MAAILMANKUVA, KRISTILLISYYS JA KULTTUURISHOKKI

Minun maailmankuvani koki valtavan shokin juuri 21 vuotta täytettyäni kun lähdin vierailulle vanhempieni luokse Ecuadoriin ja sitten päätin jäädä tänne.

Tämä ei ole viimeisin muutos maailmankuvassani mutta se oli valtava muutos joka monella tapaa teki minusta sen ihmisen joka nykyään olen. Monesti puhun siitä että synnyin Ecuadoriin koska ne ensimmäiset vuodet kun opettelin kielen ja kulttuurin, vähitellen aloin ymmärtämään ihmisiä ja miten minun tulee käyttäytyä ja opin aivan uuden seurakuntakulttuurin, olivat monella tapaa kuin lapsen ensimmäiset vuodet.

 

 

Me ajattelemme omaksuneemme kristillisen maailmankuvan ja ajattelevamme kristillisellä tavalla asioista, maailmasta, ihmisistä, Jumalasta ym. Mutta todellisuudessa me olemme omaksuneet ympärillämme vallitsen version kristillisestä maailmankuvasta johon on sekoittunut suomalaista kulttuuria ja maailmankuvaa ja ajattelutapaa sekä oman perheemme ja seurakuntakotimme tapaa ymmärtää kristillisyyttä, Jumalaa ja lukea Raamattua sekä julistaa sitä ja kaikki tämä on sekoittautunut omaan persoonaamme ja tapaamme ymmärtää asioita ja reagoida niihin.

Emme ole kristittyjä vaan suomalaisia kristittyjä.

 

Tällä en tarkoita että suomalaisessa kristillisyydessä olisi jotakin perustavanlaisesti väärin tai pahaa. Ainakaan sen enempää kuin meissä kaikissa maailman ihmisissä ja kulttuureissa, ajattelutavoissa ja maailmankuvissa.

 

Minä kasvoin kristillisessä kodissa, kävin seurakunnassa syntymästä lähtien, osallistuin seurakunnan toimintaan, pyhäkouluun, kerhoihin, leireille, nuortentoimintaan, ylistysryhmään, nuortenpäiville, raamattutunneille, kävin sunnuntain kokouksessa ja kesäjuhlilla, aktioissa ja evankelioimistapahtumissa ja luin, aina inspiraation iskiessä, Raamattua.

Eli tunsin olevani kristitty ja näin kerroin muille kysyttäessä ja välillä kysymättäkin. Se oli osa identiteettiäni ja uskoin myös Jumalaan.

 

Ecuadorissa kohtasin seurakuntaelämän, nuortenillat, tavan elää ja olla kristitty, puhua siitä ja ymmärtää se joka olikin erilainen kuin omani. Enkä vain yhtä tapaa vaan pääkaupungissa Quitossa kävin slummissa sijaitsevan seurakunnan kokouksissa, Ibarrassa missä vanhempani asuivat oli hyvin keskiluokkainen saman kirkkokunnan seurakunta ja vuorilla missä vanhempani tekivät töitä oli useampi intiaaniseurakunta.

 

 

Jokaisella seurakunnalla oli oma historiansa, kulttuurinsa, perinteensä ja tapansa ymmärtää, selittää, julistaa, opettaa ja lukea Raamattua sekä oma liturgiansa (vaikka kaikki väittivät ettei heillä ole liturgiaa koska vain katolilaisilla on liturgia ja se on PAHA asia) ja tapansa olla kristitty omassa yhteisössänsä.

 

Kaikissa seurakunnissa seistiin kun ylistettiin ja nostettiin kädet ylös (tämä oli hyvin suuri kontroversi 90-luvulla ainakin meidän paikallisseurakunnassamme Suomessa), seurakunnat lauloivat sekaisin vanhempia virsiä ja uusia ylistyslauluja. Missään seurakunnassa ei tanssittu (se oli SYNTIä) ja Pyhän Hengen toimintaa nykypäivänä pidettiin mahdottomana (tämä on onneksi muuttunut kirkkokunnan teologisessa ajattelussa).

Minä tulkitsin seisomisen ja käsien nostamisen karismaattisuudeksi, heille se taas oli normaalia ja vanhoillista seurakuntaelämää.

 

Kaikissa seurakunnissa Raamattua luettiin yhdessä ääneen, saarnat kestivät vähintään tunnin, niiden aikana seurakuntaväelle tehtiin kysymyksiä joihin vastattiin yhdessä kovalla äänellä.

Ihmiset olivat myöhässä kokouksissa ja tulivat äänekkäästi kirkkosaliin ja istuivat eteen kesken kokouksen. Yhdessä intiaaniseurakunnassa ehdotettiin että ihmiset tulisivat ajoissa paikalle jos ovelle laitettaisiin kaksi vanhemmistoveljeä seipäitten kanssa ja he hakkaisivat niillä myöhässä saapuneet.

Intiaaniseurakunnissa äidit imettivät vauvoja kokouksessa ja saattoivat unohtaa rinnan roikkumaan vaatteiden ulkopuolelle. Slummiseurakunnassa naiset tulivat kokoukseen minihameissa ja pastorin piti lopulta laittaa hameille minimipituus. Kaikki naiset meikkasivat ja intiaaniseurakunnassa minulta kysyttiin miksi tulen kirkkoon alasti kun minulla ei ollut korvakoruja korvissa (tyttövauvoille laitetaan täällä reiät korviin alle 3 kuukautisina).

 

Tuntui että maailma oli ihan nurinkurin enkä ymmärtänyt siitä enää yhtään mitään. Ja nämä olivat vain ulkonaisia, näkyviä eroja.

 

 

Vähitellen tutustuin entiseen guerrilla-sissiin joka oli tullut uskoon ja antanut appi-isälleen anteeksi kun tämä vahingossa ampui hänen ainoan poikansa. Intiaanipastoriin joka oli kylänsä ensimmäinen uskoontullut ja joka päätettiin polttaa kuoliaaksi kyläkokouksessa esimerkkinä muille jotka saattoivat suunnitella uskoontuloa (Jumala pelasti hänet ihmeellisesti). Seurakuntalaisia joita oli kivetetty, ajattu kodeistaan uskonsa tähden, uskovia jotka olivat menettäneet työnsä ja perheensä sekä sukunsa uskonsa tähden, ihmisiä jotka kärsivät nälkää, kipua, yksinäisyyttä, hyljätyksi tulemista, köyhyyttä ja jopa kuolivat uskonsa tähden.

 

Miten minä olisin voinut sanoa että he eivät ole uskossa koska heidän uskonsa näytti ja kuulosti ja tuntui erilaiselta kuin minun omani?

 

 

Suomeen on nyt tullut suuri määrä ulkomaalaisia. Moni heistä ei ole uskossa mutta kaikki he näyttävät, kuulostavat ja tuntuvat erilaisilta kuin suomalaiset. Ja ne jotka ovat kristittyjä tuntuvat uskovan ihan eri tavalla, ehkä jopa väärällä tavalla.

 

Minä uskon että Jumala tahtoo meidän tutustuvan näihin erilaisiin ihmisiin, ottavan heidät meidän elämäämme ja oppivan heiltä, vaikka he eivät olisikaan uskossa tai koskaan tulisi uskoon. Koska ihan jokaikisessä kultuurissa ja ihmisessä on Jumalan kämmenenjälki ja me voimme oppia jotakin uutta Jumalasta ja meistä itsestämme heidän kauttaan.

 

Ja kulttuurishokki on todella tehokas tapa muuttaa maailmankuvaa, tutustua itseensä ja Jumalaan, voin vakuuttaa sen kokemuksesta.

 

Maailman Kammottavin Hirviö - Kolmas Erä

Tena on Napon maakunnan pääkaupunki Ecuadorissa, noin 250 kilometriä Quitosta kaakkoon. Sen asukasluku on noin 23 000. Kaupunki tunnetaan "kanelipääkaupunkina". Kaupungin keskustassa yhtyvät Tena- ja Pano-joet, jotka laskevat Napo-jokeen ja sitä kautta Amazoniin.

Napon maakunnan pääkaupunki Tena perustivat katolilaiset lähetystyöntekijät vuonna 1560. Heti kaupungin perustamisestä lähtien sitä uhkasivat varhaiset alkuperäiskansat. Kichwa päällikkö Jumandy johti vuonna 1578 kovaa mutta epäonnistunutta kapinaa espanjalaisia vastaan. 

San Juan de los dos ríos de Tena (Tenan virallinen nimi) perustamispäivää juhlitaan 15. marraskuuta elävän musiikin, kauneuskuningatterien valinnan ja muiden yhteisötapahtumien kera.

