Monet meistä tietävät, mitä on ajatella ja toimia lapsen tavoin ja tulla kohdelluksi lapsena uskonnollisessa yhteisössä (1 Kor 13:11). Tällaisessa yhteisössä tietyt harvat valitut toimivat "vanhempina". Elämä on selkeä, täysin selvää "lapsille" tällaisessa tilanteessa. Säännöt hallitsevat kaikkea elämää, ja palkkiot ja rangaistukset toteutuvat tiukassa suhteessa velvollisuuksien noudattamiseen. Omaperäisyyttä ei etsitä; luovuutta pelätään; ja aloite mihin tahansa muuhun suuntaan kuin vakiintuneen mallin noudattamiseen tuomitaan suorastaan kumouksellisena.
Tunnustaminen on hyväksi sielulle ja on vain sopivaa että minä, Joanna, aloitan kertomalla oman tarinani evankelisuuden parissa.
Kasvoin evankelikaalisissa seurakunnissa, tarkemmin sanottuna Vapaakirkossa, vanhempieni olivat minulle auktoriteetti, sekä kotona että kirkossa. Se oli hyvä ja turvallinen ympäristö kasvaa. Säännöt olivat hyvät ja kun tottelin niitä, minua ylistettiin hyväksi tytöksi. Se oli hyvä paikka olla lapsena.
Mitä teksti tarkoittaa, eli mitä sano tarkoittaa meille, on ratkaiseva hermeneuttinen kysymys. Itsessään sitoutuminen uskonnolliseen auktoriteettiin, Raamattuun, erottaa kristityn ei-kristitystä. Evankelikaalisten ja protestanttien ero perinteiseen roomalaiskatolilaisuuteen on puolestaan itse vallan luonteessa.
Evankelikaalinen kanta uskonnolliseen auktoriteettiin on, että perusvaltuutuksemme on ulkoinen. Tämä perustuu aikaisempiin teologisiin perusteisiin Jumalan luonteesta ja lankeamuksen todollisuudesta. Uskomme että lankeumus vääristi näkemyksemme Jumalasta ja siksi Jumalaa ei voida löytää, toisin sanoen häntä ei voida tunnistaa alhaalta ollenkaan; tietämyksemme on tultava ylhäältäkäsin. Uskomme edelleen, että Jumala on niin paljastanut itsensä: teoilla, persoonassa ja kirjan kautta, joka sekä kertoo että tulkitsee nuo teot ja kyseisen henkilön ja ne kuullaan ja ymmärretään evankeliumien kirjojen kautta. Pidämme siis kirjaa ensisijaisena viimeisenä auktoriteettinamme. Uskomme että Jumala valitsi tämän tavan paljastaa itsensä meille ja kommunikoida itsestänsä niin että me voisimme sen ymmärtää. Muut auktoriteetit (perinne, syys, kokemus) tarkentavat, todentavat ja tukevat eri tavoin, mutta kaikki ne on lopulta näytettävä todeksi Raamatun avulla.
Koska Raamattu on viimekädessä Jumalan Hengen inspiroima, Raamatun ymmärretään olevan itsetodentava. Viime kädessä uskomme että auktoriteetti on luonnostaan, Jumala on puhunut ja tulee jatkossakin puhumaan, täällä.
Toiseksi tällä inspiraation opilla ilmaisemme vakaumuksemme siitä, että Jumala itse on kristillisen uskon perimmäinen lähde, kuten on paljastettu tai määritelty pyhässä kirjassa.
Tämä saa meidät lopulta tarkastelemaan evankelikaalisen hermeneutiikan erityisluonnetta. Miten se eroaa muista ja mitkä ovat sen omat jännitteet tai vaikeudet.
Siksi evankelikaalisen hermeneutiikan on ymmärrettävä Raamatun luonne aina vuorovaikutuksessa inhimillisen ja jumalallisen risteyksessä näissä sanoissa, joiden uskotaan myös olevan Sana. On taisteltava taipumusta vastaan jossa tullaan alas kummallekaan puolelle (inhimilliselle tai jumalalliselle) siten, että toinen tosiasiallisesti hylkäisi tai kumoaisi toisen.[JS1]
Greyn mukaan vastuullisen raamatuntutkimuksen tulisi olla opas vankan raamatullisen tulkinnan kehittämiselle.[JS2]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti