Miten tasapainottaa perheessä ja seurakunnan toiminnassa kehitysvaiheiden ymmärtämisen, kasvurauhan antamisen ja kasvun ruokkimisen lapsen ja nuoren eteenpäin johtamisen kanssa?

 

Itselläni suurin osa kehitysvaiheesta toiselle siirtymisestä on käynyt todella kivuliaiden asioiden läpi. Monesti kyseessä ovat olleet traumat, turvallisuuden menettäminen, yksinäisyyden tunne, hylätyksi tuleminen, kykenemättömyys, etc.

Luulen että jos me aikuiset annamme elämän koskettaa lapsia, niin ettemme pidä heitä pumpulissa, näitä oppimiskokemuksia tulee aika pian ja paljon. Pienelle lapselle esimerkiksi se että ei onnistu potkaisemaan palloa tai saamaan aikuista käsittämään mitä haluaa jne.

Ehkä meidän paikkamme on opettaa lapselle miten pettymyksiin ja elämän kolhuihin tulee suhtautua? Miten etsiä silloin Jumalaa ja turvautua häneen? Kuinka kohdella toisia ihmisiä pettymyksen keskellä? Tai kun menee hyvin?

Sen sijaan että yrittäisimme kasvattaa lapset ympäristössä jossa he kokevat mahdollisimman vähän pettymyksiä ja epäonnistumisia.

 Toisaalta en kyllä puollusta tai suosittele kasvatustapaa jossa pettymyksiä ja epäonnistumisia aiheutetaan lapsille jotta he ymmärtäisivät että maailma on paha paikka ja oppisivat "kestämään" niitä. Se ei ole kovin kristillinen kasvatustapa mielestäni.

Me emme saa unohtaa vastuuta lasten ja nuorten kasvatuksesta. Meidän tulee auttaa kaikkia lapsia, varhaisnuoria ja nuoria saamaan vastauksia kysymyksiin joita heillä on. Mutta lopulta vastuu on Jumalalla ja hän on se joka tekee työn ja löytää ihmiset, myös lapset ja nuoret, ja tuo heidät luokseen.

Seurakunta saisi olla paikka jossa tunnemme olomme hyväksi ja vapaaksi olla oma itsemme. Ja lapselle se on paikka missä voi leikkiä, pitää ääntä ja iloita.

Siksi olen sitä mieltä että myös sunnuntain jumalanpalveluksiin tarvitsemme kohtia joissa noustaan ylös, otetaan lapset mukaan ja lähdetään ulos siitä meidän turvapaikastamme ja laatikostamme. Opetus on hyvää ja tärkeää mutta niin on myös lasten Jeesuksen luokse tuominen. Ja meidän keski-ikäisten on tarpeen se oppia vaikka se tuntuisi miten vaikealle.

 Keskustelun pitäisi olla enemmän sitä että kuunnellaan kuin sitä että puhutaan. Ehkä olisi tarpeen opettaa aikuisia puhumaan nuorten kanssa niin että he eivät neuvoisi ja puhuisi vaan kuunelisivat mitä nuorella on sanottavaa ja vastaisivat kysymyksiin ja heittäisivät myös pallon takaisin: mitä mieltä sinä olet? Miksi? Miksi toimit noin? Miksi ei toisella tavalla? Mitä Raamattu ja Jeesus sinun mielestäsi sanovat tästä asiasta? Mitä tunnet että Jumala sanoo sinulle?

Yhdessä voitaisiin opetella rukoilemaan ja kuuntelemaan Jumalan ääntä.

Ei siis niin paljon toimintaa vaan ihan yhdessä oloa ja olemista, keskustelua, kuuntelemista ja hiljaisuutta.

Itse olen omien lasteni kanssa yrittänyt olla läsnä ja erityisesti myöntää etten ole täydellinen. Erityisen tärkeänä pidän sitä että myönnän erehtyneeni ja pyydän anteeksi. Ja että annan tilaa toiselle olla oma itsensä ja arvostan hänen tunteitaan ja ajatuksiaan ja näytän sen konkreettisella tavalla.

Täydellinen äiti en ole ja olen sen kuullut monta kertaa, ihan lapseni suusta. Mutta on myös ollut todella rikastuttavaa käydä näitä hänen pettymyksiään läpi, pyytää häneltä anteeksi ja rukoilla yhdessä että Jumala voi eheyttää hänet.

 Jos Jumala ei olisi ollut armollinen en tiedä olisinko koskaan päässyt kehityksessäni alkua pidemmälle. Onneksi hän ei kyllästy ja pese käsiään kun nuoruus on ohi vaan tarjoaa mahdollisuutta kehittyä ja kasvaa ihan jokainen päivä.

Moni asia ei ole elämässäni mennyt niinkuin olisi ollut hyvä mutta onneksi asioita on mahdollista käydä uudelleen läpi terapiassa ja Jumalan kanssa.

Ihmisestä, lapsesta ja nuoresta positiivisella tavalla puhuminen on valtavan tärkeää. Olet hyvä juuri sellaisena kuin olet, Jumala loi sinut tuollaiseksi ja siksi olet täydellinen, olet hyvä/oikea/todellinen/täydellinen tyttö/nainen/poika/mies juuri tuollaisena kuin olet, koska sinä olet tyttö/nainen niin juuri tuollaisia tytön/naisen tulee olla tai koska sinä olet poika/mies niin juuri tuollaisia pojan/miehen tulee olla.

Maailma on täynnä nuoria naisia ja miehiä jotka ovat epävarmoja identiteetistään, tuntevat että eivät ole hyviä/sopivia/oikeanlaisia/odotusten mukaisia sellaisena kuin ovat ja miettivät että olisikohan Jumalan pitänyt luoda heidät kuitenkin toisenlaiseksi.

He tarvitsevat meitä aikuisia kertomaan heille että on ok olla sellainen tyttö tai poika kuin he ovat, että he ovat hyviä tyyppejä, että heidän kanssaan on kiva viettää aikaa, että he sopivat joukkoon mukaan ja että heistä välitetään ja heitä arvostetaan JUURI SELLAISENA kuin he ovat.

 Ei ole yhtä pojan tai tytön mallia, ei ole sääntöjä joiden mukaan jonkun pitää olla että olisi hyväksyttävä vaan jokainen on juuri oikeanlainen koska Jumala on heidät luonut siksi keitä he ovat.

Minusta on tärkeää että eri ikäiset lapset ja nuoret saavat olla omanikäistensä seurassa ja tehdä aktiviteetteja ja saada opetusta joka on sopivaa heidän kehitysvaiheeseensa.

Jos seurakunta on pieni ja ryhmiä ei ole mahdollista tehdä näkisin kuitenkin parempana ratkaisuna antaa isommille vastuuta sen sijaan että tehdään isommille sopivia aktiviteetteja ja opetus olisi heidän ikäryhmälleen sopivaa.

Nuoret tarvitsevat kasvavaa vastuuta kehittyäkseen ja saavat kokemuksen arvostuksesta jos sitä heille annetaan. Samalla kun he miettivät miten opettaa nuorempiaan ja miten tehdä toiminnasta kiinnostavaa, he oppivat itse.

Yleensäkin seurakunnissa joissa on paljon lapsia ja nuoria ja resursseja löytyy eri ikäryhmien tekemiseen suosittaisin silti että nuorille annettaisiin vastuuta lasten ohjelman tekemisestä ja suorittamisesta. Ei välttämättä niin että he ovat yksin (vaikka jotkut nuoret ovat tarpeeksi vastuullisia ja kykenevät vetämään lapsityötä myös ilman aikuisten valvontaa) vaan mentoroidusta niin että nuori tuntee että häntä tuetaan, hän ei ole yksin ja samalla syntyy sukupolvien välinen suhde nuoren ja aikuisen välille jossa voidaan yhdessä käydä monia muitakin asioita läpi ja tukea nuoren hengellistä kasvua.

 On hyvä että seurakunnassa on toimintaa eri ikäryhmille mutta me olemme Jumalan perhe ja me tarvitsemme yhteisiä perhetilaisuuksia joissa kaikki ovat mukana. Miten voisimme järjestää niitä? Minkälaisia ne voisivat olla meidän seurakunnissamme?

Viime aikoina on kasvatustieteessä alettu puhumaan siitä että lapset tarvitsevat vanhuksia ja vanhukset tarvitsevat lapsia. Ja vanhuksilla tarkoitan selkeästi vanhoja ihmisiä joista näkyy että he ovat vanhoja ja jotka kokevat itsensä vanhoiksi, yleensä siis yli 70-vuotiaita.

