”Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme (2. Kor. 4:7, KR1992)”.
Monet pettymykset ja lannistumiset kohtaavat jokaista kristittyä. Kuitenkin Paavali muistuttaa, että niistä huolimatta voimme hyvillä mielin jatkaa elämässä eteenpäin. Juuri rikkinäisistä ihmisistä kirkkaus loistaa.
Rikkinäiset saviastiat, miten sellaisesta voi loistaa Jumalan kirkkaus?
Kuinka jokin, mikä on rikottu, voi tuoda esiin Jumalan voiman?
Eikö juuri vahva ja väkevä ihminen olisi se, josta parhaiten näkisi, että Jumala on hänen kanssaan, kun asiat menevät hyvin, eikä pettymyksiä tule.
Itse olen hyvin kiitollinen rikkinäisyydestäni, sen kautta olen päässyt paljon lähemmäs Jumalaa ja saan olla ristinkantaja, kärsimysteologi, en kunniateologi tai menestysteologi.
Kristuksen kirkkaus loistaa meidän rikkinäisyytemme läpi. Japanilaisessa kulttuurissa esineitä, kuten saviastioita arvostetaan enemmän kun ne ovat käytössä kuluneita tai menneet rikki. Siellä voi nähdä saviastian jonka puuttuva särö on korjattu sulalla kullalla, tämä kulta välkehtii saven seassa.
Ehkä meidän rikkinäisyytemme ja säröt auttavat muita näkemään paremmin aarteen sisällämme?
Mutta sen lisäksi kun me menemme rikki Jumala voi vähitellen korvata saven, josta meidät on syntisyytemme tähden tehty, hänen tulessa koetellulla kullallaan.
Mitä rikkinäisempiä olemme, sitä enemmän alamme muistuttaa Jumalaa?
Tätä jaetta käytetään liian usein myös rikkinäisyyden ihannoimiseen, väärään nöyryyteen. Vaikka meidän ei tarvitse olla omavoimaisesti ehjiä asitoita, ei meitä kannusteta rikkomaan itseämme lisää tai pysymään rikkinäisyydessämme.
Kristusvoima ja sen toivo on tosiaan meille ihmeellistä; saamme myöntää rikkinäisyytemme kuitenkaan omaan tilaamme lannistumatta. En väitä tuntevani Jumalan logiikkaa mutta ehkäpä armo saa muovata meitä joskus uudeksi ja ehjemmiksi?
Mielestäni meidän tulee muistaa että kärsivällisyys ei automaattisesti jalosta, meistä ei tule parempia ihmisiä vain koska kärsimme ja olemme rikki. Jumalan voima meissä, se aarre jonka Jumala on antanut sisimpäämme on se joka jalostaa ja muuttaa meitä ja tekee meistä parempia astioita Jumalan käsissä.
Usein sanotaan, että murtumat meissä näyttävät Jumalan muille, Hän loistaa niistä. Olisiko se lopultakin kaksisuuntainen tie - Jumalan mahdollisuus saada tilaa meissä?
Rabbiinisen perinteen mukaan jokainen ihminen on sidottu kuin köydellä Jumalaan kun hän syntyy. Synti saa tämän köyden, ja yhteyden Jumalaan, katkeamaan. Mutta kun ihminen pyytää anteeksi Jumala tekee solmun köyteen sitoakseen ihmisen uudelleen itseensä ja silloin köysi lyhenee ja ihminen löytää itsensä entistä lähempänä Jumalaa.
Toisin sanottuna Jumala käyttää syntiä, joka on hänen mielensä ja tahtonsa vastaista ja vanhingollista ihmiselle, suunnattomassa armossaan välineenä tuomaan ihmisiä lähemmäs itseään ja toteuttamaan omaan tahtoaan.
Se että me menemme rikki antaa Jumalalle enemmän tilaa mutta samalla tuo meitä lähemmäs Jumalaa. Köysi lyhenee vähitellen ja me löydämme itsemme Jumalan sylistä tai vähitellen saviastia murtuu ja hajoaa ja sen tilalle tulee Jumalan tulessa koeteltu kultainen astia.
Ihmisen tehtävänä on tuoda totuus ilmi ja julistaa sanomaa Jeesuksesta. Kun meistä rikkinäisistä ihmisistä loistaa Kristuksen kirkkaus, se ei vaadi edes sanoja. Valomme voi loistaa kaikessa mitä teemme ja kuten Paavali muistuttaa meidän tulee hylätä kaikki häpeällisyys ja vääryys.
Jumalan valtakunnassa asiat eivät mene ihmisen näkökulmasta loogisella tavalla. Voimme tehdä omia laskelmiamme ja omassa viisaudessa pohtia, miten Kristuksen kirkkaus minusta parhaiten loistaisi. Jumala on kuitenkin säätänyt niin, että se saa loistaa rikkinäisistä saviastioista, emmehän loista omaa voimaamme, vaan yksin Jumalan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti