OPETUSLAPSEUS, SEURAKUNTA JA TEOLOGIA NYKYPÄIVÄNÄ

Me ihmiset tarvitsemme Jumalaa, uskoa ja seurakuntaa voidaksemme elää todellista elämää, todellisessa maailmassa ja nähdä sen sellaisena kuin miksi se on luotu. Miten me voimme ymmärtää Jumalaa ja löytää uskon häneen? Ja mitä seurakunta voisi tehdä jotta tämä olisi mahdollista mahdollisimman monelle?

”Uskontoa yhteisöllisenä ilmiönä ei voi ymmärtää ilman kommunikaation käsitettä.” sanoo Titus Hjelm. C. S. Lewisin mielestä hänen hengellisen kasvun ja teologisen pohdinnan kokemuksensa pohjalta näytti selvältä, että kristillinen yhteisö on se oikea tapa oppia Jumalasta.

Uusi testamentti vahvistaa, että kristillinen evankeliumi muuttaa ihmisen tilanteen. Tämä uudistuminen ei rajoitu vain moraaliin ja ihmissuhteisiimme, vaan ulottuu myös tapaan, jolla ajattelemme itsestämme ja maailmasta. Kuten Paavalin tekemä suuri haaste lukijoilleen sanoo, meidän tulee olla aktiivisia muuttujia "mielemme uudistuksen kautta" eikä passiivisia mukautujia "tämän maailmanajan mukaan" (Room 12: 2).

Uusi testamentti käyttää erilaisia mielikuvia kuvaamaan tätä. Niistä monet viittaavat muutokseen tavassa jolla näemme maailman. Silmämme ovat parantuneet, jotta voimme nähdä oikein; verho poistetaan, jotta esteet nähdä Jumalan maailma voidaan poistaa. Uuden testamentin mukaan tällaista muutosprosessia pidetään poikkeuksetta Jumalan armollisena tekona pikemminkin kuin jonakin jonka voimme tehdä itse.

Hjelmin mukaan ”Uskontososiologisesta näkökulmasta uskonto ja kommunikaatio ovat erottamattomia. Uskonnollinen kokemus on henkilökohtaista, mutta symbolit ja kieli, joiden kautta kokemusta tulkitaan, ovat pitkälti yhteisöllisesti määräytyneitä. Niinpä ei ole liioiteltua sanoa, että kommunikaatio on perustavanlaatuisella tavalla läsnä lähes kaikessa uskonnon tutkimuksessa.”

Me koemme henkilökohtaisesti muutoksen jonka Jumala vaikuttaa elämässämme mutta me ymmärrämme sen kielen ja kommunikaation kautta, yhteisöllisesti. Jotta voimme todella kokea Jumalan luoman todellisuuden ja elää todellista elämää, meidän tulee olla osa uskovien yhteisöä, Jeesuksen ruumista, kirkkoa.

Kieli ei ole läsnä vain uskonnon tutkimuksessa vaan myös uskonnon ymmärtämisessä ja todeksi elämisessä. Me ymmärrämme itseämme, maailmaa, uskoa ja Jumalaa kielen kautta. Raamatun kieli, sen sanoma, muokkaa meidän ymmärrystämme maailmasta ja paljastaa sen radikaalisti erilaiseksi kuin olimme aikaisemmin kuvitelleet. Tätä radikaalia uudelleen ymmärtämisen ja maailmankäyttäytymisen muodon uudelleensuuntaamista, kirjoittaa McGrath, Uusi testamentti ja varhaiskristilliset kirjoittajat kuvaavat usein metanoiaksi - kreikkalainen sana joka perinteisesti käännetään "katumukseksi", mutta sen täysi merkitys on todennäköisesti paremmin käännetty "mielen muutoksena" tai ”mielen uudistumisena”.

Niille, jotka ovat kokeneet dramaattisen kääntymishetken, tämä tapahtuu vakiintuneen maallisen ajattelutavan hajoamisen muodossa, mikä johtaa kristillisen uskon juurtuneeseen ja tietoon perustuneeseen uuden mielen tapaan. Toisille kyse on heidän uskonsa jatkuvasta kasvusta, jossa mielemme ja mielikuvituksemme kyllästyvät ja täyttyvät kristillisen uskon todellisuudesta.

Tämä ei ole välitön tapahtuma vaan pikemminkin se on asteittainen muutosprosessi, joka vaatii ravintoa ja ajattelun kuria ja käyttöönpanoa. Uusi testamentti käyttää useita analogioita puhuakseen tästä, kuten urheilija, joka harjoittelee kilpailua varten, ja sotilas joka kärsii vaivaa siviili- ja sotilaallisten sitoumustensa välisistä rajojen tähden (1 Kor 9:24--26; 2 Tim. 2:3-4). Me omaksumme Kristuksen kääntymyksessä, mutta tätä sitoutumista seuraa uskoympäristön, johon olemme nyt tehneet kotimme, laajempi tutkiminen.

Raine Haikarainen kirjoittaa että ”Kirkkojen erityiseksi tehtäväksi nähdään ”käyttää ja syventää viestinnän alkuperäisiä ja yksinkertaisia muotoja” ja ”ottaa vakavasti se symbolinen ympäristö, joka syntyy yhteisesti jaettavien mielikuvien ja ihmisarvoa kunnioittavien päämäärien kautta”, kuten Manilassa vuonna 1995 järjestetty ekumeeninen viestintäkonferenssi lausui.” Haikaraisesta ”Nämä kirkkojen viestintänäkemykset edustavat ajattelumallia, jossa kielellä ja sen käsitteillä nähdään olevan ratkaisevan tärkeä merkitys myös yhteisön moraalirakenteen ylläpitäjänä. Ikiaikaiset kertomukset ja uskonnolisen kielen spesifiset ilmaukset toimivat eräänlaisena moraalitietoisuuden varastona. Kristillisen yhteisön erityistehtäväksi muodostuu niiden etiikka- ja moraalisirpaleiden kokoaminen, joita liberalismin jäljiltä on vielä löydettävissä.”

Kirkon ja seurakunnan tehtävä ei kuitenkaan ole pelkästään hyvän elämän opettaminen ja eteenpäin siirtäminen. Kristinusko on enemmän kuin elää hyvien etiikka- ja moraalisääntöjen mukaan. Kuten edellä jo sanottiin, se on uusi ja radikaali tapa nähdä ja kokea maailma ja elää siinä, kokonaan uusi ymmärrys maailmasta. Ja tätä varten tarvitsemme kieltä ja kommunikaatiota, tarvitsemme yhteisiä jaettuja kertomuksia ja kokemuksia jotka siirtävät uskon eteenpäin seurakunnan uusille jäsenille ja uudelle sukupolvelle.

