me tämän oikeuden omasta elämästämme luovutamme. Me luovutamme sen Herralle. Jeesuksella on oikeus meidän elämäämme. Se ei tarkoita kahliutumista johonkin.

Paavali sanoo että hän on Kristuksen orja ja hän on sitä mieluusti. Orjan elämään kuuluu se että hän on luovuttanut elämänsä oikeuden omalle heralleen. Ja voiko meillä olla mitään suurempaa etuoikeutta kuin luovuttaa oma elämämme meidän elämämme Herralle, Jeesukselle Kristukselle?

Itsensä kieltäminen ja ristin ottaminen liittyvät yhteen. Mitä Jeesus haluaa meille sanoa? Orjat, kapinalliset, maanpetturit ja muut vaaralliset vangit olivat usein Jeesuksen aikana saaneet kokea ristiinnaulitsemisen kohtalon. Voi olla että näitä kulkueita joissa tuomittu kantoi oman teloitusvälineensä poikkipuuta tuomiopaikalle oli useinkin ja kuulijoilla oli henkilökohtaista kokemusta siitä että he olivat nähneet tämän tapahtuvan.

Ainoastaan tällainen kokemushistoria joka nousee tästä Rooman valtakunnan käytännöstä teloituttaa näitä vaarallisia vankeja ja ihmisiä saattoi olla kuulijoiden ajatuksissa. Jeesuksen ristiinnaulitseminen ei ollut vielä tapahtunut ja se ei voinut olla kuulijoiden mielessä tai liittyä tähän opetukseen.

Tuomittu kantoi teloitusvälineensä selässään ja kun tuomiituspaikalle saavuttiin ja tuomittu oli naulittu ristille, hän vielä usein lausui, ennen ristillenaulitsemistaan, tuomionsa. Jeesuksen tapauksessa näin ei käynyt vaan hänen päänsä päälle kirjoitettiin hänen syytteensä. Kyseessä oli hyvin nöyrryyttävä, julkinen tapahtuma joka usein kesti useamman päivän kun tuomittu roikkui ristillä kidutettuna. Kun joku oli tuomittu ristillinaulittavaksi hänellä ei enää ollut oikeutta omaan elämään. Hänen oikeutensa elämään oli annettu toisille, hänen tuomitsijoilleen.

Näillä vahvoilla kuvilla Jeesus haluaa murtaa synergismin illuusiota joka kuulioilla oli omilla teoillaan armon ansaitsemisesta. Jeesus sanoo heille että heidän pitää olla kuin ristille tuomitut rikolliset joka ottaa sen poikkipuun ja lähtee kantamaan sitä teloistuspaikalle. Tähän liittyi pilkkaa, häväistystä ja halveksuntaa. Kuten saimme nähdä Jeesuksen ristiinnaulitsemisen yhteydessä.

Mitä tähän samaistuminen tarkoittaa. Ristin ottaminen huipentaa itsensä kieltämisen. Itsensä kieltämisellä Jeesus sanoi että meillä ei ole oikeutta omaan elämäämme ja se huipentuu tässä ristin ottamisessa. Jeesuksen kehotus ei liity elämämme päättämiseen tai itsemme teloituttamiseen, että kuolemas olisi kunniakas lähtökohta meille.

Ja hän sanoi kaikille: "Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua.
Luukas 9:23

Jos tuomitulla kysymys oli kertaluontoisesta tapahtumasta joka päättyi ristinkuolemaan, niin meitä Jeesuksen seuraajia kehoitetaan ottamaan ristimme joka päivä. Tekemään näin joka päivä.

Ristin ottamisen ja itsensä kieltämisen tulisi olla Jeesuksen seuraajan elämän päivittäinen tunnuspiirre. Me joka päivä luovutamme oikeuden omasta elämästämme Jeesukselle. Me emme ryntää omien intressiemme ja mielihalujemme perässä, vaan Jeesuksen perässä. Jeesuksen perässä kulkeminen tarkoittaa sitä että hänellä on oikeus meidän elämäämme.

Kenellä on oikeus meidän elämäämme? Mikä on itseni kieltämisen todellisuus minun elämässäni tänään? Mitä se minulle tänään tarkoittaa? Miten sen näkyy minun elämässäni?

Jeesus kehoittaa meitä samaistumaan samankaltaiseen itsensä kieltämiseen kuin mikä odotti ristiinnaulittavaksi tuomittua. Oikeus meidän elämäämme on Jeesuksella, ei meidän mielihaluillamme. Ristiä ei voi päiväksikään laskea pois vaan se seuraa meitä päivittäin.

Emme todellakaan voi laskea omasta elämästämme pois sitä ristin työtä jonka Jeesus meidän edestämme teki. Samalla meitä kutsutaan päivittäiseen ristin ottamiseen ja elämän oikeuden antamiseen Jeesukselle. Ristiinnaulitut saivat usein, tuomionsa konkretisoituessa, vielä siinä viimeisillä hetkillä kokea kaikenlaista häväitsemistä ja nöyryyttämistä. Niin tapahtui Jeesukselle ja se oli yleistä ristiinnaulituille.

Ehkä mekin, tällä polulla kun kuljemme sitä Jeesuksen kanssa, kun annamme hänelle vallan elämässämme, rajattomien mielihalujemme yli, joudumme vielä kokemaan jotakin samankaltaista kuin mitä Jeesus joutui kokemaan. Mitä minä päätän silloin tehdä? Mitä teen näiden kokemusten kanssa?

Paavali sanoo 2 Kor 4:8-9 ”Me olemme kaikin tavoin ahdingossa, mutta emme umpikujassa, neuvottomat, mutta emme toivottomat, vainotut, mutta emme hyljätyt, maahan kukistetut, mutta emme tuhotut.” Ja näihin sanoihin yhdyn.

Olen ollut kaikin tavoin ahdingossa ja olen siinä nytkin mutta en ole umpikujassa, tiedän että Jumala osoittaa tälläkin kertaa meille ulospääsyn. Olen neuvoton mutta en toivoton, koska toivoni ei ole minussa itsessäni vaan Jeesuksessa ja tiedän että hän näkee kauemmas ja paremmin kuin minä ja hän tulee osoittamaan minun parhaat neuvot. Olen vainottu mutta en hylätty, koska Jeesus on kanssani joka hetkellä. Maahan kukistettu mutta en tuhottu.

Viime kuukausi on ollut todella raskas, vielä raskaampi kuin kulunut vuosi. Monena yönä olen maannut hereillä, ahdingossa, neuvottomana, vainottuna ja maahan kukistettuna. Enkä ole voinut tehdä muuta kuin itkeä ja rukoilla apua. Aamulla olen saanut taas jälleen kerran kieltää itseni, ottaa ristini ja kantaa sitä eteenpäin.

Joskus saapui se ylen kirkas hetki kun pääsen perille ja saan laskea ristini alas ja levätä Jeesuksen käsivarsilla. Vielä ei ole sen aika, olen valmis jatkamaan täällä, kuten Jumala tahtoo. Samalla kaivaten sinne todelliseen iloon jossa ei ole enää kärsimyksen häivettäkään tai surun varjoa.

Me voimme nämäkin kokemukset jättää Jeesukselle. Jeesus sanoo vuorisaarnassa että autuaita olette te joita minun nimeni tähden vainotaan. En tiedä minkälaista painetta sinä olet saanut kokea Kristuksen seuraajana. Mutta Jeesus lupaa siinäkin olla meidän kanssamme ja antaa sen ilon, joka ei ehkä vielä tässä ajassa, mutta myöhemmin, tulee meidän osaksemme.