Lapset tarvitsevat elämänkokemusta ja -viisausta joita vanhoilla ihmisillä on, he tarvitsevat kokemuksen siitä että elämä jatkuu, sillä on kaari ja minkälaisia ihmiset ovat kun he ovat sen eri vaiheessa. Eli lapset tarvitsevat myös nuoria, nuoria-aikuisia, aikuisia, keski-ikäisiä, eläkeläisiä ym. elämäänsä. Lapset joiden elämässä on eri ikäisiä aikuisia hyötyvät siitä suuresti.

Ja vanhukset taas tarvitsevat siirtää kokemustaan ja viisauttaan eteenpäin, tuntea olevansa tarpeellisia ja pystyvänsä vielä tarjoamaan jotakin yhteiskunnalla. He ovat terveempiä ja heidän kokemuksensa elämänsä laadusta on positiivisempi kun heillä on mahdollisuus osallistua lasten elämään.

Miten voisimme toteuttaa tämän seurakunnissamme? Kuinka voisimme saada aikuiset, keski-ikäiset, eläkeläiset ja vanhukset mukaan lapsi- ja nuorisotyöhön?

Mitä Jeesus sanoisi tämän ajan perheille Suomessa?

Itse olen kokenut että Jumala sanoo: Pistä minut ensimmäiseksi. Anna minulle kaikki mitä sinulla on. Luota minun käsiini se mitä ja keitä rakastat kaikkein eniten.

 

Luulen että Jeesus kutsuu meitä tänäkin päivänä sekä arvostamaan perhettä enemmän että arvostamaan sitä vähemmän. Ei tuo sanoma ole yhtään vanhanaikainen. Meidän tulee arvostaa perhettä ja lapsia, lapsia palvellessamme palvelemme Jeesusta, voimme tehdä hänelle kaikkea hyvää mitä tahdomme, lasten kautta, sekä omien että muiden lasten.

Toisaalta meidän tulee laajentaa perheen käsitystä ja ymmärtää että kaikki kristityt ovat samaa perhettä meidän kanssamme, eivät pelkästään ne jotka ovat meille verisukua tai samasta seurakunnasta/kirkkokunnasta/paikkakunalta/maasta/maanosasta/jne. Meidän perheemme elää Kiinassa, USAssa, Keniassa, Ecuadorissa ja Suomessa ja kaikialla muualla missä on Jumalaan uskovia ihmisiä.

 

Lisäksi jos perheemme, se perhe ja suku johon olemme syntyneet, yrittää estää meitä uskomasta Jumalaan tai hylkää meidät meidän uskomme tähden niin meidän velvollisuutemme ei ole heille, eikä Suomen valtiolle ja kansalle näin laajempana perheenä, vaan Jumalan perheelle ja ensimmäiseksi Isällemme, Jumalalle.

 

Nykypäivänä ei Suomessa ehkä olla samalla tavalla tilivelvollisia perheelle ja suvulle kuten Rooman valtakunnassa tai muinaisessa Juudeassa mutta perheet ja suvut ovat edelleen tärkeitä meille ja me välitämme heidän mielipiteistään. Toisaalta ystävät, työkaverit, työpaikka ja yhteiskunta ovat syrjäyttäneet suvun sekä suvun päämiehen niinä joille olemme tilivelvollisia tai joiden mielipiteestä eniten välitämme ja joiden haluamme arvostavan meitä ja joihin haluamme tehdä vaikutuksen ja joilla haluamme olevan hyvän mielikuvan meistä.

 

Luulen että Jumala kutsuu meitä rikkomaan tämän. Se jonka mielipiteellä tai mielikuvilla on väliä on Jumala ja ainoa johon meidän tulee tehdä vaikutus on Jumala ja ainoa jonka arvostusta meidän tulee etsiä on Jumala.

 

Miten voimme käytännössä jokapäiväisessä elämässä laittaa Jumalan ensimmäiseksi?

 

1 Tess 5:17 Paavali sanoo: Rukoilkaa lakkaamatta. Jae ei ole pitkä mutta sitäkin vaikeampi. Mitä tarkoittaa rukoilla lakkaamatta, miten se tehdään, miten voi rukoilla nukkuessa ja syödessä ja puhuessa ja muutenkin koko ajan ja millaista rukousta sen pitää olla?

 

Minulla ei ole vastausta näihin kysymyksiin, anteeksi kaikille. Rukoillaan yhdessä, valintoja tehdessä, säännöllisesti, vastustuksen edessä, temppelissä ja kodeissa, kuoleman hetkellä, kuolleen herätessä ja lasten kanssa. Pidetään Jumala mukana arkielämässä.

Yksinäiset kammiorukoukset ovat varmasti ehdottoman tärkeitä. Ne ovat kuin leipää ja kaurapuuroa, ravintoa jota ilman emme selviä hengissä ja joka ravitsee meidän ruumistamme ja sieluamme. Mutta, jos jatkan ruokaverailua, niin välillä tekee hyvää syödä vaikka jugurtti tai banaani, niistäkin saa tarpeellisia ravintoaineita. Samoin luonaasta ja päivällisestä, muiden kanssa rukoilemisesta, seurakuntana yhdessä rukoilemisesta, perheen kanssa rukoilemisesta tai nopeasta rukouksesta yhden asian puolesta, huudosta Jumalan puoleen, avunpyynnöstä, kiitoksesta.

 

Tehdään rukouksesta arkipäiväinen asia, osa meidän rutiiniamme. Kaikki nämä rutiinit joihin rukous kuuluu tekevät siitä yhä enemmän osan meidän arkielämäämme, jotakin normaalia jonka lapsi oppii ja omaksuu ja jota pitää normaalina ja hyvänä.

 

Kun lisäksi vielä rukoilemme erityistilanteissa, kuten vaikka kun pelottaa tai huolestuttaa tai kiitetään jostakin tosi kivasta tai pyydetään ohjeita ja johdatusta, se tuntuu lapsesta normaalille. Jumala on normaali osa meidän elämäämme, on normaalia pyytää Jumalan mielipidettä, jutella hänen kanssaan, kiittää häntä, kommunikoida hänen kanssaan ja viettää aikaa yhdessä hänen kanssaan.

 

Jumala kaikenlisäksi vielä kuulee rukoukset ja on oikea olemassa oleva, kaikkivaltias Jumala joka vastaa rukouksiimme ja pitää huolta meidän lapsistamme. Eli kun me rukoilemme hän tekee enemmän kuin oman osansa.

 

Tunnen että Jumala kutsuu perheitä rukoilemaan ja viettämään aikaa hänen kanssaan. Sekä ydinperheitä että sukuja ja seurakuntaperhettä, ympäri maailmaa. Hän tahtoo sanoa meille, viettäkää aikaa minun kanssani, tutustukaa minuun, ottakaa vastaan minun lahjani ja oppikaa minusta.

 

Lapsiani En Antaisi Pois - Väestöliiton Perhebarometri ja Monikulttuurillinen Äitiys

Meidän perhe ja lumi jonka löysimme Cotopaxin luonnonpuistossa.

Mitä on lapsiperheellisyys? Onko se rivitalolähiö, nelikymppiset heterovanhemmat, kaksi lasta ja kultainen noutaja?

Meitä on kotona nelikymppiset heterovanhemmat, rivitalossa emme asu mutta samassa pihapiirissä asuu kolme muuta perhettä, mieheni sisarten perheet. Lapsia meillä on puolitoista. Eli yhteinen poikamme teini, ja mieheni nelivuotias lapsi, pikkuinen poika, joka tulee meille joka toinen viikko yhdeksi viikonlopuksi.

Lisäksi kotoa löytyy chihuahua joka on perheemme vauva ja yleensä nukkuu, isän kieltoa uhmaten, teinin sängyssä. Ja siamilainen ulkokissa joka ei oikeastaan pidä ihmisistä.

Teini pienempänä ja ihan píkkuinen boa joka olisi ollut niin kiva saada kotiin.

Pihapiirissä pyörivät myös miehen kolme siskoa miehineen sekä heidän, yhteensä, seitsemän lastaan. Nämä meidän lastemme serkut saavat tupsahtaa meille minä päivänä ja kellonaikana tahansa, huolimatta siitä olivatko omat lapsemme kotona vai ei.

Miehen vanhemmilla on myös oma asunto pihapiirissämme jonne he saapuvat epäsäännöllisin väliajoin omasta kodistaan noin kolme tuntia Quiton ulkopuolelta. Minun vanhempiani varten taas on meidän talomme yläkerrassa asunto jossa he voivat oleskella Ecuadorissa ollessaan.

Ecuadorilainen ydinperhe on hyvin paljon laajempi käsite kuin suomalainen.

Teini pienempänä hyppii ruutua meidän pihassa tätien, serkkujen ja isän kanssa.

Yle uutisoi 12.12.Väestöliiton Perhebarometrista.

Uutisen mukaan, ”Väestöliiton Perhebarometriin haastateltujen lapsettomien nuorten aikuisten mielestä sopiva aika saada lapsia on juuri kolmenkympin kieppeissä. Näkemys ihanneiästä on noussut samaan aikaan ensisynnyttäjien keski-iän kanssa. Se on nyt 29 vuotta. Isäksi tullaan nyt ensimmäistä kertaa keskimäärin 31,5-vuotiaina. Viisikymmentä vuotta sitten nainen sai ensimmäisen lapsensa keskimäärin 23-vuotiaana.

Syntyvyys laskee Suomessa jo seitsemättä vuotta peräkkäin. Yksi syy on se, että lapsiperheen perustamista lykätään yhä myöhemmäksi. Iäkkäämpänä voi olla myös vaikeuksia tulla raskaaksi.”

Minä synnytin teinin aika hyvin Perhebarometrin aikataulun mukaisesti, eli 29-vuotiaana. Omasta mielestänikin se oli hyvä aika saada lapsi. Olin ehtinyt  nauttia nuoruudesta, olin vakaassa parisuhteessa ja opiskelut olivat loppusuoralla, vain lopputyön puuttui.

Teini pienempäni, minä ja oselotti jonka Kichwa-kylä adoptoi kun metsästäjä oli tappanut sen emon.

Naivisti kuvittelin pyöräyttäväni sen yhdessä vauvan kanssa. Siinähän olisi paljon vapaa-aikaa kun olisin vain kotona ja vauva nukkuisi kiltisti kun minä naputtelisin koneella. HA! Ja vielä miljoona ha-ha-haata päälle.

Meillä poika kiljui koliikkivaivojaan ensimmäiset kolme kuukautta putkeen, neljännellä sitten jo vähän helpotti. Ei siinä oikeesti ollut järjissään. Unevajeen kanssa kuljin kuin zombi ja ei jaksanut edes kirjaa pitää kädessä tai elokuvaa katsoa loppuun.

“Sitten pakko kyllä sanoa että on ne pienten lasten vanhemmat vaan ihan saatanan kiukkuisia koko ajan ihan jossain niinku sfääreissä menee tuolla vaan, silleen että huhhuijjaa!”

Sitaatti Väestöliiton Perhebarometrista josta uutisoi Yle.

Teini tekee pipareita muutama joulu sitten.

Minä en olisi oikeasti selvinnyt hengissä ilman hyvää turvaverkostoa. Mies kun vielä sopivasti joutui ilmavoimien kurssille puoleksi vuodeksi. Lähti kolme kuukautta ennen synnytystä ja tuli takaisin sinne neljännelle kuukaudelle kun asiat jo vähän helpottui.

Lapsi muutti elämäni eikä sitä voinut etukäteen ymmärtää miten monella tavalla. Monesti olin siitä kiukkuinen ja katkera, erityisesti kymmennettä kakkavaippaa vaihtaessa saman yön aikana. Tai kun poika ei pienenä millään totellut. Tai kun hänen ADHDnsa aiheutti ongelmia päiväkodissa ja koulussa tai mahdotonta käyttäytymistä kotona. Tai kun olin väsynyt hampaiden tulosta, valvomisen jälkeen, inttämiseen, kiukutteluun, uhmaan ja kaikkeen muuhun mitä lapsen, ja hänen vanhempiensa, elämään kuuluu.

Monesti olen myös sanonut että jos etukäteen tietäisi mitä tämä lapsen hankkiminen todella merkitsee niin ei kauhean moni tätä tekisi. Eikä tunnu enää Suomessa tekevän.

Teini vielä pienempänä ja toinen käärme. En yhtään ihmettele jos pojalla on koti käärmeitä täynnä kunhan kasvaa.

Lapsen hankkiminen merkitsee monella tapaa oman elämän uhraamista toisen hyväksi. Ei samalla tavalla kuin parisuhteessa jossa molemmat saamme samalla kun uhraamme. Vaan vuosikausien uhraamista josta ei pääse, eikä välttämättä halua, koskaan eroon.

Kun poikamme oli vajaa kaksivuotias mieheni kysyi että milloin tämä yövalvominen loppuu. Totesin että ei koskaan.

Ensin lapsi on vauva ja valvotaan syömisiä ja vaippoja, sitten lapsuuden aikana kipeänä oloa, kuumeita ja muita tauteja. Teini-iässä tulee huolivalvomiset, milloin se lapsi oikein tule kotiin, onkohan hänellä varmasti kaikki hyvin. Ja kun lapsen on vihdoin saanut kotoa ulos, sitten huolehtii että miten maailma häntä kohtelee.

Pikkuinen poika on aivan samanlainen vesipeto kuin isoveljensä.

Kun elämä alkaa sujua ja lapsella on kaikki hyvin, opiskelut käyty ja työelämä alkanut, tulevat lapsenlapset kuvaan. Ja sitten valvotaan heidän kanssaan.

Mies totesi ettei se ole ollenkaan sama asia. Ei se ole sama asia kuin valvoa itkevän vauvan kanssa. Mutta vastuu on sama. Sinne saakka että, ecuadorilaiseen tyyliin, lapset ottavat vastuun vanhenevasta vanhemmasta joka ei enää itse pysty huolehtimaan itsestään.

Ylen uutisesta paistaa läpi se että toivotaan pystyvänsä elämään omaa elämäänsä omilla ehdoilla. Tahdotaan matkustella, harrastaa ja viettää aikaa ystävien kanssa. Perhebarometrin mukaan monia nuoria naisia mietityttää myös lapsen vaikutus uraan ja työelämään.

Serkkutyttö ja pikkuinen poika meidän pihallamme.

Ja myös miten kaukana lapsiperheen arki on lapsettomien elämästä.

”Monilla ajatus lapsiperheistä muodostuu median antamista mielikuvista tai satunnaisista kohtaamisista supermarkettien kassajonoissa, joissa mikään perhe tuskin on parhaimmillaan.

Väestöliiton tutkimusprofessori Anna Rotkirch arvioi, että alhaisen syntyvyyden kierteessä yhä harvemmalla nuorella aikuisella on lapsiperhettä lähellä omaa arkeaan.

– Silloin ei voi tietää, millaista iloa ja onnea pienet lapset voivat tuottaa, Rotkirch sanoo.

Myönteisimmät käsitykset lapsiperheiden arjesta olivatkin niillä, joilla on lähipiirissään pieniä lapsia ja näiden vanhempia.”

Ylen uutiset

Pikkuinen poika ja teini päiväunilla.

Omalta kohdaltani voin sanoa että lapsi muutti matkustamishaaveet, harrastukset ja, varsinkin alkuun, poisti mahdollisuuden viettää aikaa ystävien kanssa. Tosin siihen vaikutti myös ulkomailla asuminen. Ecuadorissa ei ole samanlaista ystäväkulttuuria kuin Suomessa. Täällä perhe ja suku ovat paljon tärkeämpiä. Joskus se harmittaa mutta useimmiten tuo valtavaa rikkautta elämään.

Suhde työhön muuttui myös monella tapaa. Toisaalta olen saanut tehdä uraani. Olen erityisopettaja, olen päässyt alalla pitkälle, lisäksi olen saavuttanut unelmani ja olen Vapaakirkon lähetti täällä Ecuadorissa.

Mutta samalla olen saanut miettiä elämän tärkeysjärjestystä ja se mietintä jatkuu yhä.

Isä ja pienempi poika opettelevat ajamaan polkupyörällä.

Ehkä arvokkaimmaksi vanhemmuudessa koen että lapsi on kasvattanut minut aikuiseksi. Ilman lasta en olisi joutunut samalla tavalla uhraamaan omia mielitekojani ja haaveitani toisen hyväksi ja miettimään omia valintojani ja tärkeysjärjestystäni.

Rakastuin poikaan ennen kuin hän syntyi. Ja uudelleen kun hänet näin vastasyntyneenä. Mutta todellinen rakkaus on kasvanut vuosien mittaan, samalla kuin hän itse. Terve ja elävä rakkaus kasvaa ja muuttuu, niinkuin poikakin.

 Mielestäni minusta on tullut paljon parempi, kärsivällisempi, ystävällisempi, sydämellisempi, välittävämpi, avoimempi ja kestävämpi ihminen vanhemmuuden myötä. Se on poikieni lahja minulle. Ja heitä en antaisi pois, en millään, en ikinä.

Minä ja teini meidän pihallamme.