Kukat, Kuvaaminen ja Vieraanvaraisuus Viidakossa - Kiireettömiä Ajatuksia Kasveista

Rakastan kuvata kukkia. Ensinnäkin ne ovat kauniita mutta toiseksi ne eivät hypi edestakaisin tai lähde yhtäkkiä juoksemaan tai lentoon, kuten toiset suosikkini lapset ja eläimet.

Kukkien kuvaamisella on myös hyvä harjoitella muita kohteita varten. Kuvasta on helppo nähdä miten valaistus vaikuttaa kuvaan tai kuvan rajoittaminen. Olen oppinut monia tärkeitä asioita valokuvauksesta kukkia kuvatessani ja samalla nauttinut joka hetkestä.

Kun asuin Amatsonian alueella talomme takapuolella, meitä seuraavalla kadulla, oli pieni talo jossa oli aivan uskomattoman ihana puutarha. Kuljin usein sen ohitse ja jäin tuijottamaan kukkaryöppyjä ja erilaisia kukkivia kasveja jotka oli saatu mahdutettua pienelle tontille.

Vihdoin rohkaisin mieleni, otin kameran mukaan ja lähdin kuvaamaan. Parilla ensimmäisellä kerralla kaikki meni hyvin, onnistuin omasta mielestäni ottamaan kuvia piilosta tai kun omistajat eivät olleet paikalla.

Sitten kolmannella tai neljännellä kerralla talon ulko-ovesta astui ulos hymyilevä vanhempi nainen joka kysyi että pidinkö hänen kuvistaan. Syyllisen näköisenä roikutin kameraa kädessäni ja kerroin hänelle, että kyllä, pidin todella paljon hänen kukistaan.

Vielä leveämmin hymyillen hän käski minut sisälle puutarhaansa. Epäröiden avasin portin, tuntui että tunkeuduin jonkun yksityisalueelle ja oli hämmentävää että olin saanut siihen ihan luvan.

Jopa Hannu ja Kerttu välähtivät mielessäni. Aina ajattelin että minut houkuteltaisiin suklaalla turmioon mutta ne olivatkin kukat jotka saivat minut laittamaan henkeni vaaraan. 

Tai oikeastaan se on valokuvaus, kaikista on aina uskomattoman hauskaa miten suojelen kameraa, oman henkenikin uhalla. Tai menen paikkoihin mihin ei ole välttämättä järkevä mennä, vain saadakseni valokuvan juuri siitä oikeasta kulmasta.

Mistään ei kuitenkaan ilmestynyt tappajia, murhaajia, raiskaajia tai edes taskuvarkaita. Pelkästään ystävällinen pieni vanhempi nainen joka kertoi minulle tarinoita kukistaan. Samalla kun otin niistä kuvia niin paljon kuin vain ehdin.

Ja kun välillä keskityin kuvien ottamiseen niin että en ehtinyt kuunnella häntä, nainen oli vain tyytyväinen. Osoittihan minun huomioni hänen kukkiaan kohtaan vain enemmän niiden erinomaisuudesta.

Lopulta nainen kyllästyi ja lähti sisälle, tai niin luulin. Ja minä jäin pihalle.

Hetken kuluttua seurakseni saapui hieman minua nuorempi nainen, lasi kädessään. Hän ojensi lasin minulle ja kertoi äitinsä tehneen minulle mehua. Heidän oman pihansa guavapuun hedelmistä.

Join makean mehun kiitollisena, Amatsonian aurinko ja kosteus kantavat veronsa ja jatkuva nestayttäminen on tärkeää.

Mehun juotuani tytär lähti sisälle ja kehoitti minua jatkamaan kuvaamista. Hänen äitinsä ei kuulemma jaksanut enää olla auringossa. Itse onnistuin polttamaan itseni usean tunnin kuvaussession jälkeen niin että nahka lähti suikaleina irti seuraavana päivänä.

Muutama kuukausi myöhemmin palasin taas kuvaamaan taloa ja kukkia. Pihalle oli ilmestynyt uusia lajeja ja uusia kukkia.

Hetken aidan takana seistyäni pihalle ilmestyi tytär, mies seuranaan. Säikähdin ja olin lähteä pois kun he kutsuivat minut uudelleen pihalleen ja sanoivat heidän äitinsä käskeneen aina päästää minut pihalle kun tahdoin kuvata hänen kukkiaan.