Tällaisen elämän kadottaminen on todellisen elämän löytämistä. Kun kadotamme sen elämän jota hallitsee omat mielihalut ja jossa olemme itse itsemme herroja, sen elämän kadottaminen Kristukseen on todellisen elämän löytämistä.

Siunausta sinun elämääsi ja iloa itsesi kieltämiseen ja ristin ottamiseen!

IMAGO DEI - Jumalan kuva ihmisessä

Keskeinen osa kristillistä ihmisoppia on imago Dein, Jumalan kuvan, vahvistaminen ja selittäminen ihmisissä. Jokaisella maailmankatsomuksella, ideologialla ja teologialla on antropologiansa (esim. Marcionin "ulosteiden säkki", Nietzschen übermensch ja Derridan korjaamattomat erot), mutta imago Dein oppi erottaa kristinuskon muista uskonnollisista ja maallisista antropologioista.

Joten meidän on kysyttävä, mikä on imago Dei?

Raamatussa on viittauksia ihmisiin jumalallisen kuvan kantajina. Sitten Jeesus julistetaan Jumalan kuvan lopulliseksi kantajaksi, ja uskovien on määrä omistaa Jeesuksen kuvan mukaisuus, seurata hänen esimerkkiään.

Raamatun todistus sisältää seuraavat materiaalit:1 Moos. 1:26-27; 1 Moos. 5:1-2; 1 Moos 9:6-7; Room 8:29; 1 Kor 11:7-9; 1 Kor 15:49; 2 Kor 3:18; 2 Kor 4:4; Kol 1:15; Kol 3:10).

Käsityksemme jumalallisesta kuvasta on tehtävä ensinnäkin suhteessa Jeesukseen Kristukseen. Toisin sanoen lähtökohtamme jumalallisen kuvan ymmärtämisessä tulisi olla Kolossalaiskirjeen 1:15 ja rinnakkaistekstit 1.Mooseksen kirjan 1:26-27 sijaan.

Tämä johtuu siitä, että Jeesus on sekä ihmisen arkkityyppi että eskatologinen prototyyppi jumalallisesta kuvasta ihmisissä. Jeesus on jumalallisen kuvan todellinen kantaja ja palauttaja. Osallistumme jumalalliseen kuvaan heijastamalla Jeesusta, ja inhimillisyytemme toteutuu hänessä.

Kristus on lähde ja esimerkki tai jumalallinen kuva, koska kuva on riippuvainen alkuperäisestä. ”Hän on näkymättömän Jumalan kuva, esikoinen, ennen koko luomakuntaa syntynyt”, kuten Kol 1:15 sanoo ja 2 Kor 4:4 ”Kristuksen, joka on Jumalan kuva”. Täten olla luotu Jumalan kuvaksi on olla luotu Pojan kuvaksi, joka on, kuten Paavali sanoo: ”...on Jumalan sädehtivä kirkkaus, hänen olemuksensa kuva...” (Hepr 1:3). Meidät on luotu sen kuvaksi joka julistaa ”Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän.” (Joh 14:9).

Tässä yhteydessä meidän tulisi olla yhtä mieltä Barthin kanssa Paavalin "ennennäkemättömästä ja radikaalisesta innovaatiosta" identifioida "ristiinnaulittu mies" "jumalallisen kuvan" kanssa. Barthin mielestä me opimme ihmiskunnasta tuntemalla Kristuksen inhimillisyyden, ei päinvastoin. Jeesus Kristus on todellinen liittokumppani, joka tekee liiton Jumalan ja ihmiskunnan välillä. Johanneksen 19:5 latinankielisessä Vulgata-käännöksessä ”Ecce homo” tarkoittaa "katso miestä", erityisesti "katso tosi mies". Jeesus Kristus määrittelee ihmiskunnan, ja uskovista tulee aidosti ihmisiä kun he heijastavat Jeesusta Kristusta itsessään. "Kristuksessa" olevien joukko paljastaa nykyisellä aikakaudella, mitä tarkoittaa olla Jumalan kuvana. Siten Barth integroi luovasti kristologian, antropologian ja eklesiologian imago Dein selitykseen.

Uuden testamentin todistaja korostaa, että Kristus on ihmiskunnan jumalallisen kuvan telos. Uuden testamentin painopiste ei ole Kristuksessa kuvan kantajana, vaan Kristuksessa kuvanmuuntajana. Kristus antaa ihmisille mahdollisuuden olla liitosuhteessa Jumalaan, josta heidän lankeutumisensa oli vienyt heidät. Kristus ei ole pirstoutuneen vision pyhäinjäännöksen pelastus, mutta hän tuo ihmiskunnalle sen määrätyn eskatologisen tavoitteen: hänen kuvansa.

Birdin mukaan ihmiskunta ei ole menettänyt jumalallista kuvaa vaan jumalallisen kirkkauden. Ihmiskunta luotiin kirkkaudessa jakamaan Jumalan kunniaa, mutta vaihdoimme kirkkauden epäjumalanpalvelukseen ja epäinhimillisyyteen. Kuolleenmeren kääröissä on viittaus Aadamiin "isäämme, olet muotoiltu kunniasi kaltaiseksi” (4Q508 fragment 8.4). Kumranilaiset uskoivat, että Adam heijasti tai edusti Jahven majesteettisuutta. Samalla maailman olivat vallanneet jumalattomien enkeleiden parvet, pelättyjen kittimien (ts. roomalaisten) joukkojen ja pimeyden poikien kanssa. Tuleva pelastus olisi "valon pojille", ja "heille kuuluisi kaikki Aadamin kirkkaus" (1QS 4.22- 23).

Kristityille raamatun tarina kertoo suurelta osin vanhassa Aadamissa kadonneesta ja Kristuksessa, uudessa Aadamissa, palautuneesta kirkkaudesta. Siksi Kristus esitetään toisena Aadamina. Todellakin, "Kristus lopullisena Aadamina" mahdollistaa ihmiskunnan palauttamisen alkuperäiseen suhteeseensa Jumalan kanssa ja Aadamin tehtävään, luomisen hallitsemiseen (Luukas 3:38; Room 5:12-21; 1. Kor 15:22, 45).

Vastaavasti pelastus tarkoittaa sitä, että Messiaan muotoisessa perheessä noudatetaan Jumalan Pojan kuvaa (Room. 8:29). Vapautus tuo ihmisten asteittaisen uudistumisen Herran Jeesuksen Kristuksen loistavaan ihmisyyteen (2.Kor 3:18; Kol 3:10). Tuossa uudistetussa kuvassa meistä tulee kuolemattomia ja taivaallisia ja osallistumme Jeesuksen poikuuteen, heijastamiseen ja kirkkauteen (1.Kor 15:49). Voisimme sanoa, että ihmiskuva täydentyy armossa ja kasvaa yhä kirkkaammaksi, kun meidät vedetään Kristukseen ja lähemmäs Jumalaa.

Jeesus on esimerkki jumalallisesta kuvasta ihmiskunnassa ja jumalallisen kuvan eskatologinen päämäärä ihmiskunnalle. Francis Watsonin mukaan "mukautuminen Jumalan Pojan kuvaan on ihmisen luomisen tavoite Jumalan kuvaksi ja ihmisen luominen Jumalan kuvaksi ontologinen oletus mukautumisesta Jumalan Pojan kuvaan".