Tenan yksi tärkeimmistä elinkeinoista on matkailu; kaupungista pääsee helposti Amazonian sademetsiin, jokiretkille ja tutkimaan lukuisia luolia ja kapeita kalliokanjoneita.. Tena on 512 metrin korkeudella merenpinnasta, ja sen maisemaa hallitsevat Andit.

Tenan lähellä on pieni lentokenttä jonne saapuu joitakin maansisäisiä lentoja. Bussimatka Quitosta kestää noin 5 tuntia. Tena on suosittu matkailijoiden keskuudessa, koska se tunnetaan rauhallisena, järjestäytyneenä ja puhtaana kaupunkina jossa on useita matkailijoille suunnattuja palveluita.

Kun muutin asumaan Amatsonian alueelle pieneen viidakkokaupunkiin ensimmäinen vuokrakotini oli kaksikerroksinen, osin puusta ja osin harkkotiilestä rakennettu talo. 

Sen yläkerran laudoituksesta löytyi termiittejä, yöllä takapihalla kolistelivat opossumi jotka tyhjensivät ja kaatoivat aina roskikseen, riippumatta siitä miten tiukasti suljin kannen. Lisäksi toisessa makuuhuoneessa asui hiiriä joista en koskaan päässyt eroon ja tappajamehiläiset tekivät pesän talon räystään alle ja meidän piti muuttaa evakkoon kunnes ne oli savustettu pois kodistaan.

Talo oli kaupungin laidalla ja sen muurien toisella puolella alkoi ryteikkö, ei vielä varsinainen viidakko mutta sen laitamuksia. Sen muurin yli pihalle ilmestyi kaikenlaisia eläimiä, joita itsemurhahakuiset koiramme ja kissanpentumme aivan ehdottomasti halusivat jahdata.

Kerran pelastin molempien henget kun he olivat löytäneet kolme mustaa tarantellaa yläkerran kuistilta. Laji on tarpeeksi myrkyllinen tappaakseen lapsen, saati pienen koiran tai kissan. Ne valitettavasti näyttivät myös täydellisiltä pörröleluilta, ainakin kissanpennun silmiin.

Siirsin kaikki kolme tarantulaa muurin ylitse lattiaharjan ja rikkalapion avulla, vaikka kaikken suurin niistä, noin käteni kokoinen, yritti ottaa lähempää tuttavuutta harjanvartta pitkin kiiveten.

Onneksi pystyin tönäisemään ne harjasta rikkalapioon ja takaisin, täten estäen kontaktin syntymisen. Samalla tietenkin katselin muuallepäin ettei tarantella onnistuisi ampumaan myrkkypiikkejään silmiini ja tölkin yli-innokasta kissanpentuja kohti portaita.

Lattiaharja on Ecuadorissa, ja aivan varmasti muuallakin ötökkärikkaassa paikassa, eläessä paras itsepuolustusase joka on ikinä keksitty. Opin sen käytön aviomieheltäni, tarkemmin siitä kerroin jo aikaisemmassa postauksessani.

Tena on epätavallinen viidakkoliikenteenkeskus. Se on viehättävä paikka, jossa monet matkustajat viettävät onnellisina päiviä ennen sademetsä matkaa tai sen jälkeen. 

Tena ei voitaisi arkkitehtonisten kilpailujen palkintoja mutta sen väestö on ystävällistä, asetusta ympäröivät upeat viidakon peitossa olevat kukkulat ja siellä on paljon palveluita matkustajille.

Koskenlaskun harrastajat ympäri maailmaa tulevat melomaan ja nauttimaan ympäröivissä joissa joita löytyy runsasti ja kaupungissa on paljon kokeneita ja erittäin suositeltavia melontamatkojenjärjestäjiä.

Kaikkein kammottaviin hirviö hiipi kuitenkin viemäreistä ja seinien rakosista joka yö kotiimme. Se ei ollut boa-käärme, niitäkin meillä vieraili mutta se toi elämään vain piristystä. Se ei myöskään ollut läpinäkyvät, valkoiset liskot jotka iltaisin vilistelivät pitkin seiniä ja viheltelivät ja naksuttivat niin että kuvittelin pitkään kyseessä olevan yölinnun jota yritin etsiä. Liskot olivat vallan sympaattisia, kunhan muisti niiden pureman olevan lievästi myrkyllisiä.

