Maailman Kammottavin Hirviö - Kolmas Erä

Tena on Napon maakunnan pääkaupunki Ecuadorissa, noin 250 kilometriä Quitosta kaakkoon. Sen asukasluku on noin 23 000. Kaupunki tunnetaan "kanelipääkaupunkina". Kaupungin keskustassa yhtyvät Tena- ja Pano-joet, jotka laskevat Napo-jokeen ja sitä kautta Amazoniin.

Napon maakunnan pääkaupunki Tena perustivat katolilaiset lähetystyöntekijät vuonna 1560. Heti kaupungin perustamisestä lähtien sitä uhkasivat varhaiset alkuperäiskansat. Kichwa päällikkö Jumandy johti vuonna 1578 kovaa mutta epäonnistunutta kapinaa espanjalaisia vastaan. 

San Juan de los dos ríos de Tena (Tenan virallinen nimi) perustamispäivää juhlitaan 15. marraskuuta elävän musiikin, kauneuskuningatterien valinnan ja muiden yhteisötapahtumien kera.

Tenan yksi tärkeimmistä elinkeinoista on matkailu; kaupungista pääsee helposti Amazonian sademetsiin, jokiretkille ja tutkimaan lukuisia luolia ja kapeita kalliokanjoneita.. Tena on 512 metrin korkeudella merenpinnasta, ja sen maisemaa hallitsevat Andit.

Tenan lähellä on pieni lentokenttä jonne saapuu joitakin maansisäisiä lentoja. Bussimatka Quitosta kestää noin 5 tuntia. Tena on suosittu matkailijoiden keskuudessa, koska se tunnetaan rauhallisena, järjestäytyneenä ja puhtaana kaupunkina jossa on useita matkailijoille suunnattuja palveluita.

Kun muutin asumaan Amatsonian alueelle pieneen viidakkokaupunkiin ensimmäinen vuokrakotini oli kaksikerroksinen, osin puusta ja osin harkkotiilestä rakennettu talo. 

Sen yläkerran laudoituksesta löytyi termiittejä, yöllä takapihalla kolistelivat opossumi jotka tyhjensivät ja kaatoivat aina roskikseen, riippumatta siitä miten tiukasti suljin kannen. Lisäksi toisessa makuuhuoneessa asui hiiriä joista en koskaan päässyt eroon ja tappajamehiläiset tekivät pesän talon räystään alle ja meidän piti muuttaa evakkoon kunnes ne oli savustettu pois kodistaan.

Talo oli kaupungin laidalla ja sen muurien toisella puolella alkoi ryteikkö, ei vielä varsinainen viidakko mutta sen laitamuksia. Sen muurin yli pihalle ilmestyi kaikenlaisia eläimiä, joita itsemurhahakuiset koiramme ja kissanpentumme aivan ehdottomasti halusivat jahdata.

Kerran pelastin molempien henget kun he olivat löytäneet kolme mustaa tarantellaa yläkerran kuistilta. Laji on tarpeeksi myrkyllinen tappaakseen lapsen, saati pienen koiran tai kissan. Ne valitettavasti näyttivät myös täydellisiltä pörröleluilta, ainakin kissanpennun silmiin.

Siirsin kaikki kolme tarantulaa muurin ylitse lattiaharjan ja rikkalapion avulla, vaikka kaikken suurin niistä, noin käteni kokoinen, yritti ottaa lähempää tuttavuutta harjanvartta pitkin kiiveten.

Onneksi pystyin tönäisemään ne harjasta rikkalapioon ja takaisin, täten estäen kontaktin syntymisen. Samalla tietenkin katselin muuallepäin ettei tarantella onnistuisi ampumaan myrkkypiikkejään silmiini ja tölkin yli-innokasta kissanpentuja kohti portaita.

Lattiaharja on Ecuadorissa, ja aivan varmasti muuallakin ötökkärikkaassa paikassa, eläessä paras itsepuolustusase joka on ikinä keksitty. Opin sen käytön aviomieheltäni, tarkemmin siitä kerroin jo aikaisemmassa postauksessani.

Tena on epätavallinen viidakkoliikenteenkeskus. Se on viehättävä paikka, jossa monet matkustajat viettävät onnellisina päiviä ennen sademetsä matkaa tai sen jälkeen. 

Tena ei voitaisi arkkitehtonisten kilpailujen palkintoja mutta sen väestö on ystävällistä, asetusta ympäröivät upeat viidakon peitossa olevat kukkulat ja siellä on paljon palveluita matkustajille.

Koskenlaskun harrastajat ympäri maailmaa tulevat melomaan ja nauttimaan ympäröivissä joissa joita löytyy runsasti ja kaupungissa on paljon kokeneita ja erittäin suositeltavia melontamatkojenjärjestäjiä.

Kaikkein kammottaviin hirviö hiipi kuitenkin viemäreistä ja seinien rakosista joka yö kotiimme. Se ei ollut boa-käärme, niitäkin meillä vieraili mutta se toi elämään vain piristystä. Se ei myöskään ollut läpinäkyvät, valkoiset liskot jotka iltaisin vilistelivät pitkin seiniä ja viheltelivät ja naksuttivat niin että kuvittelin pitkään kyseessä olevan yölinnun jota yritin etsiä. Liskot olivat vallan sympaattisia, kunhan muisti niiden pureman olevan lievästi myrkyllisiä.

Hirviö ei myöskään ollut yksi viisisenttisistä kärpäsistä joita viidakossa lenteli. Ne purivat eläimeen, tai ihmiseen, haavan johon sitten munivat munansa. Niistä kehittyvät poikaset söivät isäntäeläimensä lihaan käytäviä, tähdäten kohti sisäelimiä.

Kaikkein kammottavimpia hirviöitä eivät olleet edes tulimuurahaiset jotka innostuivat pureskelemaan ja pistämään jalkojani aina kun pyykkiä ripustaessani erehdyin liian lähelle heidän pesäänsä. Tai vampyyrilepakot joita pitoa varoa niiden levittämään raivotaudin vuoksi.

Tämän arvon, huonon maineen tai sukupuuttotuomion saivat torakat. Kun muutin taloon myrkytin sen katosta lattiaan. Lisäksi pesin lattiat ja desinfioin keittiön tilat vähintään kerran päivässä, torakat kun eivät pidä puhtaan hajusta. Mutta mikään ei auttanut.

Pian opimme poikani kanssa säilyttämään sokerin, aamiaismurot ja muut ruoka-aineet paksussa lasisessa tai muovisessa purkissa jossa oli mahdollisimman turvallinen kansi. Torakat, ainakin Amatsonian viidakon lajit, kun syövät ruoan lisäksi muovipusseja, pahvipurkkeja, sähköjohtoja (ne pitävät erityisesti metallista muovin sisällä, ilmastointilaitteen tiivisteitä ja, kuten karvaasti myöhemmin opin, kulmakarvoja.

Ei ole mitään kammottavampaa kuin herätä pienten jalkojen ropinaan tyynylläsi, avata silmäsi ja nähdä nenäsi edessä melkein kymmenen senttinen musta amerikan torakka, paitsi jos se on yli kymmenen senttinen Madagaskarin torakka joka sihisee sinulle uhkaavasti.

Tai ihmetellä aamulla hampaita harjatessasi, hammasharjalla joka oli yöksi piilotettu torakalle pääsemättömään piiloon, torakoitten herkkua kun on ennaltamainittujen lisäksi myös hammastahna, erityisesti hammastahnan jäänteet suoraan hammasharjasta nautittuna.

Mutta palataan siihen hampaitten harjaukseen. Siinä olet aamusta silmät sikkaralla ja vähän hajamielisesti tuijotat heijastustasi vessan peilistä kun joku alkaa näyttää kummalliselta. Kummarrut lähemmäs ja tajuat että puolet kulmakarvoistasi ovat kadonneen, jäljellä onkin vain lyhyttä sänkeä. Yölliset vieraasi ovat olleet nälkäisiä.

Tenassa asuessani pyysin Jumalaa että hän poistaisi minulta torakkafobiani. Silloin ilmestyivät sänkykaverini, samoin kuin verhoja pitkin juoksijat ja muut "rakkaat" asuinkumppanimme.

Edelleen ehkä kammottavinta maailmassa on kun päälleni lentää, hyppää tai kävelee torakka. Mutta enää en tee tanssinumeroani. Sen sijaan etsin raivokkaasti mihin torakka on mennyt ja sitten tuhoan sen. 

Päätön torakka voi elää viikkoja ja munia kymmeniä munia joista kaikista voi syntyä lisää torakoita.

Meillä torakat lytätään, hakataan, pilkotaan ja paloitellaan ja sitten tarkistetaan että ne ovat palasina, kuolleita ja tuhoutuneita ja heitetään vessanpyttyyn ja huuhdotaan maailmalle.

En ole oppinut pitämään torakoita mutta fobiaa minulla ei enää ole. Eilen päälleni tipahti yksi Ibarrassa vieraillessani. Pudistin sen pois, etsin ja tuhosin sen. Ja kerroin talon emännälle että heillä on torakkaongelma, mahdollisimman kohteliaasti.

Tiedän että on ihmisiä jotka pitävät torakoista, olen tavannut kaksi heistä. Mutta minulle ei ole hyvää torakkaa, on vain hyväksyttävä torakka, täysin kuollut ja tuhoutunut sellainen.

Tena ja sen ympärillä olevat alkuperäisväestöyhteisöt muodostavat myös mahdollisuuden monille vapaaehtoisille, jotka työskentelevät metsänistutushankkeissa, ja tukevat yhteisöä kehitysyhteistyöaloitteissa monilla eri osa-alueilla, kuten biopiratismin estämisessä sekä ekomatkailun ja valmiuksien kehittämisessä. 

Ecuadorin alkuperäiskansat on yksi Latinalaisen Amerikan parhaisten poliittisesti järjestetyneistä alkuperäiskansoista, ja Tenassa on kaksi suurta liittoa, Fonakin (Federacion de Organizaciones de la Nacionalidades Kichwa de Napo) ja Ashin (Association de Shamanes Indigenas de Napo). Tenassa tapahtui vuoden 2001 alkuperäiskansojen mielenosoitusten ja ylösnousun yksi suurimmista pattitilanteista.

Kerro oma tarinasi. Mikä on sinusta maailman kammottavin hirviö?

*Valokuvat on otettu Tenassa sekä sitä ympäröivissä  intiaanikylissä.