Kristityt ovat pyhiinvaeltajia, eivät Raamattu-taistelijoita - Miten ymmärtää Raamattua paremmin 11

 

Sillä Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka ja tunkee lävitse, kunnes se erottaa sielun ja hengen, nivelet sekä ytimet, ja on sydämen ajatusten ja aivoitusten tuomitsija.

Hepr 4:12 

Jumalan sana ei ole ase. Tätä heprealaiskirjeen jaetta käytetään usein, väärin, perustelemaan että Raamattu ja Jumalan sana ovat aseita. Varo yksittäisten jakeiden käyttöä kontekstinsa ulkopuolella. Sillä tavalla on syntynyt moni harhaoppi.

Raamattu ei ole valomiekka, jolla leikata irti niiden ihmisten päät joiden kanssa olet eri mieltä. Sitä ei ole tarkoitus hakata jonkun päähän. Se on tarkoitettu luettavaksi, mietiskeleväksi ja rukoitavaksi. Yksin ja yhdessä muiden kanssa, kristittyjen yhteisössä.

Jumalan sana tässä heprealaiskirjeen jakeessa ei tarkoita Raamattua, vaan sitä että Jumala puhuu tuoreella tavalla siitä mitä hän teki Jeesuksen kautta. Jos katsot juuri ennen tätä kohtaa, heprealaiskirjeen kirjoittaja käy läpi pitkän luovan tulkinnan psalmista 95. Hän antaa sille uuden merkityksen niiden uusien asioiden valossa joita Jumala tekee heidän keskuudessaan Jeesukseen keskittyen. (Hepr 4:1-11)

Vielä tärkeämpää on, Jumalan sanan kaksiteräisenä miekana oletetaan olevan sisäänpäin käännetty. Sen oletetaan lävistävän meidät, eivät kaikki ympärillämme. Sinä et käytä miekkaa. Jumala pitää sitä kädessään ja käyttää sitä. Jumala ei kutsu ihmisiä siihen asemaan. Ja ajattelu että hän tekee niin, on merkki omasta epävarmuudestamme. Se on myös historiallinen virhe, jonka esimerkiksi inkvisitio teki.

Vaelluksemme on elinikäinen ja sitä leimaa kuri ja nöyryys. Tämä on pyhiinvaellusmatka Raamatun tuntemiseen intiimisti, taidolla ja lempeästi. Se on henkisen kasvun areena. Ja se tapahtuu rakkaudesta Jumalaan ja ihmiskuntaan, ei Extreme Raamattu -taisteluna.

Kristinuskon historiassa on ollut aikoja jolloin on tarvittu vakavaa keskustelua ja rajojen vetämistä. Mutta meidän pitäisi vihata sitä, sen sijaan että alkaisimme kuolata pelkästä ajatuksesta. Meidän ei koskaan tule olla ilkeitä, vihamielisiä tai loukkaavia vaan aina rakastavia. Ja meidän pitäisi olla erityisen varmoja siitä että käsillä oleva asia on taistelemisen arvoinen.

Mutta taistelujen etsiminen, rohkaiseminen ja jopa kiistan luominen ei ole Jumalan tahto. Aivan päinvastoin. Se on oma syntinen luontomme, joka täytyy puhdistaa ja tulla jumalallisemmiksi Hänen rakkautensa kautta.

Raamatussa on monia kohtia joita on vaikea ymmärtää tai jotka herättävät meissä vaikeita kysymyksiä. Ei siis ole mitenkään ihmeellistä että ihmiset jotka eivät tunne Jeesusta vapahtajanaan tai tunnusta Jumalan olemassaoloa, esittävät myös meille vaikeita kysymyksiä. Tärkeintä silloin on olla menettämättä malttia. Joskus on jopa hyvä myöntää että ei tiedä ja on tarpeen etsiä vastauksia ja mietiskellä kysymystä tarkemmin.

Uusateistit ihmettelevät miksei Jumalaa, joka on niin Jumala-keskeinen, voi syyttää narsismista ja turhamaisuudesta. Richard Dawkins väittää että Jumalalla on pakkomielle omasta paremmuudestaan suhteessa kilpaileviin jumaliin. Raamatun Jumala näyttää tavoittelvan huomiota ja janoavan kiitosta. Tämä on meidän yleisen ymmärryksemme mukaan täysin epäedullinen luonteenpiiri.

Raamatussa Jumala antaa nimensä kansalleen (2 Sam 7:26) ja hän vapapauttaa kansansa Eyptistä nimensä kunnian tähden (Ps 106:8). Onko kristittyjen Jumala siis sairaalloisen kiinnostunut itsestään? Ovatko uusateistit oikeassa? Kristittyjen vastaväite on että jos tarkastelemme Raamattua tarkemmin Jumala osoittautuukin nöyräksi, uhrautuvaiseksi ja toisiin keskittyväksi Olennoksi.

Mitä todella tarkoitemme ylpeydellä ja nöyryydellä? Ymmärrämme ylpeyden liioiteltuna näkemyksenä meistä itsestämme. Se on ulkokuori joka tukee meitä itseämme koska epäilemme että muut eivät hyväksy meitä sellaisina kuin oikeasti olemme. Ylpeys on siis valhe omasta identiteetistämme tai saavutuksistamme. Olemme ylepitä kun otamme kunnian siitä mistä emme sitä ansaitse tai pönkitämme meitä itseämme valheilla.

Nöyryyteen taas kuuluu realistinen arvio itsestämme, niin heikkouksistamme kuin vahvuuksistamme. Todellinen nöyryys ei kiellä kykyjä vaan tunnustaa Jumalan antaneen meille lahjat joista emme voi ottaa kunniaa. Mitä sellaista meillä on jota emme ole saaneet lahjaksi (1 Kor 4:7)? Olemme nöyriä kun tiedämme paikkamme Jumalan edessä, kaikkine vahvuuksinemme ja heikkouksinemme.

Onko Jumala sitten ylpeä? Ei, Jumalalla ei ole valheellista tai liioteltua näkemystä itsestään. Hänellä on realistinen käsitys siitä kuka hän on ja mihin hän pystyy. Jumala on oman määritelmänsä mukaan suurin käsitettävissä oleva olento. Ja se tekee hänestä ylistyksen arvoisen.

Jumala ei ota enempää kunniaa kuin ansaitsee. Jumala ei ajattele itsestään enempää kuin on aihetta ajatella (Room 12:3). Hän ajattelee itseään, itsestään ja omaa arvoaan totuuden mukaisesti.

Me voimme antaa Jumalan puollustaa itseään kaikessa rauhassa. Hän on tarpeeksi suuri ja mahtava kestääkseen kaikki iskut. Ja jos joku on todella kiinnostunut keskustelusta meidän kanssamme, ilman että se muuttuu riitelyksi tai loukkausten huutelemiseksi, me voimme luottaa siihen mitä Jumala on sanonut itsestään sanastaan. 

Jotta voisimme kertoa mitä Jumala sanoo, meidän on tietenkin tunnettava hänen sanansa. Ja käytettävä sitä rakkaudella, toisten vahvistamiseksi, ei löymäaseena. Anna Jumalan sanan miekan lävistää itsesi ja puhua omasta puolestaan.

Evankelikaali hermeneutiikka – Pyhän Hengen antama tulkinta vs. kirjoittajan intentio 2

 Monet meistä tietävät, mitä on ajatella ja toimia lapsen tavoin ja tulla kohdelluksi lapsena uskonnollisessa yhteisössä (1 Kor 13:11). Tällaisessa yhteisössä tietyt harvat valitut toimivat "vanhempina". Elämä on selkeä, täysin selvää "lapsille" tällaisessa tilanteessa. Säännöt hallitsevat kaikkea elämää, ja palkkiot ja rangaistukset toteutuvat tiukassa suhteessa velvollisuuksien noudattamiseen. Omaperäisyyttä ei etsitä; luovuutta pelätään; ja aloite mihin tahansa muuhun suuntaan kuin vakiintuneen mallin noudattamiseen tuomitaan suorastaan ​​kumouksellisena.

Tunnustaminen on hyväksi sielulle ja on vain sopivaa että minä, Joanna, aloitan kertomalla oman tarinani evankelisuuden parissa.

Kasvoin evankelikaalisissa seurakunnissa, tarkemmin sanottuna Vapaakirkossa, vanhempieni olivat minulle auktoriteetti, sekä kotona että kirkossa. Se oli hyvä ja turvallinen ympäristö kasvaa. Säännöt olivat hyvät ja kun tottelin niitä, minua ylistettiin hyväksi tytöksi. Se oli hyvä paikka olla lapsena.

Mitä teksti tarkoittaa, eli mitä sano tarkoittaa meille, on ratkaiseva hermeneuttinen kysymys. Itsessään sitoutuminen uskonnolliseen auktoriteettiin, Raamattuun, erottaa kristityn ei-kristitystä. Evankelikaalisten ja protestanttien ero perinteiseen roomalaiskatolilaisuuteen on puolestaan itse vallan luonteessa.

Evankelikaalinen kanta uskonnolliseen auktoriteettiin on, että perusvaltuutuksemme on ulkoinen. Tämä perustuu aikaisempiin teologisiin perusteisiin Jumalan luonteesta ja lankeamuksen todollisuudesta. Uskomme että lankeumus vääristi näkemyksemme Jumalasta ja siksi Jumalaa ei voida löytää, toisin sanoen häntä ei voida tunnistaa alhaalta ollenkaan; tietämyksemme on tultava ylhäältäkäsin. Uskomme edelleen, että Jumala on niin paljastanut itsensä: teoilla, persoonassa ja kirjan kautta, joka sekä kertoo että tulkitsee nuo teot ja kyseisen henkilön ja ne kuullaan ja ymmärretään evankeliumien kirjojen kautta. Pidämme siis kirjaa ensisijaisena viimeisenä auktoriteettinamme. Uskomme että Jumala valitsi tämän tavan paljastaa itsensä meille ja kommunikoida itsestänsä niin että me voisimme sen ymmärtää. Muut auktoriteetit (perinne, syys, kokemus) tarkentavat, todentavat ja tukevat eri tavoin, mutta kaikki ne on lopulta näytettävä todeksi Raamatun avulla.

Koska Raamattu on viimekädessä Jumalan Hengen inspiroima, Raamatun ymmärretään olevan itsetodentava. Viime kädessä uskomme että auktoriteetti on luonnostaan, Jumala on puhunut ja tulee jatkossakin puhumaan, täällä.

Toiseksi tällä inspiraation opilla ilmaisemme vakaumuksemme siitä, että Jumala itse on kristillisen uskon perimmäinen lähde, kuten on paljastettu tai määritelty pyhässä kirjassa.

Tämä saa meidät lopulta tarkastelemaan evankelikaalisen hermeneutiikan erityisluonnetta. Miten se eroaa muista ja mitkä ovat sen omat jännitteet tai vaikeudet.

Feen mukaan, inspiraatio-oppi, jonka mukaan Jumala inspiroi puhuvien ihmisten lisäksi myös heidän puhumansa sanat, pakottaa evankelikaaliset kamppailemaan hermeneutiikan kanssa ymmärtääkseen Raamattua. Inspiraation mukaan Jumala todellakin ”puhui kaikki nämä sanat ja sanoi...”. Mutta se ei väitä että hän saneli kaikki nämä sanat. Päinvastoin, se tunnustaa, jopa väittää että nämä sanat ovat myöskin historiallisten ihmisten sanoja. Siksi ymmärrämme Raamatun luonteen kaksinaiseksi, Raamattu on Jumalan sana joka on puhuttu ihmissanoilla historiassa. Jumalan sanoina sillä on ikuinen merkitys, hän puhuu meille. Meidän on kuunneltava ja toteltava. Mutta iankaikkiset sanat ovat myös historiallisia ihmissanoja. Mitään sanoja ei puhuttu tyhjiössä, pikemminkin ne kaikki on osoitettu erityiseen historialliseen kontekstiin, jossa ne on puhuttu ja se ehdollistaa ne.

Siksi evankelikaalisen hermeneutiikan on ymmärrettävä Raamatun luonne aina vuorovaikutuksessa inhimillisen ja jumalallisen risteyksessä näissä sanoissa, joiden uskotaan myös olevan Sana. On taisteltava taipumusta vastaan jossa tullaan alas kummallekaan puolelle (inhimilliselle tai jumalalliselle) siten, että toinen tosiasiallisesti hylkäisi tai kumoaisi toisen.[JS1] 

Greyn mukaan vastuullisen raamatuntutkimuksen tulisi olla opas vankan raamatullisen tulkinnan kehittämiselle.[JS2] 

---

 [JS1]Gordon D. Fee; Gospel and Spirit: Issues in New Testament Hermeneutics; s. 50

 [JS2]Jacqueline Grey; Three is a Crowd: Pentecostalism, Hermeneutics, and the Old Testament; s. 86