MAAILMANKUVA, KRISTILLISYYS JA KULTTUURISHOKKI

Minun maailmankuvani koki valtavan shokin juuri 21 vuotta täytettyäni kun lähdin vierailulle vanhempieni luokse Ecuadoriin ja sitten päätin jäädä tänne.

Tämä ei ole viimeisin muutos maailmankuvassani mutta se oli valtava muutos joka monella tapaa teki minusta sen ihmisen joka nykyään olen. Monesti puhun siitä että synnyin Ecuadoriin koska ne ensimmäiset vuodet kun opettelin kielen ja kulttuurin, vähitellen aloin ymmärtämään ihmisiä ja miten minun tulee käyttäytyä ja opin aivan uuden seurakuntakulttuurin, olivat monella tapaa kuin lapsen ensimmäiset vuodet.

 

 

Me ajattelemme omaksuneemme kristillisen maailmankuvan ja ajattelevamme kristillisellä tavalla asioista, maailmasta, ihmisistä, Jumalasta ym. Mutta todellisuudessa me olemme omaksuneet ympärillämme vallitsen version kristillisestä maailmankuvasta johon on sekoittunut suomalaista kulttuuria ja maailmankuvaa ja ajattelutapaa sekä oman perheemme ja seurakuntakotimme tapaa ymmärtää kristillisyyttä, Jumalaa ja lukea Raamattua sekä julistaa sitä ja kaikki tämä on sekoittautunut omaan persoonaamme ja tapaamme ymmärtää asioita ja reagoida niihin.

Emme ole kristittyjä vaan suomalaisia kristittyjä.

 

Tällä en tarkoita että suomalaisessa kristillisyydessä olisi jotakin perustavanlaisesti väärin tai pahaa. Ainakaan sen enempää kuin meissä kaikissa maailman ihmisissä ja kulttuureissa, ajattelutavoissa ja maailmankuvissa.

 

Minä kasvoin kristillisessä kodissa, kävin seurakunnassa syntymästä lähtien, osallistuin seurakunnan toimintaan, pyhäkouluun, kerhoihin, leireille, nuortentoimintaan, ylistysryhmään, nuortenpäiville, raamattutunneille, kävin sunnuntain kokouksessa ja kesäjuhlilla, aktioissa ja evankelioimistapahtumissa ja luin, aina inspiraation iskiessä, Raamattua.

Eli tunsin olevani kristitty ja näin kerroin muille kysyttäessä ja välillä kysymättäkin. Se oli osa identiteettiäni ja uskoin myös Jumalaan.

 

Ecuadorissa kohtasin seurakuntaelämän, nuortenillat, tavan elää ja olla kristitty, puhua siitä ja ymmärtää se joka olikin erilainen kuin omani. Enkä vain yhtä tapaa vaan pääkaupungissa Quitossa kävin slummissa sijaitsevan seurakunnan kokouksissa, Ibarrassa missä vanhempani asuivat oli hyvin keskiluokkainen saman kirkkokunnan seurakunta ja vuorilla missä vanhempani tekivät töitä oli useampi intiaaniseurakunta.

 

 

Jokaisella seurakunnalla oli oma historiansa, kulttuurinsa, perinteensä ja tapansa ymmärtää, selittää, julistaa, opettaa ja lukea Raamattua sekä oma liturgiansa (vaikka kaikki väittivät ettei heillä ole liturgiaa koska vain katolilaisilla on liturgia ja se on PAHA asia) ja tapansa olla kristitty omassa yhteisössänsä.

 

Kaikissa seurakunnissa seistiin kun ylistettiin ja nostettiin kädet ylös (tämä oli hyvin suuri kontroversi 90-luvulla ainakin meidän paikallisseurakunnassamme Suomessa), seurakunnat lauloivat sekaisin vanhempia virsiä ja uusia ylistyslauluja. Missään seurakunnassa ei tanssittu (se oli SYNTIä) ja Pyhän Hengen toimintaa nykypäivänä pidettiin mahdottomana (tämä on onneksi muuttunut kirkkokunnan teologisessa ajattelussa).

Minä tulkitsin seisomisen ja käsien nostamisen karismaattisuudeksi, heille se taas oli normaalia ja vanhoillista seurakuntaelämää.

 

Kaikissa seurakunnissa Raamattua luettiin yhdessä ääneen, saarnat kestivät vähintään tunnin, niiden aikana seurakuntaväelle tehtiin kysymyksiä joihin vastattiin yhdessä kovalla äänellä.

Ihmiset olivat myöhässä kokouksissa ja tulivat äänekkäästi kirkkosaliin ja istuivat eteen kesken kokouksen. Yhdessä intiaaniseurakunnassa ehdotettiin että ihmiset tulisivat ajoissa paikalle jos ovelle laitettaisiin kaksi vanhemmistoveljeä seipäitten kanssa ja he hakkaisivat niillä myöhässä saapuneet.

Intiaaniseurakunnissa äidit imettivät vauvoja kokouksessa ja saattoivat unohtaa rinnan roikkumaan vaatteiden ulkopuolelle. Slummiseurakunnassa naiset tulivat kokoukseen minihameissa ja pastorin piti lopulta laittaa hameille minimipituus. Kaikki naiset meikkasivat ja intiaaniseurakunnassa minulta kysyttiin miksi tulen kirkkoon alasti kun minulla ei ollut korvakoruja korvissa (tyttövauvoille laitetaan täällä reiät korviin alle 3 kuukautisina).

 

Tuntui että maailma oli ihan nurinkurin enkä ymmärtänyt siitä enää yhtään mitään. Ja nämä olivat vain ulkonaisia, näkyviä eroja.

 

 

Vähitellen tutustuin entiseen guerrilla-sissiin joka oli tullut uskoon ja antanut appi-isälleen anteeksi kun tämä vahingossa ampui hänen ainoan poikansa. Intiaanipastoriin joka oli kylänsä ensimmäinen uskoontullut ja joka päätettiin polttaa kuoliaaksi kyläkokouksessa esimerkkinä muille jotka saattoivat suunnitella uskoontuloa (Jumala pelasti hänet ihmeellisesti). Seurakuntalaisia joita oli kivetetty, ajattu kodeistaan uskonsa tähden, uskovia jotka olivat menettäneet työnsä ja perheensä sekä sukunsa uskonsa tähden, ihmisiä jotka kärsivät nälkää, kipua, yksinäisyyttä, hyljätyksi tulemista, köyhyyttä ja jopa kuolivat uskonsa tähden.

 

Miten minä olisin voinut sanoa että he eivät ole uskossa koska heidän uskonsa näytti ja kuulosti ja tuntui erilaiselta kuin minun omani?

 

 

Suomeen on nyt tullut suuri määrä ulkomaalaisia. Moni heistä ei ole uskossa mutta kaikki he näyttävät, kuulostavat ja tuntuvat erilaisilta kuin suomalaiset. Ja ne jotka ovat kristittyjä tuntuvat uskovan ihan eri tavalla, ehkä jopa väärällä tavalla.

 

Minä uskon että Jumala tahtoo meidän tutustuvan näihin erilaisiin ihmisiin, ottavan heidät meidän elämäämme ja oppivan heiltä, vaikka he eivät olisikaan uskossa tai koskaan tulisi uskoon. Koska ihan jokaikisessä kultuurissa ja ihmisessä on Jumalan kämmenenjälki ja me voimme oppia jotakin uutta Jumalasta ja meistä itsestämme heidän kauttaan.

 

Ja kulttuurishokki on todella tehokas tapa muuttaa maailmankuvaa, tutustua itseensä ja Jumalaan, voin vakuuttaa sen kokemuksesta.

 

Evankelikaali hermeneutiikka – Pyhän Hengen antama tulkinta vs. kirjoittajan intentio 2

 Monet meistä tietävät, mitä on ajatella ja toimia lapsen tavoin ja tulla kohdelluksi lapsena uskonnollisessa yhteisössä (1 Kor 13:11). Tällaisessa yhteisössä tietyt harvat valitut toimivat "vanhempina". Elämä on selkeä, täysin selvää "lapsille" tällaisessa tilanteessa. Säännöt hallitsevat kaikkea elämää, ja palkkiot ja rangaistukset toteutuvat tiukassa suhteessa velvollisuuksien noudattamiseen. Omaperäisyyttä ei etsitä; luovuutta pelätään; ja aloite mihin tahansa muuhun suuntaan kuin vakiintuneen mallin noudattamiseen tuomitaan suorastaan ​​kumouksellisena.

Tunnustaminen on hyväksi sielulle ja on vain sopivaa että minä, Joanna, aloitan kertomalla oman tarinani evankelisuuden parissa.

Kasvoin evankelikaalisissa seurakunnissa, tarkemmin sanottuna Vapaakirkossa, vanhempieni olivat minulle auktoriteetti, sekä kotona että kirkossa. Se oli hyvä ja turvallinen ympäristö kasvaa. Säännöt olivat hyvät ja kun tottelin niitä, minua ylistettiin hyväksi tytöksi. Se oli hyvä paikka olla lapsena.

Mitä teksti tarkoittaa, eli mitä sano tarkoittaa meille, on ratkaiseva hermeneuttinen kysymys. Itsessään sitoutuminen uskonnolliseen auktoriteettiin, Raamattuun, erottaa kristityn ei-kristitystä. Evankelikaalisten ja protestanttien ero perinteiseen roomalaiskatolilaisuuteen on puolestaan itse vallan luonteessa.

Evankelikaalinen kanta uskonnolliseen auktoriteettiin on, että perusvaltuutuksemme on ulkoinen. Tämä perustuu aikaisempiin teologisiin perusteisiin Jumalan luonteesta ja lankeamuksen todollisuudesta. Uskomme että lankeumus vääristi näkemyksemme Jumalasta ja siksi Jumalaa ei voida löytää, toisin sanoen häntä ei voida tunnistaa alhaalta ollenkaan; tietämyksemme on tultava ylhäältäkäsin. Uskomme edelleen, että Jumala on niin paljastanut itsensä: teoilla, persoonassa ja kirjan kautta, joka sekä kertoo että tulkitsee nuo teot ja kyseisen henkilön ja ne kuullaan ja ymmärretään evankeliumien kirjojen kautta. Pidämme siis kirjaa ensisijaisena viimeisenä auktoriteettinamme. Uskomme että Jumala valitsi tämän tavan paljastaa itsensä meille ja kommunikoida itsestänsä niin että me voisimme sen ymmärtää. Muut auktoriteetit (perinne, syys, kokemus) tarkentavat, todentavat ja tukevat eri tavoin, mutta kaikki ne on lopulta näytettävä todeksi Raamatun avulla.

Koska Raamattu on viimekädessä Jumalan Hengen inspiroima, Raamatun ymmärretään olevan itsetodentava. Viime kädessä uskomme että auktoriteetti on luonnostaan, Jumala on puhunut ja tulee jatkossakin puhumaan, täällä.

Toiseksi tällä inspiraation opilla ilmaisemme vakaumuksemme siitä, että Jumala itse on kristillisen uskon perimmäinen lähde, kuten on paljastettu tai määritelty pyhässä kirjassa.

Tämä saa meidät lopulta tarkastelemaan evankelikaalisen hermeneutiikan erityisluonnetta. Miten se eroaa muista ja mitkä ovat sen omat jännitteet tai vaikeudet.

Feen mukaan, inspiraatio-oppi, jonka mukaan Jumala inspiroi puhuvien ihmisten lisäksi myös heidän puhumansa sanat, pakottaa evankelikaaliset kamppailemaan hermeneutiikan kanssa ymmärtääkseen Raamattua. Inspiraation mukaan Jumala todellakin ”puhui kaikki nämä sanat ja sanoi...”. Mutta se ei väitä että hän saneli kaikki nämä sanat. Päinvastoin, se tunnustaa, jopa väittää että nämä sanat ovat myöskin historiallisten ihmisten sanoja. Siksi ymmärrämme Raamatun luonteen kaksinaiseksi, Raamattu on Jumalan sana joka on puhuttu ihmissanoilla historiassa. Jumalan sanoina sillä on ikuinen merkitys, hän puhuu meille. Meidän on kuunneltava ja toteltava. Mutta iankaikkiset sanat ovat myös historiallisia ihmissanoja. Mitään sanoja ei puhuttu tyhjiössä, pikemminkin ne kaikki on osoitettu erityiseen historialliseen kontekstiin, jossa ne on puhuttu ja se ehdollistaa ne.

Siksi evankelikaalisen hermeneutiikan on ymmärrettävä Raamatun luonne aina vuorovaikutuksessa inhimillisen ja jumalallisen risteyksessä näissä sanoissa, joiden uskotaan myös olevan Sana. On taisteltava taipumusta vastaan jossa tullaan alas kummallekaan puolelle (inhimilliselle tai jumalalliselle) siten, että toinen tosiasiallisesti hylkäisi tai kumoaisi toisen.[JS1] 

Greyn mukaan vastuullisen raamatuntutkimuksen tulisi olla opas vankan raamatullisen tulkinnan kehittämiselle.[JS2] 

---

 [JS1]Gordon D. Fee; Gospel and Spirit: Issues in New Testament Hermeneutics; s. 50

 [JS2]Jacqueline Grey; Three is a Crowd: Pentecostalism, Hermeneutics, and the Old Testament; s. 86