Paavalin käsite "Kristuksen mielestä" on avoin monille tulkinnoille, mutta se ymmärretään ehkä luonnollisimmin vakiintuneeksi ajattelutavaksi, joka kykenee laajentumaan ja syventymään. Ajattelutavaksi joka jäsentää ja vahvitaa omia kokemuksiamme maailmasta kristillisen uskon puitteissa. Uskon kautta kristityt kehittävät tapoja sitoutua maailmaamme, tapoja jotka antavat meidän nähdä, ymmärtää ja arvioida ympäröivää maailmaa uudella tavalla. Vaikka tämä muutos- ja kasvuprosessi tapahtuu yksittäisessä uskovassa, koko uskonyhteisö kannustaa ja kommunikoi siitä.

Hippolainen Augustine korosti tätä tärkeää seikkaa ja väitti, että kristillisellä kirkolla ja sen palvelijoilla oli kriittisen tärkeä rooli uskovien henkisen, moraalisen ja hengellisen muutoksen kannustamisessa ja ylläpitämisessä. Hippolaisen Augustinuksen mukaan tärkein toimemme tässä elämässä on sydämen silmän parantaminen (sanare oculum cordis), jotta Jumala voidaan nähdä. Tästä syystä mysteerejä juhlitaan ja Jumalan maailmaa saarnataan, ja kirkon moraaliset kehotukset on suunnattu tähän tavoitteeseen.

Augustinuksen lause "parantaa sydämen silmä" - joka heijastaa Efesolaisille 1:18 - viittaa siihen, että näiden uusien tottumusten saamista voidaan verrata sokeaan, joka pystyy näkemään ja arvostamaan maailmaa ensimmäistä kertaa. Maailman todellinen kauneus on piilotettu meiltä, ​​kunnes voimme nähdä sen oikein. Vaikka Jumala on lopullinen mahdollistaja parantumis- ja uudistumisprosessille, jonka avulla voimme nähdä asiat sellaisina kuin ne todella ovat, muut tekijät ovat mukana tämän muutoksen välittämisessä - ennen kaikkea kristillinen seurakuntayhteisö.

Augustinus näkee kristillisellä yhteisöllä olevan kriittinen rooli tässä prosessissa vahvistamalla tätä tapa nähdä asioita, sekä julistamalla että sakramentaalisilla palvelustehtävillään jotka sekä kertovat että toteuttavat tämän näkemyksen todellisuudesta ja korreloivat sen ihmiskokemuksen kanssa. Vastaavasti Rowan Williams puhuu opetuslapsuudesta muodostumis- ja erotteluprosessina, jolla kokemuksen erityispiirteet tuodaan hitaasti yhteen Jumalan luonteesta ja toiminnasta tunnustetun totuuden kanssa.

Samalla tavoin Stanley Hauerwas korosti selvästi kristillisen etiikan lähestymistavan kehittämisen ja ylläpitämisen tärkeyttä. Jälleen kerran korostamme kristillisen maailman näkemisen (ja siten myös sen arvioinnin) erottamiskykyä. Tarvitsemme kehyksen tai linssin, jonka kautta voimme "nähdä" inhimillisen käyttäytymisen maailman. Tätä tukee jatkuva, yksityiskohtainen, laajennettu pohdinta kristillisestä kertomuksesta, joka on esitetty ja toteutettu kirkon elämässä ja todistuksessa. Kristillisen etiikan ensisijainen tehtävä on yritys auttaa meitä näkemään. Sillä voimme toimia vain siinä maailmassa, jonka voimme nähdä, ja voimme nähdä maailman oikein vain koulutettuina näkemään. Emme tule näkemään pelkästään katsomalla, vaan narratiiviksi kehitetyillä kurinalaisilla taidoilla.

”Teologian, kommunikaation ja viestinnän kysymykset kietoutuvat monella tavalla toisiinsa. Saksalaisen Johannes Heinrichsin sanoja lainaten voisi todeta, että ”koko kristinuskoa voidaan teologisesti tulkita sekä Jumalan ja ihmiset että ihmisten keskinäisen kommunikaation uskontona” (1981).” kirjoittaa Haikarainen.

Kristillinen kirkko ilmentää siten tapaa nähdä maailma, jota sitä hallitsevat sanat, kuvat ja teot julistavat ja ylläpitävät. Meidät on kutsuttu näkemään maailma sen todellisessa valossa hyväksymällä kristillinen "henkinen kartta", jonka avulla maailma voidaan valaista ja tuoda esiin, joten se voidaan nähdä sellaisenaan. Kirkko palvelee maailmaa antamalla maailmalle keinot nähdä itsensä totuudenmukaisesti.

Kirkko voi siten toimia hengellisen oivalluksen kanavana tai teologisen näyn linssinä. Austin Faller sanoi, näemme Kristuksen kirkon läpi kuin mies näkee kaukoputken kautta tähtiin. Puhuminen kirkosta teologisen "näyn" yhteisönä ylittää kuitenkin nykyisyyden ymmärtämisen tehtävän siinä mielessä, että kirkko odottaa myös parempaa, muuttunutta tulevaisuutta, jonka kristillinen toivo muokkaa. Kirkolla on oma roolinsa Jumalan valtakunnan merkkinä, välineenä ja ennusteena, joka osoittaa kohti ihmiskunnan toiveiden uudistumista ja tilanteen muuttamista armon kautta. Kirkolla on kyky sulkea tämä parempi tulevaisuus ja mallintaa ja ilmentää sitä todistuksessaan maailmalle. Kirkko ennakoi uuden Jerusalemin tuloa julistuksessaan ja palvonnassaan ja pyrkii ilmentämään ja toteuttamaan arvojaan nykyhetkessä.

Kristillinen usko tarjoaa tavan nähdä todellisuus, joka saa aikaan muutoksen ja uuden ymmärryksen maailmasta ja paikastamme siinä. Se poistaa harhamme todellisuudesta, valaisee sitä ja tuo sen tarkkaan keskukseen, jotta voimme nähdä sen sellaisena kuin se todella on. Kristillinen kirkko on yhteisö, jonka tämä visio on muovannut ja joka puolestaan ​​todistaa kyvystään valaista ja muuttua.

Williamsille "opetuslapsina oleminen" tarkoittaa ainakin kahta asiaa. Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että kysytään, onko se, mitä teemme, miten ajattelemme ja puhumme ja toimimme, avointa Kristukselle ja Kristuksen hengelle, ja kehitämme taitoja kysyä itseltämme vaikeita kysymyksiä johdonmukaisuudestamme ja rehellisyydestämme, siitä, kuinka vakavasti suhtaudumme asioihin joista puhumme. Kyse on myös siitä, kuinka me kirkkona toimimme oppimisyhteisönä, kuinka kasvamme syvälliseen suhteeseen toisiimme ja Jumalaan.

