Itselläni suurin osa kehitysvaiheesta toiselle siirtymisestä on käynyt todella kivuliaiden asioiden läpi. Monesti kyseessä ovat olleet traumat, turvallisuuden menettäminen, yksinäisyyden tunne, hylätyksi tuleminen, kykenemättömyys, etc.
Luulen että jos me aikuiset annamme elämän koskettaa lapsia, niin ettemme pidä heitä pumpulissa, näitä oppimiskokemuksia tulee aika pian ja paljon. Pienelle lapselle esimerkiksi se että ei onnistu potkaisemaan palloa tai saamaan aikuista käsittämään mitä haluaa jne.
Ehkä meidän paikkamme on opettaa lapselle miten pettymyksiin ja elämän kolhuihin tulee suhtautua? Miten etsiä silloin Jumalaa ja turvautua häneen? Kuinka kohdella toisia ihmisiä pettymyksen keskellä? Tai kun menee hyvin?
Sen sijaan että yrittäisimme kasvattaa lapset ympäristössä jossa he kokevat mahdollisimman vähän pettymyksiä ja epäonnistumisia.
Toisaalta en kyllä puollusta tai suosittele kasvatustapaa jossa pettymyksiä ja epäonnistumisia aiheutetaan lapsille jotta he ymmärtäisivät että maailma on paha paikka ja oppisivat "kestämään" niitä. Se ei ole kovin kristillinen kasvatustapa mielestäni.
Me emme saa unohtaa vastuuta lasten ja nuorten kasvatuksesta. Meidän tulee auttaa kaikkia lapsia, varhaisnuoria ja nuoria saamaan vastauksia kysymyksiin joita heillä on. Mutta lopulta vastuu on Jumalalla ja hän on se joka tekee työn ja löytää ihmiset, myös lapset ja nuoret, ja tuo heidät luokseen.
Seurakunta saisi olla paikka jossa tunnemme olomme hyväksi ja vapaaksi olla oma itsemme. Ja lapselle se on paikka missä voi leikkiä, pitää ääntä ja iloita.
Siksi olen sitä mieltä että myös sunnuntain jumalanpalveluksiin tarvitsemme kohtia joissa noustaan ylös, otetaan lapset mukaan ja lähdetään ulos siitä meidän turvapaikastamme ja laatikostamme. Opetus on hyvää ja tärkeää mutta niin on myös lasten Jeesuksen luokse tuominen. Ja meidän keski-ikäisten on tarpeen se oppia vaikka se tuntuisi miten vaikealle.
 |
Keskustelun pitäisi olla enemmän sitä että kuunnellaan kuin sitä että puhutaan. Ehkä olisi tarpeen opettaa aikuisia puhumaan nuorten kanssa niin että he eivät neuvoisi ja puhuisi vaan kuunelisivat mitä nuorella on sanottavaa ja vastaisivat kysymyksiin ja heittäisivät myös pallon takaisin: mitä mieltä sinä olet? Miksi? Miksi toimit noin? Miksi ei toisella tavalla? Mitä Raamattu ja Jeesus sinun mielestäsi sanovat tästä asiasta? Mitä tunnet että Jumala sanoo sinulle?
Yhdessä voitaisiin opetella rukoilemaan ja kuuntelemaan Jumalan ääntä.
Ei siis niin paljon toimintaa vaan ihan yhdessä oloa ja olemista, keskustelua, kuuntelemista ja hiljaisuutta.
Itse olen omien lasteni kanssa yrittänyt olla läsnä ja erityisesti myöntää etten ole täydellinen. Erityisen tärkeänä pidän sitä että myönnän erehtyneeni ja pyydän anteeksi. Ja että annan tilaa toiselle olla oma itsensä ja arvostan hänen tunteitaan ja ajatuksiaan ja näytän sen konkreettisella tavalla.
Täydellinen äiti en ole ja olen sen kuullut monta kertaa, ihan lapseni suusta. Mutta on myös ollut todella rikastuttavaa käydä näitä hänen pettymyksiään läpi, pyytää häneltä anteeksi ja rukoilla yhdessä että Jumala voi eheyttää hänet.
Jos Jumala ei olisi ollut armollinen en tiedä olisinko koskaan päässyt kehityksessäni alkua pidemmälle. Onneksi hän ei kyllästy ja pese käsiään kun nuoruus on ohi vaan tarjoaa mahdollisuutta kehittyä ja kasvaa ihan jokainen päivä.
Moni asia ei ole elämässäni mennyt niinkuin olisi ollut hyvä mutta onneksi asioita on mahdollista käydä uudelleen läpi terapiassa ja Jumalan kanssa.
