Evankelikaali hermeneutiikka – Pyhän Hengen antama tulkinta vs. kirjoittajan intentio 3

 Mutta sitten tulin murrosikään ensin psyykeltäni ja sitten hengellisenä nuorena. Halusin enemmän tilaa, enemmän vapautta, vähemmän sääntöjä ja vähemmän tottelevaisuutta. Ja näytti siltä, ​​ettei siihen ollut tarpeeksi tilaa seurakunnassa, jossa kävin parhaillani, ensin Suomessa ja myöhemmin Ecuadorissa.

Katselin ympärilleni ja tilanteeni tuntui hyvin synkältä. Muut seurakunnat suhtautuivat sääntöihin vielä pakkomielteisemmin, he kiinnittivät paljon huomiota pukeutumiseen, käyttäytymiseen ja siihen, kuinka paljon tottelit. Lopulta minun piti kapinoida.

Nyt olin vapaa. Enää ympärilläni ei ollut autoriteettejä jotka pitivät minua ikuisessa hengellisessä lapsuudessa. Mutta tämä vapaus merkitsi vain alkua, mahdollisuutta. Mitä minulla oli nyt vapaus olla ja tehdä?

Fundamentalisti kantaa huolta absoluuttisen auktoriteetin tarpeesta ja pyrkii korvaamaan sanan auktoriteetin tulkin auktoriteetilla. Saavuttaakseen tällaisen absolutistin arvon, fundamentalistilla on taipumus nähdä Raamattu vain jumalallisena sanan ja siten vain palvella sen kirjoittajia. Kuten kristologian dosetisteilla tai apolinisteilla, sana saattaa näyttää olevan ihminen tai sillä voi jopa olla fyysisen inhimillisyyden ominaisuuksia, mutta todellisuudessa jumalallinen on niin päällekkäin inhimillisen kanssa, että se eliminoi inhimillisen melkein kokonaan.

Greyn mukaan sitoutuminen raamatulliseen auktoriteettiin ei itsessään riitä takaamaan raamatullista uskollisuutta. Hänestä evankeliset ovat monesti olleet enemmän kiinnostuneita puolustamaan Raamattua kuin selittämään sitä.[JS1] 

Liberaali hermeneutiikka puolestaan sisältää pelon määrätä kirkkoon Jumalan nimissä sääntöjä, jotka vaikuttavat mielivaltaismmilta kuin rakastavilta, tai dogmia jotka ovat vaikeita niellä nykyaikana. Mutta tässä, kuten arialaisen kristologian kohdalla, virhe piilee inhimillisen korostamisessa, joka heikentää tai hylkää kokonaan jumalallisen.

Kaikki evankelikaalistin kristittyjen pelot tämän hermeneuttisen tulkinnan suhteen eivät välttämättä ole oikeudenmukaisia tai perusteltuja, Feen mukaan. Mutta liian usein Raamatun inhimillisen puolen korostaminen johtaa siihen että ihminen kuulee sanassa enemmän kuin Jumalan sanan. Pyhissä kirjoituksissa Jumala ei puhu niinkään ihmisille kuin ihmiset puhuvat hänelle ja hänestä.[JS2] 

Evankelikaalinen vastaus tällaiseen hermeneutiikkaan on edelleen voimassa. Ensinnäkin tällainen asennen Raamattuun johtaa siihen että se menettää jumalallisen auktoriteettinsa. Sen sijaan, että Jumala olisi antanut voimallisen sanan joka koskee meitä kaikkia ja istuu lopullisessa tuomiossa tuomiten köyhtyneen ihmiselämämme. Raamatusta on jäljellä länsimaisen rationalismin niukkoja tuloksia sen kalpealla moraalilla ja historiallisella kritiikillä, jotka tuomitsevat tekstin, tekstin itse tuomitessa ne.