”Erityisen tärkeää on käyttää sisäpuolisia kriteereitä silloin kun on kysymys niinkin erityislaatuisesta elämänpiiristä ja kielipelistä kuin uskonto. Esimerkiksi käsitteet rakkaus ja usko esiintyvät monissa muissakin elämänpiireissä, mutta niiden merkitys on erilainen Jumalasta puhuttaessa. Sitä paitsi on muistettava, että kun Jumalasta puhutaan klassisen filosofian ja teologian mielessä, käsitteellä tarkoitetaan niin rajatonta ja ääretöntä olentoa, että hänestä ei voida tehdä yhtä objektia muiden maailmaamme kuuluvien objektien joukossa. Jumala on termi, joka on aivan omassa kategoriassaan,” kirjoittaa Veli-Matti Kärkkäinen.

Todellisuuden "näkemisen" kieli asettaa kyseenalaiseksi yksinkertaisen ajatelumme maailmasta riittävyyden. Kristillinen opetuslapseus on mielikuvituksellista, ei pelkästään järkevää, ja se vaatii kaikkien kykyjemme - järjen, mielikuvituksen ja tunteiden - kyvyn laajentamista mukautumaan rikkaaseen ja ylivoimaiseen Jumalan näkemykseen, joka on asetettu Uudessa testamentissa ja joka on annettu palvonnassa ja julistuksessa kirkolle. Tätä mielikuvituksellisen pakottavaa ja älyllisesti rikastavaa näkemystä todellisuudesta välittää uskonyhteisö. Yksittäiset uskovat ovat siis tämän perinteen heijastavia asukkaita, samalla kun he saavat ravintoa sen saadusta viisaudesta ja heitä kutsutaan syventämään arvostustaan ​​sen näkemyksestä evankeliumista tarkkaavaisen pohdinnan kautta (1.Tess. 5:21).

Voimme ajatella kirkkoa "tulkitsevana yhteisönä". Kristillisen kirkon voi nähdä tulkitsevana yhteisönä, joka kiteytyy Jeesuksen keskitetyksi tulkitsevaksi tarinaksi - erityiseksi tulkinnaksi Raamatun, historian ja luonnon teksteistä, jotka on ymmärretty elämän, kuoleman, ja Jeesuksen Kristuksen ylösnousemuksen tai luomisen, lunastuksen ja loppuun saattamisen kolminaisuuden "pelastustaloutena".

Uskonyhteisö näkee maailman tavalla, joka eroaa silmiinpistävästi vallitsevista sosiaalisista mielikuvista. Kirkon tulisi siksi julistaa, esitellä ja ilmentää omaa, syvästi evankeliumiin juurtunutta, sosiaalista mielikuvaansa.

Kärkkäisen mukaan ” Kun juutalaisuus ja kristinusko (samoin kuin Islam) puhuvat Jumalasta Luojana, joka on säätänyt tietyt luonnonlait ja ohjaa maailmaa hyvien tarkoitusperiensä puitteissa, siinä ei olla esittämässä maailmankatsomusta, joka olisi järjetön. Edellä mainitut todisteet nimittäin tukevat voimakkaasti sitä ajatusta, että Raamatun kuva Jumalasta kaiken alkuperänä ja ylläpitäjänä on varteenotettava selitys. Itse asiassa se haastaa ateistit ja muut jumalauskoa vieroksuvat esittämään oman teoriansa vaikkapa kosmoksen synnystä, toiminnasta ja ilmeisestä tarkoitusperäisyydestä.”

McGrathin mukaan kristinusko tarjoaa meille teorian, eräänlaisen älyllisen näkemisen tavan nähdä maailmamme, joka tulkitsee ja arvostaa luonnon maailmaa Jumalan luomuksena, ja jolla on kyky paljastaa sen luonut Jumala.

Osittain arvioimme teoriaa yrittämällä toimia sen kautta jotta voimme nähdä jotain selkeämmin, kattavammin, uskottavammin ja hedelmällisemmin. Hyvä teoria rikastuttaa näkemystämme todellisuudesta sen sijaan, että rajoittuisi pelastamaan ilmiöitä. Tämä syvempi sitoutuminen todellisuuteen antaa meille mahdollisuuden rakentaa merkitys ja arvo sen sijaan, että tyydyttäisimme pelkästään luonnollisten mekanismien ja prosessien tunnistamiseen. Kristinusko tarjoaa meille henkisen todellisuuden kartan, McGrath sanoo, että se vahvistaa olevansa totta ja luotettava. Osa uskon opetuslapsuudesta on kristillisen opin johdonmukaisuuden tutkimista ja arvostamista, jotka ajatellaan parhaiten olevan yhteydessä toisiinsa.

Suurin osa kristillisen teologian vastuullisuudesta on tutkia ideoiden verkkoa, joka kertoo elävän Jumalan kristillisestä kokemuksesta ja osoittaa heidän toisiinsa liittyvän riippuvuutensa sekä uskottavuutensa ja luotettavuutensa. Kirkon on siis vastattava kirkon ulkopuolelta tuleviin uskomuksiin liittyviin haasteisiin ja rauhoitettava kristittyjä uskonsa sisäisestä johdonmukaisuudesta. Uskonyhteisö tarjoaa täten uskolle uskottavuuden rakenteen, joka kokoaa yhteen ryhmän ihmisiä, jotka jakavat ja vahvistavat kristillisen näkemyksen, jota sana ja sakramentti vahvistavat ja vakiinnuttavat ja osoittavat asenteissa ja teoissa.

Meidän on pohdittava, kuinka voimme parhaiten ilmaista ja välittää näitä ideoita. Kristillisen teologian historia on runsaasti analogioita ja kuvia, jotka on suunniteltu auttamaan uskovia ymmärtämään joitain uskon totuuksia. Esimerkiksi Gregory Nyssasta kehitti sarjan analogioita, jotta hänen yleisönsä pystyisi selviytymään kolminaisuusopin haasteista, mukaan lukien usein mainittu vesilähde, vesilähde ja virta.

Sitten, jos annettu oppi on totta, mitkä ovat sen seuraukset? Mitä eroa kristillisellä uskolla on tapaan, jolla ymmärrämme maailmamme ja toimimme siinä? Minkä uuden tai erottuvan tavan nähdä asioita se mahdollistaa ja miten se vaikuttaa käyttäytymiseen? Jos näemme maailman olevan Jumalan luomakunta, miten se muuttaa käyttäytymistämme sitä kohtaan? Ei ole vaikeaa nähdä, kuinka perusympäristöetiikka syntyy tästä pohdintaprosessista. Ehkä vielä tärkeämpää on, että pohdintaprosessi sekä ilmaisee että vahvistaa sen, minkä kristityt uskovat ja kuinka kristityt elävät.

”Se, että parhaimmatkaan jumalatodisteet eivät kykene itsessään vakuuttamaan jumalankieltäjää, ei kuitenkaan tee jumalapuhetta mielettömäksi vaan päinvastoin, tärkeäksi osaksi inhimillistä tiedonhakua, filosofista pohdintaa ja maailmankaikkeuden ja elämän ymmärtämistä. Ateistin varsin paradoksaalisesta kuulostava väite kosmoksen syntymisestä, ylläpitämisestä ja tarkoitusperäisyydestä ilman mitään ”syytä” tuntuu ainakin yhtä vaikealta uskoa, ellei vielä vaikeammalta. Silti ateistista puhetta asetetaan harvoin kyseenalaiseksi sen mielekkyyden suhteen,” kirjoittaa Kärkkäinen.

McGrathin mielestä vaikka kristillinen kirkko elää saman empiirisen todellisuuden keskellä kuin kaikki muutkin, se tulkitsee, kokee ja arvioi sitä tavoilla, jotka poikkeavat merkittävästi rationalismista ja tiedeuskosta, joista on tullut nykyajan kulttuurinormien oletusasetus.

Silti tämä selkeä tapa tulkita ja asua maailmassa säilytetään aiheuttamatta tai edes rohkaisematta kristillisen yhteisön irtaantumista ihmisistä saaduista kokemuksista ja huolista. Tämä kohta on elintärkeä sen ymmärtämisessä, kuinka kirkko pystyy säilyttämään erillisen identiteettinsä joutumatta eristetyksi ihmiskulttuurin ja kokemuksen laajemmasta maailmasta.

Vaikka kirkko on kutsuttu erottumaan maailmasta, sitä kutsutaan myös palvelemaan tuossa maailmassa monin tavoin, mukaan lukien Jeesuksen Kristuksen hyvän uutisen julistaminen. Kuten Rowan Williams toteaa, kirkko - - on lähetysluonteinen ja pyrkii muuttamaan ihmismaailmaa kommunikoimalla sen kanssa sanalla ja käyttäessään totuudenmukaisuutta, joka paljastaa syvimmät ihmisen pelot ja tavat kieltää todellisuus ja tekee mahdolliseksi pelkojen ylittämisen ja uuden vapauden.

Sekä yksittäiset kristityt että kirkko kulkevat saman luonnonmaiseman läpi kuin kaikki muutkin. Vaikka kirkko jakaa tämän yhteisen ihmiskokemuksen, se tuo kuitenkin mukanaan tulkintakehyksen, jonka avulla matkansa voidaan ymmärtää ja arvioida uudella tavalla. Se tarjoaa vision, johon uskomme ja luotamme, jolla on kyky houkutella muita mukaan tuohon pyhiinvaeltajien uskoyhteisöön, kun se kulkee maailman läpi.

Kärkkäisen mukaan ”... puhe Jumalasta ei ole ainoastaan mielekästä ja mahdollista vaan myös välttämätöntä, jotta ihmiskunnan jatkuvan tiedon ja totuuden etsiminen kaikin mahdollisin keinoin voitaisiin säilyttää. Vaikka uskonnon ja tieteen tulee tarkoin vaalia omintakeisuutta mitä tulee metodeihin ja kiinnostuksen kohteisiin, niiden tulee myös keskustella keskenään, sillä molemmat tutkivat ja esittävät väitteitä yhdestä ja samasta kosmoksesta ja sen elämästä.”

Kirkko kutsuu toisia yrittämään nähdä asiat omalla tavallaan luottaen siihen, että tämän pohdintaprosessin tulos on todellisuuskuvan elinkelpoisuuden ja voiman toteutuminen. Mielikuvitus on siten portti uskoon, jonka avulla seurakunnan ulkopuolella olevat ihmiset voivat nähdä vilauksen uskon tarjoamasta ihmiskokemuksen upeasta visiosta. Joitakin houkuttelee uskon totuus; toisille kuitenkin uskon vetovoima löytyy sen tuloksista.

Mitä me haluamme kirkolta? Ja minkälaisen kirkon haluamme? Kirkko on uskovien ruumis, jonka pää on Jeesus, tämän voimme oppia Raamatusta. Mutta mitä se tarkoittaa meille tänään?

Paavalin teologiassa on runsaasti seurakuntaa koskevaa kehon terminologiaa. Kun ensimmäisessä korinttilaisille ja roomalaisille "ruumis" viittaa yksittäiseen yhteisöön, efesolaisille ja kolossalaisille se tarkoittaa koko kirkkoa. Me, kirkko ja seurakunta, olemme Kristuksen ruumis, salattu ja paljastettu Jumalan valtakunta täällä maan päällä. Se joka on ilmoitettu, joka on tullut, joka on tulossa ja tuleva. Jotta me voisimme paljastaa tämän todellisen, salatun, maailman muille meidän tulee elää se todeksi ja julistaa se avoimesti. Me tarvitsemme sekä tekojen kieltä että puhuttua ja kirjoitettua kieltä, meidän tulee ensin elää todellista elämää, todellisessa maailmassa ja sitten tarjota mahdollisuutta siihen toisille.

Yksittäisten yhteisöjen kehon metafora liittyy toisiinsa liittyviin hyveisiin ja rakkauden, ykseyden ja yhteisen edun puolesta työskentelemisen ominaisuuksiin (1.Kor. 12-14). Koko kirkon suhteen eturivissä on kosmologinen kristologia, joka toteuttaa iankaikkisia tarkoituksia kohti kaikkien kansojen ja koko luomakunnan sovintoa. Meidät, globaali kirkko ja paikalliset seurakunnat, on kutsuttu mukaan valmistamaan maailmaa Jeesukselle ja Jumalan valtakunnan täydellistä ilmentymistä varten. Me olemme esimaku siitä mitä uusi, täydellinen, todellisuus tulee olemaan.

Me kirkkona edustamme Jeesusta, me olemme hänen ruumiinsa täällä maan päällä ja meidän näkyvimpinä ominaisuutena tulisi olla rakkaus, ykseys ja yhteisen edun puolesta työskenteleminen. Tällainen kirkko houkuttelee ihmisiä luokseen ja vakuuttaa heidät siitä että kristillinen näkymys maailmasta on tosi ja arvokas, uskomisen arvoinen.

Kristityt ovat usein ainoa evankeliumi jonka ympäröivät ihmiset koskaan kuulevat, ainoa Raamattu jonka he lukevat ja ainoa Jeesus jonka he tapaavat. Sen tähden kirkon, meidän uskovien, tulee heijastaa Jeesuksen rakkautta ja Pyhää Henkeä maailmalle. Meidän olemassaolomme tulee olla Jumalakeskeistä ja -lähtöistä, sen tulee elää tarpeesta tuntea Jumala paremmin ja tehdä hänet tunnetuksi ympärillämme oleville ihmisille.

Me tarvitsemme puhetta Jumalasta, koko ihmiskunta tarvitsee sitä. Tarvitsemme myös globaalia kirkkoa, paikallista seurakuntaa, uskovien yhteisöä ja yksittäisiä uskovia jotka keskustelevat Jumalasta, uskonnosta, uskonnollisesta kokemuksesta ja maailmasta jonka he näkevät oman uskonsa läpi. Meidän tulee myös siirtää tämä usko eteenpäin, opetuslapseuttamalla toisia uskovia ja samalla varmistaa että siirtämämme usko on mahdollisimman puhdasta ja että teologia jota opetamme on käynyt läpi kirkon, uskovien yhteisön, linssin ja keskustelun.