Ihmisestä, lapsesta ja nuoresta positiivisella tavalla puhuminen on valtavan tärkeää. Olet hyvä juuri sellaisena kuin olet, Jumala loi sinut tuollaiseksi ja siksi olet täydellinen, olet hyvä/oikea/todellinen/täydellinen tyttö/nainen/poika/mies juuri tuollaisena kuin olet, koska sinä olet tyttö/nainen niin juuri tuollaisia tytön/naisen tulee olla tai koska sinä olet poika/mies niin juuri tuollaisia pojan/miehen tulee olla.
Maailma on täynnä nuoria naisia ja miehiä jotka ovat epävarmoja identiteetistään, tuntevat että eivät ole hyviä/sopivia/oikeanlaisia/odotusten mukaisia sellaisena kuin ovat ja miettivät että olisikohan Jumalan pitänyt luoda heidät kuitenkin toisenlaiseksi.
He tarvitsevat meitä aikuisia kertomaan heille että on ok olla sellainen tyttö tai poika kuin he ovat, että he ovat hyviä tyyppejä, että heidän kanssaan on kiva viettää aikaa, että he sopivat joukkoon mukaan ja että heistä välitetään ja heitä arvostetaan JUURI SELLAISENA kuin he ovat.
Ei ole yhtä pojan tai tytön mallia, ei ole sääntöjä joiden mukaan jonkun pitää olla että olisi hyväksyttävä vaan jokainen on juuri oikeanlainen koska Jumala on heidät luonut siksi keitä he ovat.
Minusta on tärkeää että eri ikäiset lapset ja nuoret saavat olla omanikäistensä seurassa ja tehdä aktiviteetteja ja saada opetusta joka on sopivaa heidän kehitysvaiheeseensa.
Jos seurakunta on pieni ja ryhmiä ei ole mahdollista tehdä näkisin kuitenkin parempana ratkaisuna antaa isommille vastuuta sen sijaan että tehdään isommille sopivia aktiviteetteja ja opetus olisi heidän ikäryhmälleen sopivaa.
Nuoret tarvitsevat kasvavaa vastuuta kehittyäkseen ja saavat kokemuksen arvostuksesta jos sitä heille annetaan. Samalla kun he miettivät miten opettaa nuorempiaan ja miten tehdä toiminnasta kiinnostavaa, he oppivat itse.
Yleensäkin seurakunnissa joissa on paljon lapsia ja nuoria ja resursseja löytyy eri ikäryhmien tekemiseen suosittaisin silti että nuorille annettaisiin vastuuta lasten ohjelman tekemisestä ja suorittamisesta. Ei välttämättä niin että he ovat yksin (vaikka jotkut nuoret ovat tarpeeksi vastuullisia ja kykenevät vetämään lapsityötä myös ilman aikuisten valvontaa) vaan mentoroidusta niin että nuori tuntee että häntä tuetaan, hän ei ole yksin ja samalla syntyy sukupolvien välinen suhde nuoren ja aikuisen välille jossa voidaan yhdessä käydä monia muitakin asioita läpi ja tukea nuoren hengellistä kasvua.
On hyvä että seurakunnassa on toimintaa eri ikäryhmille mutta me olemme Jumalan perhe ja me tarvitsemme yhteisiä perhetilaisuuksia joissa kaikki ovat mukana. Miten voisimme järjestää niitä? Minkälaisia ne voisivat olla meidän seurakunnissamme?
Viime aikoina on kasvatustieteessä alettu puhumaan siitä että lapset tarvitsevat vanhuksia ja vanhukset tarvitsevat lapsia. Ja vanhuksilla tarkoitan selkeästi vanhoja ihmisiä joista näkyy että he ovat vanhoja ja jotka kokevat itsensä vanhoiksi, yleensä siis yli 70-vuotiaita.
Lapset tarvitsevat elämänkokemusta ja -viisausta joita vanhoilla ihmisillä on, he tarvitsevat kokemuksen siitä että elämä jatkuu, sillä on kaari ja minkälaisia ihmiset ovat kun he ovat sen eri vaiheessa. Eli lapset tarvitsevat myös nuoria, nuoria-aikuisia, aikuisia, keski-ikäisiä, eläkeläisiä ym. elämäänsä. Lapset joiden elämässä on eri ikäisiä aikuisia hyötyvät siitä suuresti.
Ja vanhukset taas tarvitsevat siirtää kokemustaan ja viisauttaan eteenpäin, tuntea olevansa tarpeellisia ja pystyvänsä vielä tarjoamaan jotakin yhteiskunnalla. He ovat terveempiä ja heidän kokemuksensa elämänsä laadusta on positiivisempi kun heillä on mahdollisuus osallistua lasten elämään.
Miten voisimme toteuttaa tämän seurakunnissamme? Kuinka voisimme saada aikuiset, keski-ikäiset, eläkeläiset ja vanhukset mukaan lapsi- ja nuorisotyöhön?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti