Maailman Kammottavin Hirviö - Kolmas Erä

Tena on Napon maakunnan pääkaupunki Ecuadorissa, noin 250 kilometriä Quitosta kaakkoon. Sen asukasluku on noin 23 000. Kaupunki tunnetaan "kanelipääkaupunkina". Kaupungin keskustassa yhtyvät Tena- ja Pano-joet, jotka laskevat Napo-jokeen ja sitä kautta Amazoniin.

Napon maakunnan pääkaupunki Tena perustivat katolilaiset lähetystyöntekijät vuonna 1560. Heti kaupungin perustamisestä lähtien sitä uhkasivat varhaiset alkuperäiskansat. Kichwa päällikkö Jumandy johti vuonna 1578 kovaa mutta epäonnistunutta kapinaa espanjalaisia vastaan. 

San Juan de los dos ríos de Tena (Tenan virallinen nimi) perustamispäivää juhlitaan 15. marraskuuta elävän musiikin, kauneuskuningatterien valinnan ja muiden yhteisötapahtumien kera.

Tenan yksi tärkeimmistä elinkeinoista on matkailu; kaupungista pääsee helposti Amazonian sademetsiin, jokiretkille ja tutkimaan lukuisia luolia ja kapeita kalliokanjoneita.. Tena on 512 metrin korkeudella merenpinnasta, ja sen maisemaa hallitsevat Andit.

Tenan lähellä on pieni lentokenttä jonne saapuu joitakin maansisäisiä lentoja. Bussimatka Quitosta kestää noin 5 tuntia. Tena on suosittu matkailijoiden keskuudessa, koska se tunnetaan rauhallisena, järjestäytyneenä ja puhtaana kaupunkina jossa on useita matkailijoille suunnattuja palveluita.

Kun muutin asumaan Amatsonian alueelle pieneen viidakkokaupunkiin ensimmäinen vuokrakotini oli kaksikerroksinen, osin puusta ja osin harkkotiilestä rakennettu talo. 

Sen yläkerran laudoituksesta löytyi termiittejä, yöllä takapihalla kolistelivat opossumi jotka tyhjensivät ja kaatoivat aina roskikseen, riippumatta siitä miten tiukasti suljin kannen. Lisäksi toisessa makuuhuoneessa asui hiiriä joista en koskaan päässyt eroon ja tappajamehiläiset tekivät pesän talon räystään alle ja meidän piti muuttaa evakkoon kunnes ne oli savustettu pois kodistaan.

Talo oli kaupungin laidalla ja sen muurien toisella puolella alkoi ryteikkö, ei vielä varsinainen viidakko mutta sen laitamuksia. Sen muurin yli pihalle ilmestyi kaikenlaisia eläimiä, joita itsemurhahakuiset koiramme ja kissanpentumme aivan ehdottomasti halusivat jahdata.

Kerran pelastin molempien henget kun he olivat löytäneet kolme mustaa tarantellaa yläkerran kuistilta. Laji on tarpeeksi myrkyllinen tappaakseen lapsen, saati pienen koiran tai kissan. Ne valitettavasti näyttivät myös täydellisiltä pörröleluilta, ainakin kissanpennun silmiin.

Siirsin kaikki kolme tarantulaa muurin ylitse lattiaharjan ja rikkalapion avulla, vaikka kaikken suurin niistä, noin käteni kokoinen, yritti ottaa lähempää tuttavuutta harjanvartta pitkin kiiveten.

Onneksi pystyin tönäisemään ne harjasta rikkalapioon ja takaisin, täten estäen kontaktin syntymisen. Samalla tietenkin katselin muuallepäin ettei tarantella onnistuisi ampumaan myrkkypiikkejään silmiini ja tölkin yli-innokasta kissanpentuja kohti portaita.

Lattiaharja on Ecuadorissa, ja aivan varmasti muuallakin ötökkärikkaassa paikassa, eläessä paras itsepuolustusase joka on ikinä keksitty. Opin sen käytön aviomieheltäni, tarkemmin siitä kerroin jo aikaisemmassa postauksessani.

Tena on epätavallinen viidakkoliikenteenkeskus. Se on viehättävä paikka, jossa monet matkustajat viettävät onnellisina päiviä ennen sademetsä matkaa tai sen jälkeen. 

Tena ei voitaisi arkkitehtonisten kilpailujen palkintoja mutta sen väestö on ystävällistä, asetusta ympäröivät upeat viidakon peitossa olevat kukkulat ja siellä on paljon palveluita matkustajille.

Koskenlaskun harrastajat ympäri maailmaa tulevat melomaan ja nauttimaan ympäröivissä joissa joita löytyy runsasti ja kaupungissa on paljon kokeneita ja erittäin suositeltavia melontamatkojenjärjestäjiä.

Kaikkein kammottaviin hirviö hiipi kuitenkin viemäreistä ja seinien rakosista joka yö kotiimme. Se ei ollut boa-käärme, niitäkin meillä vieraili mutta se toi elämään vain piristystä. Se ei myöskään ollut läpinäkyvät, valkoiset liskot jotka iltaisin vilistelivät pitkin seiniä ja viheltelivät ja naksuttivat niin että kuvittelin pitkään kyseessä olevan yölinnun jota yritin etsiä. Liskot olivat vallan sympaattisia, kunhan muisti niiden pureman olevan lievästi myrkyllisiä.

Hirviö ei myöskään ollut yksi viisisenttisistä kärpäsistä joita viidakossa lenteli. Ne purivat eläimeen, tai ihmiseen, haavan johon sitten munivat munansa. Niistä kehittyvät poikaset söivät isäntäeläimensä lihaan käytäviä, tähdäten kohti sisäelimiä.

Kaikkein kammottavimpia hirviöitä eivät olleet edes tulimuurahaiset jotka innostuivat pureskelemaan ja pistämään jalkojani aina kun pyykkiä ripustaessani erehdyin liian lähelle heidän pesäänsä. Tai vampyyrilepakot joita pitoa varoa niiden levittämään raivotaudin vuoksi.

Tämän arvon, huonon maineen tai sukupuuttotuomion saivat torakat. Kun muutin taloon myrkytin sen katosta lattiaan. Lisäksi pesin lattiat ja desinfioin keittiön tilat vähintään kerran päivässä, torakat kun eivät pidä puhtaan hajusta. Mutta mikään ei auttanut.

Pian opimme poikani kanssa säilyttämään sokerin, aamiaismurot ja muut ruoka-aineet paksussa lasisessa tai muovisessa purkissa jossa oli mahdollisimman turvallinen kansi. Torakat, ainakin Amatsonian viidakon lajit, kun syövät ruoan lisäksi muovipusseja, pahvipurkkeja, sähköjohtoja (ne pitävät erityisesti metallista muovin sisällä, ilmastointilaitteen tiivisteitä ja, kuten karvaasti myöhemmin opin, kulmakarvoja.

Ei ole mitään kammottavampaa kuin herätä pienten jalkojen ropinaan tyynylläsi, avata silmäsi ja nähdä nenäsi edessä melkein kymmenen senttinen musta amerikan torakka, paitsi jos se on yli kymmenen senttinen Madagaskarin torakka joka sihisee sinulle uhkaavasti.

Tai ihmetellä aamulla hampaita harjatessasi, hammasharjalla joka oli yöksi piilotettu torakalle pääsemättömään piiloon, torakoitten herkkua kun on ennaltamainittujen lisäksi myös hammastahna, erityisesti hammastahnan jäänteet suoraan hammasharjasta nautittuna.

Mutta palataan siihen hampaitten harjaukseen. Siinä olet aamusta silmät sikkaralla ja vähän hajamielisesti tuijotat heijastustasi vessan peilistä kun joku alkaa näyttää kummalliselta. Kummarrut lähemmäs ja tajuat että puolet kulmakarvoistasi ovat kadonneen, jäljellä onkin vain lyhyttä sänkeä. Yölliset vieraasi ovat olleet nälkäisiä.

Tenassa asuessani pyysin Jumalaa että hän poistaisi minulta torakkafobiani. Silloin ilmestyivät sänkykaverini, samoin kuin verhoja pitkin juoksijat ja muut "rakkaat" asuinkumppanimme.

Edelleen ehkä kammottavinta maailmassa on kun päälleni lentää, hyppää tai kävelee torakka. Mutta enää en tee tanssinumeroani. Sen sijaan etsin raivokkaasti mihin torakka on mennyt ja sitten tuhoan sen. 

Päätön torakka voi elää viikkoja ja munia kymmeniä munia joista kaikista voi syntyä lisää torakoita.

Meillä torakat lytätään, hakataan, pilkotaan ja paloitellaan ja sitten tarkistetaan että ne ovat palasina, kuolleita ja tuhoutuneita ja heitetään vessanpyttyyn ja huuhdotaan maailmalle.

En ole oppinut pitämään torakoita mutta fobiaa minulla ei enää ole. Eilen päälleni tipahti yksi Ibarrassa vieraillessani. Pudistin sen pois, etsin ja tuhosin sen. Ja kerroin talon emännälle että heillä on torakkaongelma, mahdollisimman kohteliaasti.

Tiedän että on ihmisiä jotka pitävät torakoista, olen tavannut kaksi heistä. Mutta minulle ei ole hyvää torakkaa, on vain hyväksyttävä torakka, täysin kuollut ja tuhoutunut sellainen.

Tena ja sen ympärillä olevat alkuperäisväestöyhteisöt muodostavat myös mahdollisuuden monille vapaaehtoisille, jotka työskentelevät metsänistutushankkeissa, ja tukevat yhteisöä kehitysyhteistyöaloitteissa monilla eri osa-alueilla, kuten biopiratismin estämisessä sekä ekomatkailun ja valmiuksien kehittämisessä. 

Ecuadorin alkuperäiskansat on yksi Latinalaisen Amerikan parhaisten poliittisesti järjestetyneistä alkuperäiskansoista, ja Tenassa on kaksi suurta liittoa, Fonakin (Federacion de Organizaciones de la Nacionalidades Kichwa de Napo) ja Ashin (Association de Shamanes Indigenas de Napo). Tenassa tapahtui vuoden 2001 alkuperäiskansojen mielenosoitusten ja ylösnousun yksi suurimmista pattitilanteista.

Kerro oma tarinasi. Mikä on sinusta maailman kammottavin hirviö?

*Valokuvat on otettu Tenassa sekä sitä ympäröivissä  intiaanikylissä.

Torakkatanssiaiset - Toinen Erä

Manta, viralliselta nimeltään San Pablo de Manta, on noin 200 000 asukkaan kaupunki Manabin provinssissa Ecuadorissa Tyynenmeren rannikolla. Kaupungissa on maan suurin satama ja useita tonnikalatehtaita. Kaupunki perustettiin virallisesti 1922.

Mantassa on paljon kalastajia. Kalastusta tehdään sekä suurilla laivoilla että pienillä veneillä vain muutaman hengen voimin.

Mantan kaupungissa on kaksi hiekkarantaa ja useita hotelleja. Turismi on kalastuksen lisäksi tärkeä elinkeino.

Kun muutin rannikolle asumaan oli pakko hyväksyä että viemäreistä saapui taloon sisälle valtavia torakoita. Kerran odotin miestäni kotiin kotioven ulkopuolella, koska vessassa oli melkein kymmenensenttinen torakka. Hän saapui töistä kotiin ja tappoi torakan, en ole varmaan ikinä ollut yhtä kiitollinen, vaikka hän kovasti moittikin minun pelkuruuttani.

Se on vain torakka! Ota lattianharja ja tapa se!

Kuoleeko se varmasti vain lattiaharjalla?

Mieheni katsoi minua kuin vähäjärkistä ja lupasi että kyllä torakat kuolevat kun niitä hakkaa lattiaharjalla tai jollain muulla vastaavalla.

Lattiaharja kuulosti lupaavalta, siinähän on pitkä varsi joka takaa että saisin olla kaukana torakasta samalla kun tappaisin sen. Ei vahingossakaan pirskahtaisi torakkasaastetta minua päin!

Kun seuraava torakka ilmestyi, hakkasin sitä lattiaharjalla, sen harjoilla toisin sanottuna. Torakka sujahti harjasten väliin ja minä heitin harjan pihalle ja sen jälkeen en uskaltanut mennä sisälle enkä jäädä pihalle.

Hypi-kilju-heiluta käsivarsia-ja-juokse ympäriinsä-tanssiani esittäen soitin miehelleni töihin ja vaadin että hän saapuisi heti kotiin pelastamaan minut. Käsilaukku ja avaimet olivat sisällä joten en voinut lähteä edes ostoskeskukselle.

Manta oli Mantan kulttuurin keskus vuosista 500-1526 jKr. Sen alkuperäisasukkaat kutsuivat Mantaa nimellä Jocay, joka heidän kielellään tarkoitti "Kalojen koti".

Jocayn asukkaille oli tunnusomaista kotkannenä joka oli lävistetty nenärenkailla, he käyttivät myös korvakoruja. Jocayn asukkaat harjoittivat myös kallonlitistystä. 

Jocayn asukkaat olivat maanviljelijöitä. Heidän viljelmyksiään on löydetty Hojasin ja Jupen kukkuloilta. Miehet olivat metsästäjiä ja naiset keskittyivät maanviljelykseen. Jocayn asukkaat kävivät myös kauppaa laajalti ympäristössä.

Mieheni pinna ei sinä päivänä kestänyt kotiin saapumiseen. Kun selitin että olin hakannut torakkaa harjalla, kuten hän oli käskenyt. Mieheni kysyi millä osalla. Selitin että harjasosalla ja hän, uskomattoman kärsivällisesti ja sarkastisesti, totesi että ilman muuta se ei tappaisi torakkaa.

Hän käski minua ottamaan harjasta kiinni ja hakkaamaan reunalla. Minä vastasin että torakka oli vieläkin harjasten seassa enkä voisi mitenkään koskettaa harjaa. Hän totesi että ota varren päästä kiinni ja napauta sementtiä vasten niin että torakka lähtee irti.

Mieheni ohjeita, ja rauhoittavaa ääntä, kuunnellen napautin harjaa pihasementtiä vasten. Kiljuin hetken kun torakka lähti liikkeelle ja esitin hypi-kilju-heiluta käsivarsia-ja-juokse ympäriinsä-tanssini. Joka yllättävästi toimi.

Torakka säikähti maan tärähtelyä ja jähmettyi paikalleen ja tämä antoi minulle tarpeeksi aikaa ottaa uudestaan kiinni harjasta ja hakata sitä nyt harjan reunalla. Tanssiesitykseni aikana puhelu oli katkennut joten soitin uudelleen aviomiehelleen ja kehuskelin tappaneeni torakan ihan itse.

Hän kysyi rauhallisesti olinko aivan varma että torakka oli kuollut. Ne kun ovat varsin hyviä teeskentelemään kuollutta. On hyvin normaalia löytää selällään makaava "kuollut" torakka joka sitä lähestyessäsi hypähtääkin ympäri ja lähtee kivittämään karkuun.

Varovasti, harja kädessä, lähestyin torakkaa ja totesin että kyllä se ihan varmasti on kuollut. Mieheni kysyi että mistä tiesin sen. Koska se on ainakin viitenä kappaleena, totesin.

Manabí on yksi Ecuadorin 24 maakunnasta. Sen pääkaupunki on Portoviejo, pinta-ala 18 894 km² ja vuonna 2010 väkiluku oli 1 345 779. Manabí sijaitsee Tyynenmeren rannikolla. Siellä on ainutlaatuisia kuivia trooppisia metsiä ja upeita hiekkarantoja.

San Lorenzon ranta on kolme kilometriä pitkä ja siellä ovat yhdet Manabin provinssin isoimmista aalloista mikä tekee paikkakunnasta täydellisen surffaamiseen.

San Lorenzo on pieni paikkakunta Mantan kaupungista 32 km etelään päin. Paikka on hyvin turvallinen ja sopii hyvin lapsiperheille jotka haluavat nauttia rannasta ja auringosta rauhassa.

Jätin kuolleen torakan pihalle jotta voisin esitellä sen miehelleni hänen tultuaan kotiin. Jostain syystä mies ei innostunut metsästystrofeostani vaan vaati minua siivoamaan sen. Sitten hän totesi että toivoi minun pystyvän tappamaan seuraavan torakan aivan itse, soittamatta hänelle.

Hysteeriset torakka-puheluni kuulemma häiritsivät hänen työpäiväänsä ja aiheuttivat suurta iloa ja riemua työkaverien piirissä. 

Minun ainoa ajatukseni oli. Tuleeko meille torakoita vielä tulevaisuudessakin. Jotenkin olin voitonriemussani unohtanut tämän puolen aivan kokonaan.

Vuosien kuluessa, asuin kaikkiaan neljä vuotta rannikolla kunnes palasimme Andien pienempien ja harvinaisempien torakoiden pariin, totuin torakoihin niin paljon että pystyin tappamaan ne kengälläni. Jopa silloin kun kyseinen kenkä oli jalassani.

Aviomieheni tottui myös hysteerisiin tanssiesityksiini kun törmäsimme jossakin torakkaan. Hypin, pompin, loikin ja astuin päälle niin usein että torakoista oli pelkästään muruja jäljellä.

Opin jopa ottamaan kuolleen torakan käteeni, ilman että tarvitsin koko vessapaperirullallisen ja kumikäsineet, ja kantamaan sen vessapaperikääreessään vessaan jossa hävitin vesihautaan todisteet.

Monet Manabin provinssin asukkaista elävät kalastuksesta. Tyynen Valtameren rannalta löytyy useita pieniä kalastajakyliä joissa voi seurata kalastajien toimia ja ostaa heiltä tuoretta kalaa vaikka aamupalaksi.

Manabi on hyvin suurelta osin maaseutua. Ihmiset kulkevat vielä aaseilla ja hevosilla, tai muuleilla, kaupungille asioille ja elämä sujuu verkkaisen rauhallisesti.

Puerto Lopezin kanttooni on kuuluisa hiekkarannastaan sekä mahdollisuudesta käydä katsomassa valaita kun ne tekevät jokavuotisen vaelluksensa pohjoisesta etelään.

Kerro oma tarinasi. Onko sinulla fobiaa? Mikä se on?

Elämä Sujuu Kuin Tanssi - Ainakin Torakan Lähestyessä

Atacamesin rantakaupunki sijaitsee Ecuadorin pohjoisosassa Tyynen Valtameren rannalla. Kaupunki sijaitsee Esmeraldasin provinssissa, sen asukasmäärä oli vuonna 2005 11,251 asukasta. Atacamesissa on yksi provinssin alhaisimmista köyhyysprosenteista, vain 68% prosenttia asukkaista elää köyhyysrajan alapuolella.

Fracisco Pizarro rantautui toisen valloitusretkensä aikana vuonna 1526 Atacamesiin mutta paikalliset olivat niin sotaisia että hänen oli mahdoton valloittaa aluetta itselleen. Siihen aikaan valtaa alueella pitivät Inkat. 

Espanjalaisten valloitettua Ecuadorin alueen Atacamesin alueelle saapui orjalaivoja Afrikasta. Vuonna 1553 Perusta Panamaan matkalla oleva orjalaiva haaksirikkoutui Esmeraldasissa ja 25 ihmistä onnistui karkaamaan heidän kiinnipitäjiltään. Vuosien varrella enemmänkin orjia onnistui karkaamaan ja he, sekä muiden orjien jälkeläiset, muodostavat nyt suurimman osan Esmeraldasin provinssin asujaimistosta.

Näin ensimmäistä kertaa eläissäni torakan Ecuadorissa. En muista tarkkaa hetkeä mutta nyt jälkeenpäin ihmetyttää mistä tiesin mokoman ötökän olleen torakan jos en niitä ollut ennen tavannut.

Sen sijaan muistan kuinka olin rantalomalle ystäväni kanssa ja illalla eksyimme lähelle roskiksia jotka olivat täynnä ravintoloiden jätteitä. Niitä reunaa pitkin juoksi edestakaisin kuhiseva peitto isoja yli viiden senttimetrin pituisia koppakuoriaisia.

Kysyin ystävältäni järkyttyneenä ovatko nuo torakoita ja kun hän vastasi kyllä, aivoni pimenivät. Valtava kauhun hyöky otti minut valtaansa ja aloin kirkua ja tarrasin ystävääni käsivarresta. Käsivarresta jonka hän oli polttanut punaiseksi ja kivuliaaksi aikaisemmin päivällä ja josta iho oli alkanut hilseillä irti.

Tarrasin häntä käsivarresta, kirkuen hänen korvaansa ja upotin kynteni hänen palaneeseen ihoonsa.

Ymmärrettävästä syystä ystäväni ei ollut tästä iloinen. Varsinkin kun samaan aikaan hypin järjettömästi ympäriinsä enkä suostunut kuuntelemaan häntä.

Kun hän vihdoin sai herätettyä minut takaisin järkiini, raahattuaan minut ensin pois roskisten luota, ystäväni kysyi minulta miksi pelkäsin niin paljon torakoita.

Mitä ne tekevät? Miksi ne ovat niin pahoja?

Turismi on Atacamesin pääelinkeino. Atacamesissa on kaikkein eniten hotelleja koko Esmeraldasin provinssista. Sinne pääsee myös helposti bussilla maan pääkaupungista Quitosta ja provinssin pääkaupungista Esmeraldasista.

Ihmiset matkustavat ympäri maailmaa Ecuadoriin surffaamaan. Atacamesin ranta sopii parhaiten aloittelijoille mutta ilmat ovat lämpimät ympäri vuoden, samoin kuin vesi.

Atacamesin yö- ja iltaelämä ovat hyvin kiireisiä. Syynä on kuuma ja kostea ilmasto joka tekee päivällä liikkumisen hankalaksi. Monet ravintolat ovat auki myöhään iltaan saakka ja rannalla on pieniä rantamajaravintoloita ja -baareja jotka aukaisevat ovensa vasta illan tultua.

En oikein osannut vastata mitään. Ne ovat niin yököttäviä, ei tuntunut järkevältä vastaukselta. Eikä myöskään kuvannut vastenmielisyyttäni ja kauhuani. Vihdoin mutisin jotain siitä miten likaisia ne ovat ja miten ne levittävät sairauksia. Mutta sekään ei ystäväni mielestä riittänyt selittämään reaktiotani.

Jotenkin sanat eivät riittäneet kuvaamaan sitä paniikkia joka aiheutui pelkästä ajatuksesta että yksi noista elikoista tulisi edes minun lähelleni.

Myöhemmin, toisella rantalomalle, odotin bussia matkalaukkuni kanssa ja katselin varautuneesti ympäriinsä viemärinraoista sisään ja ulos pujahtelevia torakoita. Kaiken varalta tömistelin jalkojani että ne tajuaisivat että minun lähelleni ei kannata tulla. Kun yksi jättiläismäinen (rannikolla kaikki torakat tuntuvat olevan vähintää viisi senttimetriä pitkiä ja vähintään kaksi leveitä) lähti lentoon, suoraan minua päin.

Tätä seurasi uusi paniikin omainen kirkumis-huitomis-pomppimis-ympäriinsä juoksu kohtaus.

Paikallisista sitä oli varmasti mielenkiintoista seurata. Minua ei edes hävettänyt. Ainut mistä välitin oli päästä pois kadulta, paikkakunnalta ja koko alueelta. Jonnekin missä ei varmasti olisi torakoita.

Ibarrassa asuessamme asuntoomme tuli torakkainfestaatio. Ensin taistelin sitä vastaan myrkyin ja muin asein. Sitten kun torakoita alkoi juoksennella keittiönkaappeka pitkin ja tippua päälleni yläkaappeja avatessa, muutin pois.

Tietenkin muutossa tarkistin että yksikään torakka, poikanen tai muna ei lähtisi meidän mukaamme. Ja olin valmis käyttämään kaikkea arsenaalia, vaikka atomipommia jos tarvittaisiin, varmistaakseni että uusi kotini olisi vapaa torakoista.

Kesä-, heinä- ja elokuussa Atacamesin rannat täyttyvät turisteista jotka saapuvat Quitosta ja muista Pohjois-Ecuadorin kaupungeista. Atacames on Ecuadorin rantakaupungeista lähin pääkaupunkia ja helpoimman matkan päässä.

Atacamesissa tarjoillaan tyypillistä Ecuadorin rannikkoruokaa. Monet Atacamesin paikalliset asukkaat ovat kalastajia ja ravintoloista saa aina tuoretta kala- ja äyriäisruokaa. Erityisen suosittuja aterioita ovat kookoskastikkeessa tarjoillut kala ja katkaravut. Myös hedelmiä on tarjolla paljon ja sekä rannalla että itse kaupungissa on useita kojuja joissa myydään hedelmiä, tuoreita mehuja sekä hedelmäsalaatteja. 

Atacamesin ranta on pitkä ja leveä, sen pituus on kaikkiaan yli 4 km. Atacamesin ranta on täydellinen juoksemiseen. Ranalla on mahdollisuus harrastaa monia eri vesiaktiviteetteja kuten surffaamista, kalastusta, banaaniveneellä-ratsastamista ja venematkoja katsomaan delfiinejä, lintuja sekä valaita kun on niiden vaellusaika.

Kun uuden kotimme mikroaaltouuniin muutti torakka, se vilahti aina näytöllä ja katosi sitten takaisin koneen uumeniin, olin valmis muuttamaan uudelleen. Sitten selvitin torakan lajin ja lahjoitin mikroaaltouunin pois. Ilmeisesti torakka oli tullut torilta banaanien mukana kotiin, mutta kaikenvaralta myrkyttin kotimme kaikkea vastaan.

Mikron uudet omistajat kysyivät että oikeasti aioinko antaa sen pois, torakan takia. Ilmoitin etten voi ottaa heiltä maksua, koska siinä asuu torakka ja aioin heittää sen menemään. He varmistivat että olin tosissani ja veivät mikron mukanaan, vielä heidän lähtiessään varoitin että siellä asuu torakka. He kehoittivat etten huolehtisi asiasta, mutta minusta tuntui eettisesti väärältä siirtää oma torakkaongelmani toisten harteille.

Myöhemmin kun kysyin olivatko he päässeet torakasta eroon vai oliko se tehnyt munia ja lisääntynyt, ystäväni hätääntyivät että tahdoin mikron heiltä takaisin. Minä totesin etten voisi ottaa mikroa enää kotiini, koska siinä oli asunut torakka. Hepusitivat päätään ja kertoivat tappaneensa ötökän. Minä ihastelin heidän rohkeuttaan ja molemmat totesimme ettemme ymmärrä toisiamme lainkaan.

Kerro oma kokemuksesi. Oletko sinä tavannut oikeaa torakkaa? Milloin? Ja missä?

Kalastajapatsas Atacamesin kadulla.

Katuravintola - nämä ovat erittäin suosittuja turistien parissa ja niistä saa tuoretta ja valtavan herkullista cevichea. Suosittelen!

Esmeraldalaisia poliiseja valvomassa liikennettä. Atacamesin rantakadulle pääsee autolla mutta se on yleensä aivan tukossa. Helpompi on liikkua kaupungissa ritsatakseilla jotka kulkevat joko polkupyörän tai useammin kevytmoottoripyörän voimin.

Jos tahdot lukea enemmän elämästäni Ibarrassa löydät tietoa postauksesta Ibarra ja Locro de Papa.