Kristus heijastaa Jumala viitaten hänen jumalalliseen poikuuteensa ja hänen kuninkaalliseen rooliinsa jumalallisessa suvereenisuudessa. Toisin sanoen Jeesus Kristus hoitaa kuninkaallisen pojan ja kuvan kantajan virkaa viimeisenä Aadamina.

Lisäksi Jeesuksen jumalallinen kuva liittyy hänen hallitsemiseensa Jumalan eskatologisena varahallitsijana. Jeesus, "Poika", on "näkymättömän Jumalan näkyvä kuva", ilmaistu ​​"esikoisena kaikkeen luomakuntaan", "ruumiin, seurakunnan, päänä" ja "esikoisena kuolleiden joukossa". Joten Jeesuksen jumalallinen poikaisuus ja jumalallinen kuvantaminen koostuvat hänen hallituspaikastaan ​​luomisen, kirkon ja uuden luomuksen yläpuolella (Kol 1:15, 18).

Hyväksytyksi tuleminen Jumalan perheeseen ja Kristuksen kuvan noudattaminen edellyttävät osallistumista jumalalliseen hallintaan ja kuninkuuteen. Näin kun me istumme Kristuksen kanssa, meidät palataan oikealle inhimilliselle paikallemme adaamillisina hallitsijoina Jumalan alaisina ja Kristuksen vierellä (Ef 2: 6; Kol 3: 1; Ilm 20: 4).

Ensimmäisen Mooseksen kirjan 1:26-27 kristologinen lukeminen tarkoittaa, että Kristus on jumalallisen kuvan esimerkki. Uskovien on määrä mukautua Pojan kuvaan. Ja Kristuksen kuvan jakaminen merkitsee sitä, että meidät on otettu Jumalan lapsiksi ja hallitsemme Kristuksen kanssa.

Patristisen ajanjakson aikana oli yleistä erottaa Jumalan kuva ja samankaltaisuus. Irenaeuksen mukaan kuva oli luonnollinen, fyysinen ja älyllinen ominaisuus, joiden kanssa henkilö syntyi, kun taas samankaltaisuus johtui Pojasta ja Hengestä. Syntiinlankeemuksen jälkeen Aadam ja hänen jälkeläisensä säilyttivät Jumalan kuvan, mutta menettivät Jumalan samankaltaisuuden, ja Poika ja Henki palauttavat ja uudistavat tämän samankaltaisuuden.

Origenes näki ihmiskunnan luodun jumalallisessa kuvassa, Logos, saaden aikaan jumalallisen samankaltaisuuden, joka menetettiin syntiinlankeemuksen tähden. Kappadokialaiset isät tunnistivat Kristuksen arkkityyppiseksi Jumalan kuvaksi. Heille kuva vastaa kuolemattomuutta (eli vapautta kuolemasta ja rappeutumisesta) ja samankaltaisuutta tiettyyn moraaliseen voimaan ihmiskunnassa (eli vapautta pahasta halusta). Agustine tunnisti Jumalan kuvaksi rationaalisen sielun (eli ihmisen järkkyvyyden), ja hänestä siinä oli imago Trinitatis, joka on muistin, älyn ja tahdon kolminkertaisuuden muoto. Kappadokialaisten mielestä lankeaminen pyyhki kuvan kokonaan pois, mutta se tuli takaisin Kristuksessa, kun taas Augustinukselle kuva menetettiin osin lankeamuksen tähden, mutta armo uudisti sitä.

Kristillisen ajattelun historian suosituin näkökulma identifioi kuvan johonkin ihmiselle ominaiseen laatuun tai ominaisuuteen, joka jaetaan Jumalan kanssa. Tämä jaettu laatu voi olla fyysinen, psykologinen tai hengellinen. Useimmiten jumalallisen kuvan sijaintipaikkana ihmisessä pidetään kykyä rationaaliseen kommunikointiin tai järkevän sielun omistamista.

Siksi Augustinus sijoitti jumalallisen kuvan ihmismieleen. Augustinuksen jälkeen Aquinas sanoi, että "Jumalan kuva löytyy järkevästä luomuksesta itsestään vain hänen mielensä vuoksi" - tarkalleen "muisti, älyllinen ymmärrys ja tahto" - ja kuva hajoaa osiin "luonnon, armon kuva ja kirkkauden kuviksi", jotka vastaavat kolmea peräkkäistä olomuotoa: ”Ensimmäinen kuva löytyy kaikista ihmisistä, toinen kuva on vain vanhurskautetusta ja kolmas kuva löytyy vain taivaassa siunatuista. "

Calvin sanoi, että "kuvan oikea paikka on sielussa" ja että "Jumalan kuva on koko ihmisluonnon huippu, sellaisena kuin se loisti Aadamissa ennen hänen lankeamistaan, mutta oli sen jälkeen mitätöity ja melkein tuhoutunut, eikä mitään muuta säilynyt kuin pilalle mennyt, sekava, silpoutunut ja epäpuhtauksien tahraama, joten se näkyy nyt osittain valituissa, sikäli kuin Henki uudistaa heidät. " Calvin pitää Kristusta "täydellisenä Jumalan kuvana", ja "jos me heijastamme sitä, meidät palautetaan todelliseen hurskauteen, vanhurskauteen, puhtauteen ja älykkyyteen, jotka ovat meissä Jumalan kuva".

Vaikka Calvinin käsitys imagosta oli kattava ja kristologinen, myöhempien protestanttisten teologien mielestä kuva oli pohjimmiltaan kyky rationaaliseen ja eettiseen keskusteluun ja ehdollisesti alkuperäisen vanhurskauden tila (iustitia originalis). Ensimmäinen saavutetaan lankeamisen jälkeen, kun taas jälkimmäinen on pilalla. John Wesleylle kuva oli sekoitus ymmärrystä, tahtoa ja vapautta, minkä seurauksena henkilöt ilmentivät ja jäljittelivät "rakkautta", joka on Jumala.

Nykyaikaisemmassa keskusteluissa Millard Erickson puolustaa aineellista näkemystä käsittelemällä kuvaa ihmisluonnolle luontaisena. Kuva ei ole se, mitä ihmisellä on tai mitä ihminen tekee, vaan se, mitä ihminen on. Hän kirjoittaa: "Kuva viittaa ihmisen perusolemusta sisältäviin elementteihin, jotka mahdollistavat ihmisen kohtalon toteutumisen. Kuva on persoonallisuuden voimat, jotka tekevät ihmisistä, kuten Jumalasta, kykeneviä olemaan vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa, ajattelemaan ja pohtimaan vapaaehtoisesti." Hänestä Jumalan kuva on joukko ominaisuuksia, jotka ovat välttämättömiä ihmisten ja Jumalan välisten suhteiden tai toimintojen toteuttamiseksi.

Voimme ymmärtää rationaalisuuden merkityksen ihmisen olemassaolon osana, mutta voin ajatella useita syitä, miksi kuvaa ei pidä rinnastaa ominaisuuteen, kuten rationaalisuus, moraalinen päättely tai persoonallisuus. Ensinnäkin kuva viittaa koko ihmiseen ja koko ihmiskuntaan, ei välttämättömään osaan ihmisen olemuksesta eikä ihmissuvun vaalittuun osaan. Toiseksi, jos ihminen heijastaa Jumalaa sillä, että hänellä on kyky järkeillä, Jumala pelkistyy myös jumalalliseksi älyksi. Mikä on varmasti riittämätön selitys Jumalan jumalallisuudesta. 

Kolmanneksi, jos ihmisen itsen olemus kuvan kantajana on kyky abstraktiin päättelyyn, se heikentää ihmisen olemassaolon fyysisiä, emotionaalisia ja sosiaalisia puolia. Neljänneksi, jos kuva on rationaalisuus, täytyy miettiä, voidaanko kognitiivisesti vammaisia ​​henkilöitä pitää täysimittaisina ja tasa-arvoisina kuvakantajina (Aquinas viittaa että heillä ei olisi osaa). Viidenneksi, vaikka kuvaa ei pidettäisikään rationaalisuutena vaan kuulumisena laajempaan rakenteisiin, kuten persoonallisuus, älykkyys, tahto ja tunteet, ihmiset voivat omistaa ne asteittain, mikä tekisi jumalallisesta kuvasta enemmän havaittavissa olevaksi joillakin ihmisillä.

Michael F. Birdin mukaan "Kuva tarkoittaa, että ihmiskunta on kuninkaallinen Jumalan edessä ja se on implisiittisesti luotu hallitsemaan Jumalan puolesta. Jumalallinen kuva ei ole aineellinen ominaisuus, ei kyky suhteisiin, ei ihmisen valta luomakunnan yli, se on kuninkaallinen asema tai kuten Grenz kutsuu "erityiseksi seisomiseksi Jumalan kanssa". Tämä tila on ihmiskunnalle annettu lahja, josta saa kutsun edustaa Jumalaa maailmalle. Imago muistuttaa enemmän identiteettiä, Jumalan antamaa perustodellisuutta, josta ymmärrämme itsemme Jumalalle kuuluvina ja erotettuna muusta luodusta järjestelmästä.

Muinaisen Lähi-idän osissa "Jumalan kuva" oli korostettu hallitsijoiden arvonimi. Kuninkaita pidettiin jumalien poikina ja palvelijoina, ja heillä olivat siten kuvina maidensa hallitsijoita. Egyptin uudessa kuningaskunnassa (1500-luvulla eKr) egyptiläistä faraota ylistettiin "Re-kuvana" ja "Atumin kuvana". Assyrian kuningasta Esarhaddonnia kutsuttiin "Belin kuvaksi" ja "Mardukin kuvaksi" (600 eKr.). Ptolemaioksen ajan (200-luvulla eKr.) Egyptistä peräisin olevassa papyrusfragmentissa viitataan hallitsijaan "elävänä kuvana Zeuksesta, auringon pojasta".

Kreikkalainen filosofi Plutarch (AD 100) sanoi: "Nyt oikeudenmukaisuus on lain tavoite ja loppu, mutta laki on hallitsijan työtä, ja hallitsija on Jumalan kuva, joka määrää kaiken." Muinaisia ​​kuninkaita pidettiin suojelujumalien hyväksyminä poikina, ja ne olivat fyysisiä jäljennöksiä heidän olemuksestaan ​​ja heidän varahallitsijoistaan ​​maan päällä.

Jos otamme huomioon muinaisen Lähi-idän kontekstin, niin 1 Mooseksen kirjan 1:26-27 sanotaan, että koko ihmiskunta on osa Jumalan kuninkaallista perhettä; he ovat pappikuninkaita maan päällä, jotka on tehty hallitsemaan Jumalan puolesta.

Vaikka muinaisessa Lähi-idässä kuva rajoitettiin usein muutamille hallitsijoille, joita palvottiin jumalan kaltaisina hahmoina, Jumalan kuvan saamisen etuoikeus demokratisoituu raamatullisessa kertomuksessa siten, että koko ihmiskunta jakaa sen. Tämän seurauksena ihmiskunta on kosminen media, jolla ilmaistaan ​​Jumalan suvereenius ja läsnäolo maailmassa. Jumala on asettanut ihmiskunnan luomuksessaan käveleviksi hänen voimansa ja auktoriteettinsa kuviksi. Ihmisillä on jumalallinen kuva armosta ja meihin heijastetaan tämä jumalallinen kuva, kun me hallitsevat oikeudenmukaisesti luotua järjestystä. Jumalalliset kuvankantajat ovat osa Jumalan kuninkaallista perhettä, johon liittyy kutsu osallistua Jumalan luomisvaltaisuuteen.

Tämän takana on, että kuninkaallisen "Jumalan kuvan" käsitteleminen ensisijaisesti kuninkaallisena asemana ja epäsuorasti kuninkaallisena toimistona rokottaa meitä vastustamaan vammaisten kohtelua vähemmän kuin ihmisinä. Kuvan määritteleminen joko rationaaliseksi kyvyksi, suhteelliseksi kapasiteetiksi tai ihmisen hallitsemiseksi ei sovi minulle. Tämä voi merkitä sitä, että kognitiivisesti heikentyneet henkilöt (esimerkiksi Downin oireyhtymä tai dementia) tai ihmissuhteellisesti haastetut (esimerkiksi autismin omaavat) ihmiset jotenkin vähentävät tai hukuttavat Jumalan kuvan.

Imago Deistä on muita näkemyksiä, mutta väitän, että minkä tahansa imago Dein kristillisyyden ensisijaisen testin on oltava se, mitä se tarkoittaa vammaisille. Jos imagon määritelmä himmentää tai kieltää vammaisten jumalallisen kuvan, se on ongelmallista eikä ole sopusoinnussa Raamatun tarinan kanssa. Raamattu vahvistaa vammaisten inhimillisyyttä ja osoittaa Jumalan ystävällisyyttä ja huolta vammaisista.

Jeesus itse ristiinnaulittiin vammaisuuteen niin, että Jeesus kuoli epätäydellisessä ihmiskehossa, heikona ja haavoittuvaisena, jopa avuttomana, mutta Jumalan lunastava voima, rakkaus, parantuminen ja kauneus ilmenivät hänen rikkinäisessä ruumiissaan. Jumalan kuva ihmiskunnassa ei ole siis kommunikaation tai älyllisen kyvyn eikä ruumiillisen itsemääräämisoikeuden kysymys, se ei ole tietämistä eikä toimimista, vaan tulemista tunnetuksi Jumalalle Jumalan kuninkaallisena lapsena (Joh. 1: 12-13; 1. Kor 8: 3; Gal 4: 9).

John Swinton väittää, että vammaisille on ensiarvoisen tärkeää olla Jumalan tuntema eikä kognitiivinen pätevyys tietää Jumalasta. Vammainen voi hyvin tuntea Jumalan joko osittain tai olemalla rakastavan yhteisön jäsen, mutta mikä tärkeämpää, Jumala tuntee nämä "vähimmät heistä".

Siksi jokaisen kristillistä palvelustehtävää harjoittavan tulisi alkaa vakavasti painia "vammaisteologian" kanssa. Meidän on palveltava vammaisia ​​ja löydettävä tapoja, joilla he voivat palvella seurakunnassa, jos heillä on kutsu. Aikana, jossa vammaisia ​​syrjitään ja työnnetään vähitellen kohti eutanasiaa ensisijaisena vaihtoehtona heidän henkisen ja taloudellisen "taakkansa" poistamiseksi, kirkon on vastustettava maallista kuoleman kulttuuria ja puolustettava heikossa asemassa olevia todistuksensa, puolustuksensa, pastoraalisen palveluksensa ja toimintansa rakkauden täydellä painolla.

John Kilnerin mukaan "Vammaisten erityistarpeita omaavat ihmiset vaativat erityistä huolenpitoa ja tervetulleeksi toivottamista. Heillä on Jumalan kuvaan perustuva ihmisarvo, jota ei heiluta heidän kyvyttömyytensä tai mahdolliset kykynsä. Kristus, Jumalan kuva, mallintaa Jumalan vammaisuuden omaksumista ristillä ... ylösnousseen mutta haavoitetun ruumiin kautta. Koko ihmiskunnalla on yhteinen kokemus haavoittuvuudesta sen erilaisissa muodoissa - fyysisesti, henkisesti, moraalisesti ja hengellisesti - menettämättä arvokkuuttaan luotuina Jumalan kuvaksi. 

Kenen tahansa joka tahtoo suhtautua vammaisiin henkilöihin kuten Jumala suhtautuu heihin, on nähtävä heidät suhteessa heidän kohtaloonsa ja arvokkuuteensa - Jumalan aikomuksen mukaisesti heissä olla jumalallinen heijastus sekä heidän erityinen yhteyden kautta Jumalaan. On varmaa että he tulevat loistavasti uudistumaan Jumalan kuvan mukaisiksi, olivat he jo uskovia tai sitä tarjotaan heille jos he eivät (vielä) sitä ole.”

Imago Dei ei ole laatu, kapasiteetti tai pelkistettävissä toimintoon. Se on suvereeniin ja jumalallisesti annettu asema, jolla meistä tulee kuninkaallisia poikia ja tyttäriä taivaalliselle Herrallemme. Ja se on yleisesti totta jokaisesta ihmisestä iästä, etnisestä alkuperästä, sukupuolesta tai kyvykkyydestä riippumatta.

Tästä kuninkaallisesta asemasta ihmiskunta kokonaisuutena, ei välttämättä jokainen yksilö, heijastaa Jumalan hyvyyttä ja harjoittaa Jumalan hallituskautta. Vammaisilla ihmisillä on kuninkaallinen asema, vaikka heillä olisi rajoitettu tapa heijastaa Jumalan hallitus luotua järjestystä kohtaan.

Ihmiset on luotu jumalalliseksi kuvaksi ja meidän on määrä mukautua Kristuksen kuvaan. Kuva ei katoa eikä häviä syntiinlankeemuksessa, vaan se jätetään huomiotta tai väärinkäytetään, aivan kuten prinssi tai prinsessa joka käyttäytyy asemansa huomioon ottamatta tai ei tiedä sitä. 

Kuva uudistuu Kristuksessa, ja se saa täydellisen ilmeensä, kun ihmiset hallitsevat uutta luomakuntaa ruumiillisesti Jumalan kuninkaallisina poikina ja tyttärinä. Kristuksessa meistä tulee todella ja asianmukaisesti ihmisiä, alamme osoittaa yhteennäköisyyttä perheemme kanssa kun heijastamme vanhemman veljemme Kristuksen kuvaa.

Tästä näkökulmasta Jumala on antelias Luoja, joka hyväksyy ihmiskunnan kuninkaalliseksi lapseksi ja kutsuu meitä osallistumaan hänen hallitukseensa maailmassa. Ihmiskunta on kuninkaallinen Jumalan silmissä, ja sillä on tärkeä tehtävä hallita ja hoitaa luomista Jumalan varahallitsijoina: tämä on imago Dei.

 

Lähde:

Bird, Michael F.: Evangelical Theology: A Biblical and Systemic Introduction; Second Edition; Zondervan Academic; 2013.

Ajatuksia Joosefin elämän äärellä

Pitääkö meidän antaa anteeksi? Vaikka toiset eivät ansaitse sitä? Vaikka he oikeasti tekivät pahaa meille? Vaikka he oikeasti ovat pahoja? Vaikka he eivät edes pyydä anteeksi? Ja mitä anteeksiantaminen tarkoittaa?

Neljäsosa ensimmäisestä Mooseksen kirjasta kertoo Joosefin kasvamisesta hengellisesti kypsäksi ja tunne-elämältään aikuiseksi ihmiseksi. Monien muiden perheiden tavoin Joosefinkin kasvinperheessä oli paljon rikkinäisyyttä ja surua. Hänen perheensä kantoi patriarkkojen perintöä, ei vain positiivista sellaista vaan myös kaikkea negatiivista jota he olivat keränneet itselleen tunne-elämäänsä vuosien varrella.

Joosefilta meni vuosia päästä eroon sukunsa ja perheensä kierteestä, valheista, pettämisestä, itsekkyydestä, suosikkijäjestelmistä, kateellisuudesta ja vihasta. Joosefin elämänvaiheet olivat kova koulu kasvaa aikuiseksi ja tunneterveeksi ihmiseksi joka eli todeksi omaa ainutlaatuista elämänkohtaloaan Jumalassa. Hän pääsi eroon negatiivisesta perinnöstään ja tuli omaksi itsekseen Jumalassa.

Tapaamme Joosefin Ensimmäisen Mooseksen kirjan luvussa 37. Hän on seitsemäntoistavuotias nuorukainen, yhdestoista Jaakovin kahdestatoista pojasta ja isänsä suosikki. Perhe on monimutkainen ”uusperhe”, jossa Jaakob, hänen kaksi vaimoaan ja kaksi jalkavaimoaan ja kaikki heidän lapsensa asuvat yhdessä.

Joosef oli epäkypsä, ylimielinen ja täysin tietämätön siitä, että hänen Jumalalta saamansa unet ja näyt vieraannuttaisivat hänet veljistään entistä enemmän. Veljien viha ja kateus Joosefia kohtaan kasvoi siihen pisteeseen että he lavastivat hänen kuolemansa ja kymmenen heistä valehteli, sanoen villieläimen raadelleen hänet. Tosiasiassa veljet myivät hänet orjaksi, siinä toivossa etteivät he enää koskaan kuulisi hänestä yhtään mitään.

Monesti salaisuuksien määrä suvussa antaa viitteitä siitä kuinka terve ja kypsä perhe, tai suku, on. Tämän mittapuun mukaan Joosefin kasvinperhe oli hyvin sairas. Joosefin isä, isoisä ja isoisän isä olivat kaikki syyllistyneet valehteluun ja puolitotuuksiin, salailuun ja kateuteen, jopa varsinaiseen huijaamiseen. Nyt tämä sama sukupolvia kestänyt kaava toistui uudelleen.

Miten tämä kaikki vaikutti Joosefiin? Yhdessä päivässä hän menetti vanhempansa, sisaruksensa, kulttuurinsa, ruokansa, kielensä, vapautensa, turvansa ja toivonsa! Kun hän palveli Egyptissä orjana Potifarin talossa häntä syytettiin valheellisesti raiskauksesta ja isäntänsä hyvin tahdon hyväksikäyttämisestä. Ja hän joutui vuosikausiksi vankilaan. Hänelle avautui mahdollisuus päästä vankilasta pois mutta sekin toivo oli turha. Lopulta hän virui vankilassa 10-13 vuotta.

Joosefin elämä kolmeenkymmeneen ikävuoteen saakka oli pelkkää tragediaa. Hänen jos kenen olisi pitänyt olla täynnä katkeruutta ja vihaa kärsittyään sellaista tuskaa ja ahdistusta perheensä vuoksi!

Silti Joosef yhä rakasti Jumalaa ja etsi häntä uskollisesti. Ehkä ensimmäisen kerran koko patriarkkojen suvussa näämme ihmisen joka uskollisesti rukoilee ja etsii Jumalaa ja luottaa häneen, riippumatta siitä miten synkälle hänen tilanteensa näyttää.

Vaikka Joosefin ympärillä tapahtui hirvittäviä asioita, joihin hän ei itse voinut vaikuttaa, Raamattu sanoo, että Joosef vaelsi Jumalan kanssa.