Feen mukaan ikuisen sanan ja historiallisen erillisyyden tasapaino jättää meille paljon enemmän epäselvyyksiä kuin jotkut kykenevät hyväksymään. Mitä me teemme pyhän sodan ja kansojen teurastamisen kanssa? Kuinka sovitamme valituksen jossa toivotaan babylonialaisten lasten pään iskemistä kiveä vasten Jumalan runsaaseen armoon? Mitä teemme pyhän suudelman, karismaattisten lahjojen, kasteen, Jumalan suvereeniteetin, käsien päällelaskemisen ja ihmisen vapaan tahdon kanssa? Mainitakseni vain muutamia kohtia joissa evankelikaalit, joilla kaikilla on oma käsitys Raamatusta, jakautuvat syvästi siinä miten Raamattu vaikuttaa elämäämme tietyissä kohdissa.[JS3] 

Kaipaus absoluuttisuuteen kaikissa asioissa, joka on fundamentaalisen ajattelutavan takana, on aina myös läsnä evankelikaalisen elämässä ja hermeneutiikassa, juuri sen uskomuksen takia että Raamattu on ennen kaikkea Jumalan sanaa. Koska itse Jumala on näkymätön ja tunnemme hänet vain ilmoituksen ja uskon kautta, ja häneen on lopulta vain luotettava, varmuuden tarve usein johtaa meidät Jumalan luota. Tällainen tarve ajoi fariseuksia tekemään suojan lain ympärille ja lakimiehen suojaamaan tietyn käyttäytymisen. On liikaa luottaa Jumalaan ilman absoluuttista varmuutta, mikä on tietysti ihmisen oma epäjumala.

Jos Jumala on itse erehtymätön, hänen sanojensa on oltava erehtymättömiä. Jos teksti on erehtymätön, sillä on oltava erehtymätön tulkinta. Mutta tämä ei ole evankelikaalinen ymmärrys. Itse teksti on tarkoituksessaan erehtymätön, uskomme sen olevan luonteeltaan Jumalan sanaa. Ja vaadimme tätä, koska vaikka olisimme eri mieltä tekstin merkityksessä, toivomme on itse tekstissä, että sillä on luontainen voima Jumalan sanan korjata meitä.

Mutta tässä on kahtiajaon paikka. Mitä tarkoittaa olla erehtymätön. Jumala ei päättänyt antaa meille joukkoa ajattomia, kulttuuriin sitoutumattomia teologisia totuuksia, joihin meidän tulee uskoa, ja vaatimuksia joita meidän tulee noudattaa. Sen sijaan hän päätti puhua iankaikkisen sanansa tällä tavalla, historiallisesti erityisissä olosuhteissa ja kaikentyyppisissä kirjallisuuslajeissa. Jumala itse sisällytti sanaansa sen epäselvyyden kun hän antoi meille tämän sanan. Älkäämme siis taistelko Jumalaa vastaan ja vaatiko että hän antaisi meille sanansa toisella tavalla. Tai, kuten tapaamme tehdä, muokatko hänen sanaansa teologisten ja kulttuuristen ennakkoluulojen mukaisesti jotka muuttavat sen periaatteiden, ehdotusten tai pakottavien lakien miinakentäksi, mutta kumoavat sen inhimillisen luonteen.

Epäselvyys on osa sitä mitä Jumala teki antaessaan meille sanansa tällä tavalla. Tehtävämme on tunnistaa ja hyödyntää sitä mitä Jumala on tehnyt, sanoo Fee.[JS4] 

Toiseksi Raamatun historiallinen erityispiirre ei tuo mukanaan vai tiettyä epäselvyyttä vaan myös jonkin verran akkomodaatiota. Tässäkin on evankelikaalisen ahdistuksen alue. Se, että on olemassa jotakin akkomodaatiota, on asia josta kaikki ovat yhtä mieltä, jopa fandamentlistit vaikkakin joskus tahattomasti. Mutta kuinka paljon ja minkä tyyppistä, nämä ovat polttavia kysymyksiä. Ovatko erot ja ns. ristiriidat akkomodaatiota vai onko niillä aina oltava päätöslauselma joka tyydyttää länsimaalaisen logiikan vaatimukset?