Hirviö ei myöskään ollut yksi viisisenttisistä kärpäsistä joita viidakossa lenteli. Ne purivat eläimeen, tai ihmiseen, haavan johon sitten munivat munansa. Niistä kehittyvät poikaset söivät isäntäeläimensä lihaan käytäviä, tähdäten kohti sisäelimiä.

Kaikkein kammottavimpia hirviöitä eivät olleet edes tulimuurahaiset jotka innostuivat pureskelemaan ja pistämään jalkojani aina kun pyykkiä ripustaessani erehdyin liian lähelle heidän pesäänsä. Tai vampyyrilepakot joita pitoa varoa niiden levittämään raivotaudin vuoksi.

Tämän arvon, huonon maineen tai sukupuuttotuomion saivat torakat. Kun muutin taloon myrkytin sen katosta lattiaan. Lisäksi pesin lattiat ja desinfioin keittiön tilat vähintään kerran päivässä, torakat kun eivät pidä puhtaan hajusta. Mutta mikään ei auttanut.

Pian opimme poikani kanssa säilyttämään sokerin, aamiaismurot ja muut ruoka-aineet paksussa lasisessa tai muovisessa purkissa jossa oli mahdollisimman turvallinen kansi. Torakat, ainakin Amatsonian viidakon lajit, kun syövät ruoan lisäksi muovipusseja, pahvipurkkeja, sähköjohtoja (ne pitävät erityisesti metallista muovin sisällä, ilmastointilaitteen tiivisteitä ja, kuten karvaasti myöhemmin opin, kulmakarvoja.

Ei ole mitään kammottavampaa kuin herätä pienten jalkojen ropinaan tyynylläsi, avata silmäsi ja nähdä nenäsi edessä melkein kymmenen senttinen musta amerikan torakka, paitsi jos se on yli kymmenen senttinen Madagaskarin torakka joka sihisee sinulle uhkaavasti.

Tai ihmetellä aamulla hampaita harjatessasi, hammasharjalla joka oli yöksi piilotettu torakalle pääsemättömään piiloon, torakoitten herkkua kun on ennaltamainittujen lisäksi myös hammastahna, erityisesti hammastahnan jäänteet suoraan hammasharjasta nautittuna.

Mutta palataan siihen hampaitten harjaukseen. Siinä olet aamusta silmät sikkaralla ja vähän hajamielisesti tuijotat heijastustasi vessan peilistä kun joku alkaa näyttää kummalliselta. Kummarrut lähemmäs ja tajuat että puolet kulmakarvoistasi ovat kadonneen, jäljellä onkin vain lyhyttä sänkeä. Yölliset vieraasi ovat olleet nälkäisiä.

Tenassa asuessani pyysin Jumalaa että hän poistaisi minulta torakkafobiani. Silloin ilmestyivät sänkykaverini, samoin kuin verhoja pitkin juoksijat ja muut "rakkaat" asuinkumppanimme.

Edelleen ehkä kammottavinta maailmassa on kun päälleni lentää, hyppää tai kävelee torakka. Mutta enää en tee tanssinumeroani. Sen sijaan etsin raivokkaasti mihin torakka on mennyt ja sitten tuhoan sen. 

Päätön torakka voi elää viikkoja ja munia kymmeniä munia joista kaikista voi syntyä lisää torakoita.

Meillä torakat lytätään, hakataan, pilkotaan ja paloitellaan ja sitten tarkistetaan että ne ovat palasina, kuolleita ja tuhoutuneita ja heitetään vessanpyttyyn ja huuhdotaan maailmalle.

En ole oppinut pitämään torakoita mutta fobiaa minulla ei enää ole. Eilen päälleni tipahti yksi Ibarrassa vieraillessani. Pudistin sen pois, etsin ja tuhosin sen. Ja kerroin talon emännälle että heillä on torakkaongelma, mahdollisimman kohteliaasti.

Tiedän että on ihmisiä jotka pitävät torakoista, olen tavannut kaksi heistä. Mutta minulle ei ole hyvää torakkaa, on vain hyväksyttävä torakka, täysin kuollut ja tuhoutunut sellainen.

Tena ja sen ympärillä olevat alkuperäisväestöyhteisöt muodostavat myös mahdollisuuden monille vapaaehtoisille, jotka työskentelevät metsänistutushankkeissa, ja tukevat yhteisöä kehitysyhteistyöaloitteissa monilla eri osa-alueilla, kuten biopiratismin estämisessä sekä ekomatkailun ja valmiuksien kehittämisessä. 