Miten itsekkäästä, itsekeskeisestä pojasta tuli Jumalaan luottava mies? Kuinka epäkypsä, valheen ja pettämisen ja omahyväisyyden perinnettä kasvava nuorukainen onnistui jättämään tämän kaiken taakseen ja suuntamaan katseensa Jumalaan?

Kuinka monesti minun elämässäni olen kantanut sydämessäni katkeruutta toisia kohtaan? Syyttänyt muita ongelmistani ja nähnyt vain huonot puolet kaikessa mitä tapahtuu?

Sanotaan että ilossa Jumala kuiskaa ja kivussa hän huutaa. Minä olen joutunut kuulemaan huutamista ja käymään kivun koulua. Ei niin pahaa kuin Joosef, ei yhtä tuskallista. Mutta minäkin olen pettynyt ihmisiin joita rakastan, minuakin on rangaistu syyttömästi ja minulle ollaan oltu kateellisia asioista joille en voi mitään, joiden kanssa olen vain syntynyt tai jotka on annettu minulle lahjana.

On pitkä prosessi oppia, sen sijaan että näkisi itsensä uhrina, näkemään itsensä tekijänä ja toimijana. Jumalan lapsena joka roikkuu hänen rakkaudessaan ja tekee parhaansa niillä lahjoilla jotka Jumala hänelle antaa. Lapsena joka ei oleta että kaikki kuuluu hänelle ja että jos hän ei saa jotakin, se on epäreilua. Lapsena joka ei vertaile itseään muihin vaan katsoo vain Jumalaan. Lapsena joka kasvaa aikuiseksi, Jumalaan luottaen.

Kipu ja pettymys on oppitunti. Tämä ei ole helppoa ja kipu ei automaattisesti tee meitä täydellisiksi tai edes paremmiksi ihmisiksi. Samoin kuin eivät pettymykset tai muut elämän kolhut. Mutta meidän vastauksemme kipuun, kolhuihin ja pettymyksiin muuttaa meitä, tai pitää meidät entisen vankina.

Joosef vastasi kipuun, pettymyksiin ja petokseen katsomalla Jumalaan ja luottamalla häneen. Hän vastasi kasvamalla aikuiseksi, ottamalla vastuun omista teoistaan ja antamalla anteeksi niille jotka olivat häntä vastaan rikkoneet.

Sitten tapahtui jotain uskomatonta. Unien selittämisen ansiosta Joosef nostettiin yhtäkkiä ylös vankikuopastaan ja hänestä tehtiin Egyptin toiseksi tärkein henkilö. Hän vaelsi jatkuvasti Herran kanssa aina kuolinpäiväänsä saakka ja toimi yhdessä Israelin Jumalan kanssa siunaukseksi kasvinperheelleen ja suvulleen, Egyptille sekä koko maailmalle. Hän kunnioitti ja siunasi perhettään joka oli pettänyt hänet, jopa veljiään.

Rakas Jumala, anna minulle sydän kuin Joosefilla. Anna minun oppia kivun, petetyksitulemisen ja pettymysten kautta ja kasvaa aikuiseksi joka luottaa sinuun ja kiittää sinua siitä minkä sinä annat minulle lahjaksi. Auta minua etten odota olevani etuoikeutettu ja katsele mitä muilla on vaan aina kiinnitän katseeni sinua kohtaan ja aina luotan siihen että sinä tahdot minulle parasta ja annat minulle parasta, että sinä annat minulle tulevaisuuden ja toivon, myös kun elämä sattuu. Aamen. 

Taivaskaipuu - missä on kotimme?

"Isäni talossa on monia huoneita", sanoi Jeesus.

Miten hellä lause tuo onkaan. Se tuo mielikuvia levosta, turvallisuudesta, lämmöstä ja kodista. Siellä on pöytä, sänky, lepopaikkaa ja kotiliesi. Mutta tämä ei ole mikä tahansa talo, tämä on Isämme talo ja koti.

Emme aina tunne olevamme tervetulleita täällä maan päällä. Mietimme, onko täällä meille paikkaa. Ihmiset voivat saada meidät tuntemaan olomme ei-toivotuksi. Suru ja kipu saavat meidät tuntemaan itsemme tunkeilijoiksi. Muukalaisia, vieraita maassa joka ei ole meidän. Emme aina ole täällä tervetulleita.

Meidän ei pitäisi, tämä ei ole kotimme. Tuntemattomuuden tunne ei ole tragedia. Se on terveellistä. Emme ole täällä kotona. Tämä kieli jota puhumme, ei ole meidän. Tämä ruumis, jota käytämme, ei ole vielä, täydellisesti, me itse. Ja maailma jossa elämme, ei ole vielä koti.

Meissä on levottomuus jota ei voi tyydyttää ennen kuin täysin lepäämme Jumalassa, kirjoitti A. W. Tozer.

 

Tarina lähteestä

Sisälläsi, syvällä sisälläsi, asuu pieni lähde. Kuuntele niin kuulet hänen laulavan. Hänen aariansa suree iltahämärää ja hän laulaa soolonsa aamunkoitteessa.

Se on kevään laulu. Lähteesi ei ole hiljaa ennen kuin aurinko on näkyvissä. Unohdamme että hän on siellä, hänet on niin helppo on jättää huomiotta. Muut sydämen eläimet ovat suurempia, meluisampia, vaativampia ja vaikuttavampia. Mutta kukaan muu ei ole niin uskollinen ja muuttumaton.

Muut sielun olennot ruokitaan nopeammin ja ne tyydyttyvät yksinkertaisemista asioista. Annamme heille ruokaa ja silitämme heitä, suitsemme heidät ja päästämme juoksemaan. Mutta mitä me teemme lähteelle joka kaipaa ikuisuutta?

Sillä se on hänen laulunsa ja se on hänen tehtävänsä. Kun kaikki on harmaata, hän laulaa kultaisesta valosta. Aikaan sidottuna hän laulaa ikuisuudesta. Kivun läpi kurkkien hän näkee paranemisen. Tyhjyydessä hän aavistaa täyteyden ja yksinäisyydestä hän kaipaa läheisyyteen. Siitä hän laulaa.

Ja vaikka yritämme sivuuttaa hänet emme voi tehdä sitä. Hän on osa meitä ja hänen laulunsa on meidän. Sydämemme laulua ei voida hiljentää, ennen kuin olemme valossa.

"Jumala on istuttanut ikuisuuden ihmisten sydämeen" Saarnaaja 3:10, sanoo viisas mies. 

Mutta viisaan ihmisen ei tarvitse tietää, että ihmiset kaipaavat enemmän kuin tätä maata. Kun näemme kipua, kaipaamme. Kun näemme nälän, kyseenalaistamme miksi. Kuolema on meille järjetön, samoin kuin loputtomat kyyneleet ja tarpeeton menetys. Mistä ne tulevat? Minne ne johtavat? Eikö elämässä ole muuta kuin kuolema?

Ja niin laulaa lähde. Keväästä ja valosta, jostakin paljon paremmasta. Jostakin joka on toisella puolen, jostakusta.

Maan päällä kokemamme onnettomuus kasvattaa Jumalan valtakunnan nälkää. Se antaa meille syvän tyytymättömyyden. Jumala etsii ja pidättää huomiomme. Ainoa tragedia on siis olla ennenaikaisesti onnellinen. Tyytyä pelkkään maahan ylösnousun sijaan. Vieraaseen maahan kotiin palaamisen puolesta.

Emme ole onnellisia täällä, koska emme ole täällä kotona. Emme ole onnellisia täällä, koska meitä ei ole tehty tähän paikkaan. Meidän ei pitäisi olla onnellisia täällä. Olemme "kuin vieraita ​​ja muukalaisia ​​tässä maailmassa". 1. Pietari 2:11.

Ja emme koskaan ole täysin onnellisia maan päällä, koska meitä ei ole luotu tätä maata varten. Meillä on ilon hetkiä, saamme valon välähdyksiä, tunnemme hetkiä tai jopa päiviä rauhaa. Mutta he eivät yksinkertaisesti vertaa edessä olevaan onnellisuuteen, koska meidät on luotu Jumalaa varten ja lepäämään, työskentelemään ja iloitsemaan Jumalan valtakunnassa, hänen luomassaan uudessa maassa ja taivaassa.

Jumalan valtakunnan koti ja palkkio

C. S. Lewisin mukaan "Jos havaitsemme haluavamme jotakin mitä mikään tässä maailmassa ei voi tyydyttää, todennäköisin selitys on, että meidät on luotu toista maailmaa varten".

Yksi suurimmista kristinuskon opeista on uskomme taivaalliseen kotiin, kirjoitti Charles Swindoll. Viime kädessä vietämme ikuisuuden Jumalan kanssa paikassa, jonka hän on valmistanut meille. Ja osa tätä jännittävää ennakointia on hänen lupauksensa palkita palvelijansa hyvin tehdystä työstä. Pyhät kirjoitukset eivät ainoastaan ​​tue ikuisten palkintojen ideaa, vaan myös kuvaavat yksityiskohtia.

Suurin osa palkinnoista saadaan ylösnousemuksessa, kun Jumala luo meille uuden ylösnousemusruumiin ja tekee meille uuden maailman ja taivaan kodiksi, ei tämän rikkinäisen maan päällä. 

Älä nyt ymmärrä väärin. On olemassa myös maallisia palkintoja. Mutta kun on kyse palvelemisesta, Jumala varaa erityisen kunnian sille päivälle, jolloin jokaisen ihmisen työ tulee ilmeiseksi ja hän saa palkkion.

Täällä syntisen ja rikkinäisen maan päällä on helppo unohtaa mihin todella kuulumme. Mutta emme voi koskaan täysin hiljentää sisäistä ääntämme joka muistuttaa meitä siitä että tämä maailma ei ole kotimme. Kuulumme jonnekin muualle, sydämemme kaipuu on johonkin muualle.

On hetkiä jolloin tunnemme onnea ja melkein voisimme sanoa olevamme kotona. On myös hetkiä jolloin tuo jokin ryöstäytyy läpi tähän maailmaa ja saamme maistiaisen siitä mitä meille on odotettavissa. Ja on hetkiä jolloin tiedämme varmasti että meitä ei ole luotu tähän suruun, tuskaan ja kipuun.

Kun Jeesus kirkastettiin, Jumalan valtakunta ryöstäytyi maan päälle. Ja kun hän nousi ylös, kuolema voitettiin ja me olemme osallisia tästä voitosta ja sen palkinnoista. Me elämme täällä, tässä maaillisessa kiirastulessa joka koettelee meitä ja jonka kärsimysten kautta meitä valmistetaan Jumalan valtakunnan, uuden maailman ja uuden taivaan, täydellisyyteen.

En tarkoita että pelastumme tekojemme kautta vaan vain armosta. Me rakastamme koska Jumala on rakastanut meitä ja hänen rakkautensa tähden teemme niitä hyviä tekoja joihin hän on meidät valmistanut. Samoin me kärsimme koska olemme osallisia Jeesuksen kärsimyksestä, emme pelastuaksemme kärsimyksen kautta vaan koska maailma on rikki ja synti on täällä valloillaan ja emme voi välttää kärsmiystä.

Jumala on meidän kanssamme kärsimyksessä ja hän muuttaa kaiken kärsimyksen meille hyväksi. Samoin kuin hän meidän kanssamme onnemme hetkinä ja muuttaa ne vielä paremmiksi. On varmaa että tämä maailma ei ole hyvä paikka ja että me kaikki kärsimme täällä. On myös varmaa että me kaikki Jeesuksen seuraajat pääsemme kotiin, paikkaan jota varten Jumala on meidät luonut.

Ajatuksia rukouksesta ja Jumalan läsnäolosta

Muutama viikko sitten rukoilin elämäni parhaan rukouksen. Olen ollut jo vuosia kiinnostunut meditatiivisesta rukouksesta ja siitä miten rukoilla koko ajan, kuten Paavali meitä kehottaa tekemään. Mutta jotenkin rukouksessa viipyminen on liian vaikeaa, ajatukset harhailevat, keskittyminen ja Jumalan läheisyyden tunteminen on vaikeaa ja huomaan tekeväni ostoslistaa tai pohtivani mitä syödä päivälliseksi sen sijaan että rukoilisin.

En halua tehdä rukouksestani ostoslistaa, tai listaa valituksia ja toivomuksia sekä vaatimuksia Jumalalle. Mutta miten pystyä viipymään Jumalan seurassa ja rukoilla jatkuvasti?

Kuten sanoin, muutama viikko sitten se tapahtui. Löysin itseni itkemästä ääneen sängystä. Takana olivat pitkään kestäneet omat terveysongelmat, kyvyttömyyden tunne, epäonnistunut avioliitto, poikani epilepsia, masennus ja toinen itsemurhayritys ja kaikki vain kaatui päälle. Tunsin että minusta ei ole mihinkään, että tulevaisuutta ei enää ole, että en vain enää pystynyt... mihinkään.

Kun yritin rukoilla sanoja ei tullut. Silloin mieleeni tuli raamatunpaikka jossa sanotaan Pyhän Hengen rukoilevan meidän puolestamme sanottomin huokauksin. Huusin Jumalalle että tässä ovat minun sanattomia huokauksiani, minä en pysty enää puhumaan, Pyhä Henki sinun on parempi rukoilla minun puolestani. Mutta lopulta en pystynyt edes huokailemaan vaan sisältäni lähti äänetön huuto.

En tiedä kuinka pitkään se kesti, tuntui että ikuisuuden. Huusin ja karjuin pääni sisällä ja hoin välillä mielessäni, Jumala tässä on rukoukseni, sinä sen ymmärrät, minä en. Ja jatkoin sanatonta huutoani.

En tiedä mitä sanoin, kuvittelen että kerroin kaiken. Sen mitä oli vuosien mittaan tapahtunut ja miltä se sai minut tuntemaan ja mitä olisin tahtonut tapahtuvan ja miltä minusta tuntui kun se ei tapahtunut ja kaiken, kaiken sen mitä oli sisälläni. Koska vähitellen itku hiljeni ja tuskan tunne. Tunsin itseni tyhjäksi, kunnes tilalle laskeutui armo ja rauha.

Mikään ei muuttunut, mutta kaikki muuttui. Kuten Jeesus sanoi, maailmassa teillä ei ole rauhaa. Sitä minulla ei ole täällä ole. Ecuador on keskellä pandemia-myrskyä joka on tuhonnut terveydenhuollon ja maan talouden sekä ihmisten elämät. Meidän perheemme oma myrsky on tuhonnut meidän terveytemme ja perusturvallisuuden tunteemme.

Ajalehdimme ilman airoja, purhetta, perämoottoria tai ohjainta keskellä vuosisadan myrskyä, vuosituhannen myrskyä, joka yrittää kaataa veneemme ja upottaa meidät meren pohjaan. Ja mitään toivoa ei ole. Maailmassa ei ole meillä rauhaa, myrsky ei tule hellittämään.