---

 [JS1]Jacqueline Grey; Three is a Crowd: Pentecostalism, Hermeneutics, and the Old Testament; s. 87

 [JS2]Gordon D. Fee; Gospel and Spirit: Issues in New Testament Hermeneutics; s. 51

 [JS3]Gordon D. Fee; Gospel and Spirit: Issues in New Testament Hermeneutics; s. 51

 [JS4]Gordon D. Fee; Gospel and Spirit: Issues in New Testament Hermeneutics; s. 51

Evankelikaali hermeneutiikka – Pyhän Hengen antama tulkinta vs. kirjoittajan intentio 2

 Monet meistä tietävät, mitä on ajatella ja toimia lapsen tavoin ja tulla kohdelluksi lapsena uskonnollisessa yhteisössä (1 Kor 13:11). Tällaisessa yhteisössä tietyt harvat valitut toimivat "vanhempina". Elämä on selkeä, täysin selvää "lapsille" tällaisessa tilanteessa. Säännöt hallitsevat kaikkea elämää, ja palkkiot ja rangaistukset toteutuvat tiukassa suhteessa velvollisuuksien noudattamiseen. Omaperäisyyttä ei etsitä; luovuutta pelätään; ja aloite mihin tahansa muuhun suuntaan kuin vakiintuneen mallin noudattamiseen tuomitaan suorastaan ​​kumouksellisena.

Tunnustaminen on hyväksi sielulle ja on vain sopivaa että minä, Joanna, aloitan kertomalla oman tarinani evankelisuuden parissa.

Kasvoin evankelikaalisissa seurakunnissa, tarkemmin sanottuna Vapaakirkossa, vanhempieni olivat minulle auktoriteetti, sekä kotona että kirkossa. Se oli hyvä ja turvallinen ympäristö kasvaa. Säännöt olivat hyvät ja kun tottelin niitä, minua ylistettiin hyväksi tytöksi. Se oli hyvä paikka olla lapsena.

Mitä teksti tarkoittaa, eli mitä sano tarkoittaa meille, on ratkaiseva hermeneuttinen kysymys. Itsessään sitoutuminen uskonnolliseen auktoriteettiin, Raamattuun, erottaa kristityn ei-kristitystä. Evankelikaalisten ja protestanttien ero perinteiseen roomalaiskatolilaisuuteen on puolestaan itse vallan luonteessa.

Evankelikaalinen kanta uskonnolliseen auktoriteettiin on, että perusvaltuutuksemme on ulkoinen. Tämä perustuu aikaisempiin teologisiin perusteisiin Jumalan luonteesta ja lankeamuksen todollisuudesta. Uskomme että lankeumus vääristi näkemyksemme Jumalasta ja siksi Jumalaa ei voida löytää, toisin sanoen häntä ei voida tunnistaa alhaalta ollenkaan; tietämyksemme on tultava ylhäältäkäsin. Uskomme edelleen, että Jumala on niin paljastanut itsensä: teoilla, persoonassa ja kirjan kautta, joka sekä kertoo että tulkitsee nuo teot ja kyseisen henkilön ja ne kuullaan ja ymmärretään evankeliumien kirjojen kautta. Pidämme siis kirjaa ensisijaisena viimeisenä auktoriteettinamme. Uskomme että Jumala valitsi tämän tavan paljastaa itsensä meille ja kommunikoida itsestänsä niin että me voisimme sen ymmärtää. Muut auktoriteetit (perinne, syys, kokemus) tarkentavat, todentavat ja tukevat eri tavoin, mutta kaikki ne on lopulta näytettävä todeksi Raamatun avulla.

Koska Raamattu on viimekädessä Jumalan Hengen inspiroima, Raamatun ymmärretään olevan itsetodentava. Viime kädessä uskomme että auktoriteetti on luonnostaan, Jumala on puhunut ja tulee jatkossakin puhumaan, täällä.

Toiseksi tällä inspiraation opilla ilmaisemme vakaumuksemme siitä, että Jumala itse on kristillisen uskon perimmäinen lähde, kuten on paljastettu tai määritelty pyhässä kirjassa.

Tämä saa meidät lopulta tarkastelemaan evankelikaalisen hermeneutiikan erityisluonnetta. Miten se eroaa muista ja mitkä ovat sen omat jännitteet tai vaikeudet.

Feen mukaan, inspiraatio-oppi, jonka mukaan Jumala inspiroi puhuvien ihmisten lisäksi myös heidän puhumansa sanat, pakottaa evankelikaaliset kamppailemaan hermeneutiikan kanssa ymmärtääkseen Raamattua. Inspiraation mukaan Jumala todellakin ”puhui kaikki nämä sanat ja sanoi...”. Mutta se ei väitä että hän saneli kaikki nämä sanat. Päinvastoin, se tunnustaa, jopa väittää että nämä sanat ovat myöskin historiallisten ihmisten sanoja. Siksi ymmärrämme Raamatun luonteen kaksinaiseksi, Raamattu on Jumalan sana joka on puhuttu ihmissanoilla historiassa. Jumalan sanoina sillä on ikuinen merkitys, hän puhuu meille. Meidän on kuunneltava ja toteltava. Mutta iankaikkiset sanat ovat myös historiallisia ihmissanoja. Mitään sanoja ei puhuttu tyhjiössä, pikemminkin ne kaikki on osoitettu erityiseen historialliseen kontekstiin, jossa ne on puhuttu ja se ehdollistaa ne.

Siksi evankelikaalisen hermeneutiikan on ymmärrettävä Raamatun luonne aina vuorovaikutuksessa inhimillisen ja jumalallisen risteyksessä näissä sanoissa, joiden uskotaan myös olevan Sana. On taisteltava taipumusta vastaan jossa tullaan alas kummallekaan puolelle (inhimilliselle tai jumalalliselle) siten, että toinen tosiasiallisesti hylkäisi tai kumoaisi toisen.[JS1] 

Greyn mukaan vastuullisen raamatuntutkimuksen tulisi olla opas vankan raamatullisen tulkinnan kehittämiselle.[JS2] 

---

 [JS1]Gordon D. Fee; Gospel and Spirit: Issues in New Testament Hermeneutics; s. 50

 [JS2]Jacqueline Grey; Three is a Crowd: Pentecostalism, Hermeneutics, and the Old Testament; s. 86

Evankelikaali hermeneutiikka – Pyhän Hengen antama tulkinta vs. kirjoittajan intentio 1

Hermeneutiikka määritellään merkityksen lokuksen ja tulkintaperiaatteiden tutkimiseksi. Se koskee tulkinnan filosofiaa ja tiedettä. Kristitty kommentaattori sanoi kerran;

Hermeneutiikka on eräänlainen erotteluprosessi, tapoja kaivata Jumalaa ja Jumalan totuutta. Tutkimme sitä, mikä on loputonta ja ymmärtämiskykymme ulkopuolella, joten heuristisia työkaluja (kuten ideoiden kokeilu tai 'peukalon sääntöjen' käyttäminen) voidaan käyttää käytännössä sen elämiseen. Kuten muutkin havainnollisuuden muodot, hermeneutiikka on tehtävä, jota ei parasta tehdä yksin, vaan Hengen johtamalla yhteisöllä, joka elää ja hengittää tätä Raamatun sanaa.

Joten Raamatun hermeneutiikka käsittelee raamatullisen tekstin tulkinnan filosofiaa ja tiedettä teorioita, menetelmiä, periaatteita ja eksegeesiä käyttäen, kuten sen etymologia osoittaa. Siksi se sisältää kaikki välineet ja tekniikat, jotka muodostavat raamatun tulkinnan prosessin.[JS1] 

Hermeneutiikka tarkoittaa tekstien tulkintaa ja sisällön ymmärtämistä. Näin lyhyt määritelmä ei kuitenkaan selitä vielä kaikkea. Antiikin tekstien ja Raamatun tutkiminen ja tulkinta on humanistista tiedettä siinä mielessä, että siinä tarkastellaan ihmisen jättämiä jälkiä (merkkejä). Pyrkimyksenä on saada selville, mitä ja miksi ihmiset ovat muinoin yrittäneet merkinnöillään viestiä tai sanoa. Jokaisella ”jäljellä” on jokin merkitys, jonka tekijä on sille antanut. Tämän merkityksen esiin kaivaminen on vaikeata, koska länsimainen käsitys merkityksen synnystä ja uskonnollisten lauseiden todellisuudesta on muuttunut moneen kertaan etenkin eri filosofioidenja aatteiden vaikutuksesta kuluneiden vuosisatojen aikana.[JS2] 

Eksegetiikka (m.kreik. ἐξηγέομαι eksēgeomai "johdattaa", "selittää", "kuvata yksityiskohtaisesti") on teologian osa-alue, joka tutkii ja tulkitsee kriittisesti uskontojen pyhiä kirjoituksia. Yleensä sillä viitataan raamatunselitysoppiin, joka tutkii Raamatun alkutekstejä ja muita varhaisia juutalais-kristillisiä kirjoituksia. Nämä kirjoitukset on useimmiten kirjoitettu joko heprean, aramean, kreikan, syyrian, koptin tai latinan kielillä.

Usein ”hermeneutiikalla” viitataan pyhien kirjoitusten tulkintaan, jolloin hermeneutiikka liittyy läheisesti eksegetiikkaan. Muun muassa Rabbi Ishmael tulkitsi Tooran lakeja käyttäen kolmeatoista hermeneuttista periaatetta; hän käytti termiä ensimmäisten joukossa. Filosofinen hermeneutiikka voidaan nähdä raamatullisen hermeneutiikan perillisenä. Se tarjoaa erilaisille tulkintayrityksille teoreettisen pohjan. Näin filosofinen hermeneutiikka ja raamatullinen hermeneutiikka voidaan nähdä toisiaan tukevina.

On hyvin tunnettua, että historiallis-kriittisen paradigman puitteissa hermeneutiikka on ollut lähinnä kirosana. Pohjoismaissa kulkevan tarinan mukaaneräs teologi lausui aiheesta keskusteltaessa legendaariset sanat: kun kuulen sanan hermeneutiikka, poistan varmistimen aseestani. Tästä herkullisesta asenteesta huolimatta tulkintaa koskevat kysymykset ovat aina olleet osa eksegetiikan harjoitusta. Ne ovat olleet ensinnäkin vahvoja uuskantilaisessa perinteessä, mutta Bultmannin jälkeinen eksistenssifilosofia nosti hermeneutiikan keskiöön aivan kuten suuntauksen avaintermikin toteaa: eksistentiaalinen interpretaatio. Nykyään ajatellaan, että hermeneutiikassa on monta osa-aluetta, kuten tiedonhankintaa, merkitysteoriaa, reseptiota, sekä aktualisointia ja adaptaatiota koskevat kysymykset.[JS3] 

Exegesis on tekstin tulkinta analysoimalla sen sisältöä perusteellisesti sen merkityksen selventämiseksi. Päätehtävämme eksegeesissä on löytää tietyn tekstin alkuperäinen, tarkoitettu tarkoitus huolellisella, systemaattisella tutkimuksella. Kyseessä on tekstin tutkimisprosessi selvittääkseen, mitä sen ensimmäiset lukijat olisivat ymmärtäneet sen tarkoittavan.

Edellä olevan lausunnon perusteella emme voi olla yhtä mieltä tutkijoiden kanssa, joiden mukaan eksegeesi on pyrkimys palata historiaan alkuperäiselle kirjoittajalle ja yleisölle. Siksi onnistuneen eksegeesin suorittamiseksi henkilön on käytettävä kielioppisia, leksikografisia ja rakenteellisia työkaluja löytääkseen kirjoittajan alkuperäisen tarkoituksen tietyssä tekstissä. Siksi henkilöllä on oltava hyvä käännös, hyvä Raamatun sanakirja ja hyvät kommentit hyvän eksegeettisen työn suorittamiseksi.

Tärkein asia, jonka ihminen pitäisi tehdä eksegeesissä, on määrittää kirjoittajan alkuperäinen viesti ymmärtääksesi Jumalan sanaa nykyaikaisessa kontekstissamme, toisin sanoen hänen on ensin ymmärrettävä Jumalan sana sen muinaisessa yhteydessä.[JS4] 

 

---

 [JS1]svcministry.org; Mitä eroa eksegeesillä ja hermeneutiikalla on?

 [JS2]Eskola Timo/STI; Mitä hermeneutiikka on ja miten se määritellään?

 [JS3]Eskola Timo/STI; Hermeneutiikan periaatteita -sarja; Hermeneutiikka Suomessa: arvio keskeisistä kirjoista

 [JS4]svcministry.org; Mitä eroa eksegeesillä ja hermeneutiikalla on?