Ecuadorin alkuperäiskansat on yksi Latinalaisen Amerikan parhaisten poliittisesti järjestetyneistä alkuperäiskansoista, ja Tenassa on kaksi suurta liittoa, Fonakin (Federacion de Organizaciones de la Nacionalidades Kichwa de Napo) ja Ashin (Association de Shamanes Indigenas de Napo). Tenassa tapahtui vuoden 2001 alkuperäiskansojen mielenosoitusten ja ylösnousun yksi suurimmista pattitilanteista.

Kerro oma tarinasi. Mikä on sinusta maailman kammottavin hirviö?

*Valokuvat on otettu Tenassa sekä sitä ympäröivissä  intiaanikylissä.

Torakkatanssiaiset - Toinen Erä

Manta, viralliselta nimeltään San Pablo de Manta, on noin 200 000 asukkaan kaupunki Manabin provinssissa Ecuadorissa Tyynenmeren rannikolla. Kaupungissa on maan suurin satama ja useita tonnikalatehtaita. Kaupunki perustettiin virallisesti 1922.

Mantassa on paljon kalastajia. Kalastusta tehdään sekä suurilla laivoilla että pienillä veneillä vain muutaman hengen voimin.

Mantan kaupungissa on kaksi hiekkarantaa ja useita hotelleja. Turismi on kalastuksen lisäksi tärkeä elinkeino.

Kun muutin rannikolle asumaan oli pakko hyväksyä että viemäreistä saapui taloon sisälle valtavia torakoita. Kerran odotin miestäni kotiin kotioven ulkopuolella, koska vessassa oli melkein kymmenensenttinen torakka. Hän saapui töistä kotiin ja tappoi torakan, en ole varmaan ikinä ollut yhtä kiitollinen, vaikka hän kovasti moittikin minun pelkuruuttani.

Se on vain torakka! Ota lattianharja ja tapa se!

Kuoleeko se varmasti vain lattiaharjalla?

Mieheni katsoi minua kuin vähäjärkistä ja lupasi että kyllä torakat kuolevat kun niitä hakkaa lattiaharjalla tai jollain muulla vastaavalla.

Lattiaharja kuulosti lupaavalta, siinähän on pitkä varsi joka takaa että saisin olla kaukana torakasta samalla kun tappaisin sen. Ei vahingossakaan pirskahtaisi torakkasaastetta minua päin!

Kun seuraava torakka ilmestyi, hakkasin sitä lattiaharjalla, sen harjoilla toisin sanottuna. Torakka sujahti harjasten väliin ja minä heitin harjan pihalle ja sen jälkeen en uskaltanut mennä sisälle enkä jäädä pihalle.

Hypi-kilju-heiluta käsivarsia-ja-juokse ympäriinsä-tanssiani esittäen soitin miehelleni töihin ja vaadin että hän saapuisi heti kotiin pelastamaan minut. Käsilaukku ja avaimet olivat sisällä joten en voinut lähteä edes ostoskeskukselle.

Manta oli Mantan kulttuurin keskus vuosista 500-1526 jKr. Sen alkuperäisasukkaat kutsuivat Mantaa nimellä Jocay, joka heidän kielellään tarkoitti "Kalojen koti".

Jocayn asukkaille oli tunnusomaista kotkannenä joka oli lävistetty nenärenkailla, he käyttivät myös korvakoruja. Jocayn asukkaat harjoittivat myös kallonlitistystä. 

Jocayn asukkaat olivat maanviljelijöitä. Heidän viljelmyksiään on löydetty Hojasin ja Jupen kukkuloilta. Miehet olivat metsästäjiä ja naiset keskittyivät maanviljelykseen. Jocayn asukkaat kävivät myös kauppaa laajalti ympäristössä.

Mieheni pinna ei sinä päivänä kestänyt kotiin saapumiseen. Kun selitin että olin hakannut torakkaa harjalla, kuten hän oli käskenyt. Mieheni kysyi millä osalla. Selitin että harjasosalla ja hän, uskomattoman kärsivällisesti ja sarkastisesti, totesi että ilman muuta se ei tappaisi torakkaa.

Hän käski minua ottamaan harjasta kiinni ja hakkaamaan reunalla. Minä vastasin että torakka oli vieläkin harjasten seassa enkä voisi mitenkään koskettaa harjaa. Hän totesi että ota varren päästä kiinni ja napauta sementtiä vasten niin että torakka lähtee irti.

Mieheni ohjeita, ja rauhoittavaa ääntä, kuunnellen napautin harjaa pihasementtiä vasten. Kiljuin hetken kun torakka lähti liikkeelle ja esitin hypi-kilju-heiluta käsivarsia-ja-juokse ympäriinsä-tanssini. Joka yllättävästi toimi.

Torakka säikähti maan tärähtelyä ja jähmettyi paikalleen ja tämä antoi minulle tarpeeksi aikaa ottaa uudestaan kiinni harjasta ja hakata sitä nyt harjan reunalla. Tanssiesitykseni aikana puhelu oli katkennut joten soitin uudelleen aviomiehelleen ja kehuskelin tappaneeni torakan ihan itse.

Hän kysyi rauhallisesti olinko aivan varma että torakka oli kuollut. Ne kun ovat varsin hyviä teeskentelemään kuollutta. On hyvin normaalia löytää selällään makaava "kuollut" torakka joka sitä lähestyessäsi hypähtääkin ympäri ja lähtee kivittämään karkuun.

Varovasti, harja kädessä, lähestyin torakkaa ja totesin että kyllä se ihan varmasti on kuollut. Mieheni kysyi että mistä tiesin sen. Koska se on ainakin viitenä kappaleena, totesin.

Manabí on yksi Ecuadorin 24 maakunnasta. Sen pääkaupunki on Portoviejo, pinta-ala 18 894 km² ja vuonna 2010 väkiluku oli 1 345 779. Manabí sijaitsee Tyynenmeren rannikolla. Siellä on ainutlaatuisia kuivia trooppisia metsiä ja upeita hiekkarantoja.

San Lorenzon ranta on kolme kilometriä pitkä ja siellä ovat yhdet Manabin provinssin isoimmista aalloista mikä tekee paikkakunnasta täydellisen surffaamiseen.

San Lorenzo on pieni paikkakunta Mantan kaupungista 32 km etelään päin. Paikka on hyvin turvallinen ja sopii hyvin lapsiperheille jotka haluavat nauttia rannasta ja auringosta rauhassa.

Jätin kuolleen torakan pihalle jotta voisin esitellä sen miehelleni hänen tultuaan kotiin. Jostain syystä mies ei innostunut metsästystrofeostani vaan vaati minua siivoamaan sen. Sitten hän totesi että toivoi minun pystyvän tappamaan seuraavan torakan aivan itse, soittamatta hänelle.

Hysteeriset torakka-puheluni kuulemma häiritsivät hänen työpäiväänsä ja aiheuttivat suurta iloa ja riemua työkaverien piirissä. 

Minun ainoa ajatukseni oli. Tuleeko meille torakoita vielä tulevaisuudessakin. Jotenkin olin voitonriemussani unohtanut tämän puolen aivan kokonaan.

Vuosien kuluessa, asuin kaikkiaan neljä vuotta rannikolla kunnes palasimme Andien pienempien ja harvinaisempien torakoiden pariin, totuin torakoihin niin paljon että pystyin tappamaan ne kengälläni. Jopa silloin kun kyseinen kenkä oli jalassani.

Aviomieheni tottui myös hysteerisiin tanssiesityksiini kun törmäsimme jossakin torakkaan. Hypin, pompin, loikin ja astuin päälle niin usein että torakoista oli pelkästään muruja jäljellä.

Opin jopa ottamaan kuolleen torakan käteeni, ilman että tarvitsin koko vessapaperirullallisen ja kumikäsineet, ja kantamaan sen vessapaperikääreessään vessaan jossa hävitin vesihautaan todisteet.

Monet Manabin provinssin asukkaista elävät kalastuksesta. Tyynen Valtameren rannalta löytyy useita pieniä kalastajakyliä joissa voi seurata kalastajien toimia ja ostaa heiltä tuoretta kalaa vaikka aamupalaksi.

Manabi on hyvin suurelta osin maaseutua. Ihmiset kulkevat vielä aaseilla ja hevosilla, tai muuleilla, kaupungille asioille ja elämä sujuu verkkaisen rauhallisesti.

Puerto Lopezin kanttooni on kuuluisa hiekkarannastaan sekä mahdollisuudesta käydä katsomassa valaita kun ne tekevät jokavuotisen vaelluksensa pohjoisesta etelään.

Kerro oma tarinasi. Onko sinulla fobiaa? Mikä se on?