Lähteet:

Bird, Michael F.: Evangelical Theology: A Biblical and Systematic Introduction; Zondervan Academic; Second Edition; 2020.

Haikarainen, Raine: ”Kaikista maailman asioista kommuniaatio on ihmeellisin”; Teologia.fi; https://teologia.fi/2009/01/qkaikista-maailman-asioita-kommunikaatio-on-ihmeellisinq/; 2009/01.

Haikarainen, Raine: Viestinnän murrokset ovat myös teknologisia murroksia; Teologia.fi; https://teologia.fi/2009/01/viestinnmurrokset-ovat-myeologisia-murroksia/; 2009/01.

Hjelm, Titus: Kommunikaatio ja media uskontososiologian uusina ydinalueina; Teologia.fi; https://teologia.fi/2009/01/kommunikaatio-ja-media-uskontososiologian-uusina-ydinalueina/; 2009/01.

Kärkkäinen, Veli-Matti; Christian Theology in the Pluralistic Word: A Global Introduction; William B. Eerdmans Publishing Company; 2019.

Kärkkäinen, Veli-Matti: Voiko Jumalasta puhua mielekkäästi?; Dialogos – usko ja tiede maailmankatsomusten torilla; Areiopagi; 2014/03.

Lewis, C. S.: The Abolition of Man; Harper Collins; Digital Edition; 2009.

McGrath, Alister E.: Mere Discipleship: Growing in Wisdom and Hope; Baker Books; 2018.

Williams, Rowan: Being Disciples: Essentials of the Christian life; Society for Promoting Christian Knowledge; 2016.

Rakasta Herraa sinun Jumalaasi

"Opettaja, mikä on suurin käsky laissa?" Niin Jeesus sanoi hänelle: "'Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi'. Tämä on suurin ja ensimmäinen käsky.

Matt 22:36-38

Kuule, Israel! Herra, meidän Jumalamme, Herra on yksi. Ja rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta voimastasi.

5 Moos 6:4-5

Viime viikkojen ajan kipuillessani elämäni, perheeni ja maailman tapahtumien kanssa olen joutunut kasvotusten itseni kanssa ja opettelemaan tuntemaan parammin itseäni, sekä sydäntäni, sieluani ja mieltäni. Toisaalta palaan kirkkoisä Agustinuksen sanoihin, ”Suo, Herra, että tuntisin itseni, jotta voisin tuntea sinut.” Mitä paremmin tunnen itseni, sitä paremmin voin tuntea Jumalaa.

Tunnen jotenkuten sydämeni, omat päätökseni ja osan motiiveista niiden taustalla. Ehkä tutuimmaksi minulle on tullut mieleni, ajatukseni ja oma logiikkani, se miten selitän maailmaa ympärilläni. Mutta se mitä en tunne on sieluni, en tunnista omia tunteitani ja niiden merkitystä omalle ruumiilleni.

Tiedän teorian, tunteet aiheuttavat erilaisia ruumiillisia reaktioita. Tulee pää kipeäksi, vatsaan koskee, hartian jäykistyvät, voi olla selän kanssa ongelmia ja terveys muutenkin reistailla. Mutta että oikeasti tietäisin ja tunnistaisin ne tunteet näiden fyysisten oireiden taustalla on ollut minulle mahdottomuus. 

Mihin pitäisi teitä vielä lyödä, kun yhä jatkatte luopumustanne? Koko pää on kipeä, koko sydän sairas.

Jesaja 1:5

Suoraan sanottuna en ole osannut edes tunnistaa koko ruumista omakseni. Se on ollut aina vähän sellainen puoliksi minun omani, ei koskaan tarpeeksi hyvä, kaunis, terve tai hyvä kuntoinen. Aina vähän rempallaan ja hoidon ja kuntoutuksen tarpeessa. Aina pitäisi korjata jotakin ja aina löytyy jotakin josta en pidä ja jota en tahtoisi omakseni tunnistaa.

Minä en ole ruumiini tai kehoni, se on vain se kehikko ympärilläni jossa todellinen minuuteni, mieleni ja sydämeni ratsastavat. Joka toteuttaa käskyjä joita mieleni ja sydämeni sille antavat, joko hyvin tai huonosti. Se on vain se joka näkyy ja ulkonäöllä ei ole väliä. Ulkoisella ei ole väliä, sisäinen on se todella tärkeä asia. Minun mieleni ja sydämeni ovat ne joilla on väliä. 

Jumala, luo minuun puhdas sydän ja anna minulle uusi, vahva henki.

Psalmien 51:12

Ja sydämeni tilalla käyttäisin mieluummin sanaa tahtoni koska nykykielessä sydämen merkitys on yleensä tunteiden keskus. Ja tunteet ovat se osa minua josta olen ollut todella hukassa. Jos ruumiini ei ole tuntunut osalta minua, niin tunteet eivät edes ole olleet olemassa. Niitä ei ole ollut eikä niillä ole ollut mitään merkitystä.

Tunteet vaihtelevat, ne ovat ailahtelevaisia, niihin ei voi luottaa, ne eivät ole todellisuutta, ne ovat vain tunteita.

Mutta minä itse olen myös tunteeni!

Olen oma ruumiini!

Minun tunteeni ovat minun, ne ovat osa minua. Ja minun ruumiini on minun, se on osa minua. Ja sillä ei ole yhtään mitään väliä mitä muut sanovat.

Nämä sanat ovat viimeinkin nousseet sisältäni ja olen voinut tunnistaa itseni sekä ruumiissani että tunteissani, sielussani, ei vain mielessäni ja sydämessäni, eli tahdossani.

Miten tämä liittyy Jumalan palvelemiseen?

Paaduta tämän kansan sydän, koveta sen korvat, sokaise sen silmät, ettei se näkisi silmillään, ei kuulisi korvillaan, ei ymmärtäisi sydämellään eikä kääntyisi ja parannetuksi tulisi."

Jesaja 6:10

Ihan ensimmäiseksi voin tunnustaa etten ole palvellut Jumalaa sielullani, koska en ole tunnustanut sen osan olemassaoloa itsessäni. Välillä vuosien varrella Pyhä Henki on herätellyt jotakin ja vastahakoisesti olen suostunut myöntämään että minullakin on jotain tuollaista mutta heti kun on ollut mahdollista olen sen piilottanut uudestaan jonnekin tajuntani, tai alitajuntani, viimeiseen nurkkaan.

Olen harjoitellut Jumalan rakastamista kaikesta sydämestäni. En ole siinä mitenkään täydellinen tai erityisen osaavainen, mutta se on mitä olen eniten harjoitellut. Välillä todella kovalla kurilla ja omalla yrittämisellä tuoden Jumalan eteen päätökseni ja tapani elää elämääni.

Ankaruus ja armottomuus ovat monesti, vuosien varralle, olleet osa kristillisyyttäni ja uskoani Jumalaan. Salatussa sydämessäni olen uskonut ankaraan, auktoriteettiseen Jumalaan joka on suorastaan armoton omiaan kohtaan. Ja joka vaatii jatkuvia suorituksia jotta hän voisi hyväksyä minut.

Vähitellen kerroksia pois kuoriessani olen tajunnut että tuo ankara ja armoton, auktoriteettinen jumala, onkin oma luomukseni ja sillä ei monessa suhteessa ole laisinkaan tekemistä oikein, Raamatun elävän Jumalan kanssa.

Rehellisesti sanottuna, olen eksyksissä kuin pieni lapsi. Onneksi Jeesus on kutsunut meitä lapsen kaltaisiksi, tulemaan Jumalan luokse kuin pieni lapsi isänsä luokse. Onneksi, koska se on ainoa mihin minä kykenen. Ja onneksi meille on annettu avuksi ja oppaaksi Pyhä Henki ja voin jättää nämä huolet Jumalan käsiin.

Yli kaiken varottavan varjele sydämesi, sillä sieltä elämä lähtee.

Snl 4:23

Mieltäni olen myös vuosien varrella hionut, varsinaiseksi rauta-ansaksi tai vanteeksi ympärilleni. Olen luonut teräksisen mielen joka pakotti minut niin ahtaaseen paikkaan että siellä ei ollut minulle enää tilaa elää ja hengittää, saati tilaa elävälle Jumalalle. Jouduin tekemääni ansaan yksin ja joka hetki mieleni vaati minulta yhä suurempia uhrauksia ja tarkempia sääntöjä, siihen saakka että edes sängystä ylös nouseminen aamulla tai ovesta ulkomaailmaan lähtö olivat minulle mahdottomia tekoja.

Jouduin oman tahtoni vangiksi koska olin muodostanut maailman jossa kaikki riippui minusta. Koko vastuu maailmasta ja sen pyörimisestä oli minulla ja jos en suorittanut tehtävääni täydellisesti koko maailma romahtaisi.

Tarvitsin useamman vuoden parantumisprosessin päästäkseni ulos tästä itse tekemästäni ansasta. Tämä prosessi on meneillään edelleen. Mutta kaikkein tärkeintä oli myöntää että vastuu maailmasta ja sen pyörittämisestä oli Jumalalla. Maailmalla meni ihan hyvin ilman minua, kysymys oli meneekö minulla hyvin tässä maailmassa.

Rehellinen vastaus oli että ei, ei mennyt mitenkään hyvin. Ja siihen tarvitsin Jumalan hoitoa ja voimaa että pääsin eteenpäin ja saatoin alkaa elämään uudelleen.

En vieläkään tunne itseäni mitenkään hyvin. Joka päivä tulee vastaan uusia asioita joista iso osa on suorastaan ärsyttävän itsestään selviä tai lapsellisen helppoja. Olen useaan kertaan sanonut tämän prosessin aikana että inhoan aforismeja ja itsestään selviä totuuksia koska ne olevinaan tietää mutta oikeasti, ihan oikeasti sisälläni, en tiedä niitä laisinkaan, toistelen vain tyhjiä sanoja ja puoliksi opeteltuja totuuksia.

Sama on Raamatun kanssa. Olen kyllä aina tiennyt että Jumala on armollinen, niinhän Raamattukin sanoo ja kaikki pastorit kaikissa saarnoissaan ja kirjat ja kaikki. Mutta ymmärtää se armollisuus omalla osallani, antaa sen totuuden muuttaa minua, kun en edes tiedä kuka minä olen ja mistä minut löytää, se ei vain ole ollut mahdollista.

ja osoittavat, että lain teot ovat kirjoitetut heidän sydämiinsä, kun heidän omatuntonsa myötä-todistaa ja heidän ajatuksensa keskenään syyttävät tai myös puolustavat heitä –

Room 2:15

Enää en tahdo vahingoittaa itseäni. Tai tunne että armo ja anteeksianto ovat mahdollisia kaikille, paitsi minulle. Enää en yhtä paljon keskity ansaitsemaan Jumalan rakkautta vaan yritän ottaa sitä vastaan ja rakastaa itse häntä takaisin.

On hämmentävää perustaa suhde rakkauteen. Vielä hämmentävämpää on miettiä ja etsiä mistä se rakkaus tulee, mikä minussa vastaa Jumalan rakkauteen ja heijastaa sitä takaisin hänelle. Ja opetella ymmärtämään että voin luovuttaa jotakin Jumalalle vasta kun itse tunnistan sen.

Voin rakastaa Jumalaa koko sydämelläni, vain jos tunnen sen kokonaan. En tiedä onko se koskaan mahdollista mutta rakastan Jumalaa sillä osalla sydämestäni jonka jo tunnen. Rakastan häntä joka päivä enemmän ja syvemmältä sydämestäni koska päivittäin opin tuntemaan itseäni paremmin.

Se pikkuruinen osa sielustani joka on minulle tullut tutuksi on aika hassuna Jumalaan. Se ei voi kuin tanssia ja iloita Jumalan mukana koska se on päässyt vapaaksi ja saanut tulla tunnetuksi. Emmekö me kaikki tahdo että meidän olemassaolomme tunnustetaan ja meidät tunnetaan nimeltä. Tätä on minun sieluni tahtonut koko elämäni ajan.

Sillä: "kuka on tullut tuntemaan Herran mielen, niin että voisi neuvoa häntä?" Mutta meillä on Kristuksen mieli.

1 Kor 2:16

Minun usein ylipullistunut mieleni rakastaa myös Jumalaa, sitä mukaa kun siitä vapautuu tilaa itsensä ihastelulta. Tahto ei ole helppo luovuttaja, se pitää kiinni ja pinnistelee loppuun saakka, ainakin minun tahtoni. Mutta askel askeleelta olen ymmärtänyt että minä en oikeasti osaa, enkä ymmärrä itse. Minä näen vain osan, Jumala näkee kaiken. Ja Jumala tietää kaiken. Jumalan suunnitelmat ovat paremmat kuin minun omani ja minä voin luottaa niihin. Minä voin luottaa mieleni hänen rakastaviin ja ihmeellisiin käsiinsä.

 

Niin minä Jumalan armahtavan laupeuden kautta kehoitan teitä, veljet, antamaan ruumiinne eläväksi, pyhäksi, Jumalalle otolliseksi uhriksi; tämä on teidän järjellinen jumalanpalveluksenne. Älkääkä mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä.
Room 12:1-2

OLEN JUMALAN LAPSI – MITÄ SE MINULLE MERKITSEE?

 Kirkkoisä Agustinus rukoili ”Suo, Herra, että tuntisin itseni, jotta voisin tuntea sinut.

Olen lukenut Peter Scazzeron kirjaa Tunneterve hengellisyys. Siinä hän sanoo ”Jotta pääsisi oman itsensä ytimeen, on seurattava Jumalaa kohti tuntematonta – sellaiseen suhteeseen hänen kanssaan, joka kääntää tämänhetkisen hengellisyytemme ylösalaisin. Jumala kutsuu meitä riisumaan yltämme kaikki valheelliset kerrokset, jotta todellinen, aito minämme tulisi esiin ja hänen istuttamansa ”todellisen minä siemenet” heräisivät meissä eloon”. Scazzero kirjoittaa myös että ”Pyhä Henki on annettu meille voimaksi, jotta olisimme vapaita olemaan aidosti oma itsemme Kristuksessa”.

Me elämme elämämme orjina. Olemme mielihalujemme orjia, ruumiimme halujen ja riippuvaisuuksien orjia sekä yhteiskunnan, yhteisömme, kasvinperheemme, seurakuntamme ja itse muodostamamme perheen odotusten orjia. Miksi niin monelle on niin vaikea sanoa kuka minä olen, ilman että käyttää relationaalisia termejä kuten sen ja sen mies/vaimo tai isä/äiti. Pystytkö kertomaan kuka olet käyttämättä ammattinimikettäsi, työpaikkasi tai opiskelupaikkasi nimeä? Voitko sanoa olevasi joku mainitsematta seurakuntaa jossa käyt ja uskonsuuntaasi? Tai kertomatta mahdollisia saavutuksiasi kuten julkaistuja kirjoja, kunniamainintoja, ihmisten kommentteja sinusta tai ilman että kehuskelet tapaamillasi kuuluisilla ihmisillä?

Kuka olen ilman vanhempiani, aviopuolisoani, lapsiani, työpaikkaani, koulutustani, seurakuntaani, asuinpaikkaani ja ystäväpiiriäni?

”Jeesus tunsi olonsa turvalliseksi Isänsä rakkaudessa, omassa itsessään, ja pystyi sen tähden kestämään suunnatonta painetta. Hän jätti lapsuudenperheensä ja puusepänpojalle asetetut odotukset, ja hänestä tuli omaa tietään kulkeva aikuinen... Koska Jeesuksella oli rakkauden yhteys Isäänsä, hänellä oli kypsä, terve ”todellinen minä”.” kirjoittaa Scazzero.

Jumalan lapsena oleminen, ja siksi tuleminen, tarkoittaa pysymistä uskollisena Jumalan luomalle todelliselle minällemme. Se tarkoittaa itseni erottamista ympäristön vaatimuksista ja äänistä ja sen kutsumuksen tunnistamista jonka Jumala on antanut juuri minulle. Jumalan lapsena oleminen tarkoittaa että kuuntelen Jumalaa sisimmässäni ja ymmärrän että hän on luonut minut ainutlaatuiseksi. Kun tunnen oman personaallisuuteni, tempperamenttini, mielihaluni, ajatukseni ja tunteeni, nämä kaikki auttavat minua löytöretkelläni yhä syvemmälle Jumalan lapseksi. Ihmiseksi joksi Jumala on minut luonut, vapaaksi sekä todellisista että kuvitelluista ympäristön paineista.

On totta että todellinen vapaus tulee elämäämme kun ymmärrämme että meidän ei tarvitse olla jotakin erityistä muiden silmissä koaska tiedämme olevamme riittävän hyviä ja rakastettuja omina itsenämme. Ja tämä voi tapahtua vain jos ymmärrämme oman identiteettimme Jumalan lapsina. Ja se voi tapahtua vain jos tunnemme itsemme ja käsitämme että olemme tällaisia koska Jumala loi meidät juuri tällaisiksi.

Hasidilainen tarina rabbi Zusyasta kertoo että ollessaan vanha mies rabbi Zusya sanoi ”Tulevassa maailmassa minulta ei kysytä, ”Mikset ollut Mooses?” Minulta kysytään, ”Mikset ollut Zusya?”.

Jumalan lapsena olemisen ydin on elää ja uida Jumalan syvän rakkauden virrassa. Se virta on niin valtava ettei sillä ole ääriä ja niin syvä ettei pohjaa voi koskaan löytää. Jumalan rakkaus ei lopu koskaan. Jumala rakkaus lapsiaan kohtaan on ääretön. Minä en voi koskaan käyttää Jumalan rakkautta loppuun, se ei voi lakata minun kohdallani, jos en sitä itse tahdo. Jumalalla on aina enemmän annettavaa.

Jeesus kutsuu meitä olemaan rauhantekijöitä mutta voidaksemme tuoda rauhan muille meidän on löydettävä rauha sisimmästämme ja tämä on mahdollista vain jos tunnemme Jumalan. Ja voimme tuntea Jumalan vain jos tunnemme itsemme. Johannes Krysostomos sanoi jo satoja vuosia sitten ”Kun löydät sydämesi oven, huomaat, että se on ovi Jumalan valtakuntaan.”

Voidaksemme olla rauhassa olla rauhassa oman itsemme kanssa meidän on tunnettava itsemme ja tunteaksemme itsemme meidän on tunnettava tunteemme. Scazzeron mukaan ”Suurimpia esteitä Jumalan tuntemisessa on oman itsetuntemuksemme puute”.

Tarvitsen tuntea tunteeni täyspainoisesti, sensuroimatta niitä. Silloin voin pohdiskella niitä ja tehdä päätöksen, mitä teen niiden suhteen. Tämä on yksi ensimmäisiä askelia Jumalan lapseudessa. Kieltäessämme kaikkein voimakkaimmat tunteemme olemme epärehellisiä itsellemme, muutumme uudelleen orjiksi ja suljemme avoimen oven joka johtaa Jumalan tuntemiseen ja vapauteen.

Me tarvitsemme ihmisiä jotka auttavat meitä matkan varrella todellisen minämme ja Jumalan tuntemiseen. Jotta ymmärtäisimme kuka minä, Jumalan lapsi, olen. Dietrich Bonhoeffer kirjoitti teoksessaan Yhteinen elämä ”Ken ei pysty olemaan yksin, varjelkoon itseään yhteisöltä. Ken ei kestä yhteisössä, varjelkoon itseään yksinololta”. Me tarvitsemme kristittyjen yhteyttä, raudan tulee hioa rautaa ja meidän tulee hyväksyä se. Ja samalla katsoa syvälle sisimpäämme, mitä se aiheuttaa meissä ja syvälle Jumalan armoon, mitä hän tahtoo meille tämän kautta sanoa.

Kun Chuch Yeager yritti ylittää äänivallin 1947, hänen esimiehensä, eversti Boyd, sanoi hänelle, ”Kukaan ei varmuudella tiedä, mitä tapahtuu, ennen kuin joku on ollut siellä. Chuch, lennät tuntemattomaan.”

Kukaan ei varmuudella tiedä kuka hän on, ennen kuin on ollut siellä. Lennämme kaikki kohti tuntematonta. Mutta koska lennämme Jumalan kanssa ja hän ohjaa meitä ja hän on luonut meidät, vapauttanut meidät orjuudesta ja ottanut lapsekseen, voimme olla varmoja että päämäärämme on hyvä, meille on varattu tulevaisuus ja toivo.

Peter Scazzero: Tunneterve Hengellisyys, Tunne-elämältään epäkypsä ei voi olla hengellisesti kypsä; päiväosakeyhtiö 2014

OPETUSLAPSEUDEN ENSIASKEL

 

Ja sieltä kulkiessaan ohi Jeesus näki miehen, jonka nimi oli Matteus, istumassa tulliasemalla ja sanoi hänelle: "Seuraa minua". Niin tämä nousi ja seurasi häntä.

Mt 9:9

Ensimmäinen kutsu, tai käsky, jonka Jeesus antaa meille on yksinkertainen. ”Seuraa minua”. Ehkä jopa pettävän yksinkertainen. Mitä se tarkoittaa? 

Matteus nousi ylös, jätti työpaikkansa ja elantonsa ja seurasi Jeesusta. Tarkoittaako tämä että meidän pitää tehdä samalla tavalla?

Kehoitus ei ole kevyt, pelissä on koko elämä. Seuraamiseen liittyy jättäminen, luopuminen ja lähteminen.

 

Ja kulkiessaan Galilean järven rantaa hän näki Simonin ja Andreaan, Simonin veljen, heittävän verkkoa järveen; sillä he olivat kalastajia. Ja Jeesus sanoi heille: "Seuratkaa minua, niin minä teen teistä ihmisten kalastajia". Kohta he jättivät verkot ja seurasivat häntä. Ja käytyään siitä vähän eteenpäin hän näki Jaakobin, Sebedeuksen pojan, ja Johanneksen, hänen veljensä, heidätkin venheessä, laittamassa verkkojaan kuntoon. Ja kohta hän kutsui heidät; ja he jättivät isänsä, Sebedeuksen, palkkalaisineen venheeseen ja lähtivät seuraamaan häntä.

Mk 1:26-20

Meitä ei kutsuta vain jättämään työtämme ja elantoa, vaan myös isämme ja perheemme, koko yhteisömme. Uuden elämänmallin hyväksyminen edellyttää vanhan hylkäämistä.

Se ei ole aina helppoa. On vaikea jättää taakseen perhe, koti, yhteisö, kaikki mikä tuo  meille turvaa ja hyvinvointia. Kaikki eivät pystyneet siihen edes kohdatessaan Jeesuksen henkilökohtaisesti.

Ja katso, eräs mies tuli ja sanoi hänelle: "Opettaja, mitä hyvää minun pitää tekemän, että minä saisin iankaikkisen elämän?" Niin hän sanoi hänelle: "Miksi kysyt minulta, mikä on hyvää? On ainoastaan yksi, joka on hyvä. Mutta jos tahdot päästä elämään sisälle, niin pidä käskyt." Hän sanoi hänelle: "Mitkä?" Jeesus sanoi: "Nämä: 'Älä tapa', 'Älä tee huorin', 'Älä varasta', 'Älä sano väärää todistusta', 'Kunnioita isääsi ja äitiäsi', ja: 'Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi'". Nuorukainen sanoi hänelle: "Kaikkia niitä minä olen noudattanut; mitä minulta vielä puuttuu?" Jeesus sanoi hänelle: "Jos tahdot olla täydellinen, niin mene, myy, mitä sinulla on, ja anna köyhille, niin sinulla on oleva aarre taivaissa; ja tule ja seuraa minua". Mutta kun nuorukainen kuuli tämän sanan, meni hän pois murheellisena, sillä hänellä oli paljon omaisuutta.

Mt 19:16-22

Ei riitä että me noudatamme lakia ja pidämme käskyt, tai rakastamme lähimmäistä niinkuin itseämme. Meidän on jätettävä kaikki taaksemme ja seurattava Jeesusta.

Meille on kuitenkin luvattu että taakka jonka Jeesus laittaa harteillemme on paljon helpompi ja kevyempi kuin taakka jonka maailma antaa meille. Meidän sydämemme halut ja ruumiimme kaipuu sekä mielen harhailu ovat paljon raskaammat kantaa ja ne tuovat meille kipua ja tuhoavat elämämme.

Jeesuksen ies, hänen sanojensa ja tiensä seuraaminen, on paljon kevyempää ja tuo meille paljon suuremman ilon. Kun menetämme itsemme, löydämme kuka todella olemme. Ja kun keskitämme katsemme häneen ja seuraamme häntä, löydämme todellisen ilon.

Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä; niin te löydätte levon sielullenne.

Mt 11:29

Me joudumme luopumaan paljosta mutta meille on myös luvattu paljon. Jeesuksessa me saamme levon sieluillemme. On myös yksi oleellinen ero rabbeihin ja muihin opettajiin ja uskontoihin verrattuna. Me emme ole valinneet Jeesusta vaan hän on valinnut meidät.

Jeesus kutsuu meitä: Seuraa minua! Hän tahtoo meidän imitoivan itseään, tulevan itsensä kaltaiseksi. Myös Paavali kertoo tämän meille. 

Olkaa minun seuraajiani, niinkuin minä olen Kristuksen seuraaja.

1 Kor 11:1

Emme pysty kaikessa olemaan kuin Jeesus mutta siksi hän on jättänyt meille Pyhän Hengen. Pyhä Henki avustaa meitä ja ohjaa meitä ja auttaa meitä kulkemaan oikeata tietä ja tulemaan yhä enemmän Jeesuksen kaltaisiksi.

Opetuslapsi tarkoitti klassisessa kreikassa henkilöä joka sitouttaa itsensä opettajan alaisuuteen saadakseen teoreettista tietoa tai käytännön elämänohjetta. Henkilöä saatettiin kutsua opetuslapseksi ainoastaan opettajan seurassa. 

Jeesuksen opetuslapset eivät kuitenkaan ole vain oppilaita vaan myös Jumalan valtakunnan edustajia ja puollustajia.  Valitessaan opetuslapsensa Jeesus rikkoin rabbien yleisiä periaatteita. Hän valitsi opetuslapsikseen veronkerääjän, vapaustaistelijan ja kalastajia jotka olivat epäpuhtaita ja synagogajumalanpalvelusyhteisön ulkopuolella.

Olkaa minun seuraajiani, veljet, ja katselkaa niitä, jotka näin vaeltavat, niinkuin me olemme teille esikuvana.

Fil 3:17

Rabbien opetuslapset seurasivat opettajaansa tullakseen jonakin päivänä itse rabbiksi. Jeesuksen opetuslapset seurasivat Jeesusta tullakseen hänen kaltaisekseen, palvelijaksi.

Meillä on esikuvia. Ensimmäinen niistä on Jeesus. Olkaamme kuten hän. Vaeltakaamme ja eläkäämme kuten Jeesus vaelsi ja eli. Seuratkaamme Paavalin, Pietarin ja muiden opetuslasten esimerkkiä kun he jättivät kaiken taakseen, voidakseen seurata Jeesusta. 

Mitä sinä olet valmis jättämään taaksesi?

Kehoitan siis teitä: olkaa minun seuraajiani.

1 Kor 4:16

Seuraa Jeesusta!