Mutta kaikki muuttui, koska meidän veneessämme on nyt rauha. Minun sydämessäni on rauha.

Terveyteni ei parantunut ihmeellisesti, pandemia ei lakannut, Ecuadorin talous ja turvallisuus ei ole kohentunut, poikani ei tullut terveeksi, avioliittoni ei palautunut yhteen, mikään ei muuttunut. Mutta kaikki muuttui. Koska Jumala muutti minut. Jumalan armo ja rauha muuttivat minut.

Toissapäivänä sain ruokamyrkytyksen, kaikkien muiden terveysongelmien päälle. En pystynyt nousemaan vessanpytyltä joten oksensin vessan seinät ja lattiat täyteen sekä makuuhuoneen lattialle ja vessan peiliin kun viimein pääsin pois vessanpytyltä. Sitten tärisevänä ja kuumeisena jouduin siivoamaan kaiken jotenkin ja kömmin takaisin sänkyyn, rukoillen että Jumala auttaisi. Myöhemmin nousin uudestaan oksentamaan ja kuralle ja näin itseni vessan peilistä, olin mennyt nukkumaan pää ja hiukset täynnä oksennusta. Siinä vaiheessa olo oli niin paha etten edes viitsinyt vaihtaa tyynyliinaa kun viimein pääsin takaisin sänkyyn, pesin vain hiukseni käsisaippualla ja totesin että huolehdin muusta kun ehdin ja jaksan.

Vessanpytyllä istuessani minuun nousi katkeruus. Miksi Jumala ei ottanut tätä pois? Miksi hän antoi minun olla näin sairas? Ja silloin tajusin että Jumala oli siinä minun kanssani. Hän oli ottanut kivun pois jotta saatoin nukkua hetken ja levätä, hän oli kanssani kun heräsin ja auttoi minut sängystä ylös ja takaisin vessaan kun omat voimani ja tärisevät jalkani eivät pystyneet sitä tekemään.

Jumala oli minun kanssani kun sitä tarvitsin. Hän antoi rauhansa ja armonsa. Hän piti huolta, kantoi ja auttoi jaksamaan ja otti pahimman kivun pois ja antoi levon.

Minun pitää tyhjentyä. Minun savikuppini pitää olla tyhjä jotta Jumalan aarre, hänen rakkautensa valo, mahtuu sinne. Ja sen pitää säröillä jotta tuo valo voisi loistaa muille.

Kun minä tarvitsen, Jumala on läsnä. Minun ei tarvitse kuin huutaa, kuiskata tai pyytää.

Ajatuksia Abrahamista ja vanhurskaudesta

Ja Abram uskoi Herraan, ja Herra luki sen hänelle vanhurskaudeksi.

1 Moos 15:6

Minkä Jumala luki Abramille vanhurskaudeksi? Mitä on uskoa Herraan? Miksi tämä jopa epärehellinen ja valehtevela kulkuri on Raamatussa nimetty uskonsankariksi? Mitä me voimme oppia uskosta Herraan, Abrahamin elämästä ja uskosta? 1 Moos 15:6 oli tärkeä jae Paavalille (Room 4: 3; Gal 3: 6) ja Jaakobille (2:23).

Jakeessa 1 Moos 15:6 käytetty hepreankielinen verbi, joka tarkoittaa uskomista, tarkastelee koko uskomisen prosessia katsomatta uskon alkuun tai loppuun. Taivutus ei tarkoita, että Abram uskoi ensin Jumalaa tässä vaiheessa. Se ei myöskään tuo Abramin uskoa täydelliseksi tässä vaiheessa. Kirjoittajan käyttämä avoin loppuinen verbin taivutus ei ole kovin yleinen.

Abram oli alkanut uskoa Jahven lupauksiin, kun hän vaelsi Kanaaniin 1. Mooseksen kirjan 12. luvussa. Ja kirjoittajan tämän taivutusmuodon valinta pakottaa lukijan miettimään uskon jatkuvia vaikutuksia.

Todellisessa mielessä Abramin usko oli elinikäistä kävelyä. Hänen uskonsa kypsyi ja koeteltiin. Suurin testi tapahtuu myöhemmin 1. Mooseksen kirjan 22. luvussa kun Aabrahamia käskettiin uhraamaan poikansa Iisak.

Jaakob muodostaa omassa kirjeessään nimenomaan yhteyden 1. Moos 15. ja 22. luvun välille. Jaakob on saattanut olla tietoinen verbin taivutuksen avoimesta luonteesta ja tulkitsi varmasti Abrahamin elämää vastaavasti. 

ja niin toteutui Raamatun sana: "Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi", ja häntä sanottiin Jumalan ystäväksi.

Jaak 2:23

Toisaalta Paavali yhdisti Abramin uskon 1.Mooseksen kirjan 15:6 toiseen lausekkeeseen "ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi".

Sillä mitä Raamattu sanoo? 

"Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi".

Room 4:3

samalla tavalla kuin "Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi"?

Gal 3:6

Tämä hyvitys on yksinkertainen menneisyys taivutus on imperfektissä. Paavalin mukaan kyseessä täyteyteen saavutettu teko, päätetapahtuma. Tämä oli Paavalin viesti, usko tekee vanhurskaaksi.

Heprean kielessä on vihje siitä, että Jumala vastasi Abramin uskollisuuteen pitämällä sitä vanhurskautena. Keskiaikainen kommentaattori Rashi (1040–1105) lukee 1.Mooseksen kirjan 15:6 näin: ”Pyhä Jumala, siunatkoon häntä, piti Abramia ansiokkaana ja vanhurskaana hänen uskonsa vuoksi”.

Abraham on uskon isä. Jumala on hyvä ja hänen lupauksensa ovat luotettavia. Matkaillessamme maanpäällisen elämän läpi emme aina näe Jumalan näkökulmaa yksittäisiin tilanteisiin, aivan kuten Abraham ei nähnyt, kuinka hänellä olisi lapsia ja suuri perintö.

Abraham luotti Jumalaan siltikin. Me voimme rohkaistua. Uskomme ei ole kertaluonteinen julistus vaan elämää uskollisuudessa. Saatamme katsoa taaksepäin ja sanoa "olemme uskoneet Jumalaan".

Voitko sinä katsoa taaksepäin ja sanoa ”olen uskonut Jumalaan”? Rohkaistu siitä miltä elämäsi näyttää. Aabraham erehtyi monta kertaa elämässään. Hän valehteli ja petkutti eikä ensin uskonut kun Jumala sanoi hänelle että hän tulisi saamaan pojan Saaran kanssa. Silti hänen uskoaan ylistetään Raamatussa.

Aabraham uskoi Jumalaan. Hän eli elämänsä uskossa kulkien. Hänen valintansa syntyivät uskosta lähtien. Vaikka matkalla oli erehdyksiä, Jumala katsoi uskon Aabrahamille vanhurskaudeksi.

Käytännössä opimme tästä jakeesta että miellytämme Jumalaa, kun luotamme häneen. Uskomme, että hänen lupauksensa ovat totta ja varmoja Jeesuksessa Kristuksessa, joten meidän ei tarvitse pelätä tulevaisuutta, vaikka emme tiedä tulevaisuutta.

Rakas Jumala, anna minun elää ja kasvaa uskossa. Anna minun tehdä valintani uskossa ja anna Sinun katsoa minulle uskoni vanhurskaudeksi. Jeesuksessa olen jo pelastettu. Anna minun uskoni ja luottamukseni Sinuun vanhurskauttaa minut. Aamen.