Valitettavasti äiti ei itse ollut paikalla toivottamassa minua tervetulleeksi, mutta sain viipyä pihalla ja ottaa niin paljon kuvia kuin vain ikinä tahtoisin. Molemmat ilmestyivät välillä ovelle ja ikkunoihin minua vilkuilemaan kun otin valokuvia.

Parin tunnin päästä kuvattuani kukat mahdollisimman monesta kulmasta ja kun aurinko ei enää osunut pihalle ja valo alkoi häipyä, huusin kiitokseni ja lähdin kotia kohti.

Yksi asioista jota rakastan Ecuadorissa on ihmisten ystävällisyys ja välittömyys. Tämä ei ollut minulle ensimmäinen, eikä viimeinen, kerta kun ventovieras avasi ovensa ja tarjosi minulle jotakin, odottamatta mitään takaisin.

Monesti mukana on uteliaisuutta. Olenhan aivan eri näköinen kuin kaikki muut, minulla on siis varmasti mielenkiintoinen tarina kerrottavana. Siitä kuka olen, mistä olen kotoisin ja miten olen Ecuadoriin päätynyt.

Ecuadorilaiset rakastavat kysellä sitä mitä ulkomaalaiset ovat mieltä heidän maastaan. Tai mikä on täällä parasta. Tai mistä pidät eniten. Kaikkein parasta on kun kerron että pidän ecuadorilaisista ja siitä miten ystävällisiä ja vieraanvaraisia he ovat. Se saa ihmiset oikein hehkumaan ilosta ja ylpeydestä.

Minulta kysellään aina miksi olen jäänyt tänne asumaan ja missä kaikkialla Ecuadorissa olen matkustanut ja asunut. Moni toteaa, kuullessaan kuinka monta vuotta olen jo asunut Ecuadorissa, että olen jo aivan ecuadorilainen. 

Mikä ei ole kohteliaisuus vain minulla vaan myös maalle.

Mutta uteliaisuuden lisäksi kyseessä on anteliaisuus ja avoimuus. Uusi ihminen on ystävä jota et vielä tunne. Ja on oikein ja hyvää jakaa toisen kanssa se mitä sinulla on.

Monesti kaikkein köyhimmät ovat kaikkein anteliaimpia. Mitä sanoa ihmiselle joka kerää hedelmäpuistaan hedelmät sinulle eikä halua mitään takaisin. Tai antaa sinulle viidakosta keräämänsä saniaiset jotka aikoi syödä lastensa kanssa ruoaksi.

Maksaa ei voi, ei edes ehdottaa sitä. Se olisi loukkaus. Kaikki on vain otettava vastaan ja muistettava kiittää monta kertaa. Ja annettava aikaa.

Kenelläkään ei ole koskaan kiire, varsinkaan viidakossa. Aikaa annetaan anteliaasti. Se on osa vieraanvaraisuutta.

Paras kiitos on viipyä hetkessä, antaa omasta ajastaan ja kertoa miten hienoa kaikki on. Ja herkullista. Jos vain mahdollista, syödä vähän jo siinä paikanpäällä, hymyillä ja kehua monta kertaa. Ja kärsiä mahatauti hiljaa kotona.

Onneksi kukkia ei voi syödä. Ja niistä saattoi rehellisesti sanoa että ne olivat aivan uskomattoman kauniita. Niin kauniita etten niitä varmasti unohda.

Joulupipareita ja Kiireettömiä Ajatuksia

Pipareiden leipominen on minulle usein suorittamista. Pitäisi saada aikaiseksi se täydellinen pipari jonka kehtaa laittaa joulupöytään.

Samalla pitäisi myös pitää yllä ja luoda perheen jouluperinteitä. Viettää yhteistä aikaa ja nauttia siitä. Pitää hauskaa ja leipoa yhdessä.

Piparileivontajoukkoja, teinillä on isän vanha nahkatakki päällä ja miehellä vanha työpuku.

Ilman että äidin karjahdus kajahtaa kun piparitaikina tarttuu pöytään kiinni miljoonannen kerran. Piparit tippuvat lattialle tai lapset haluavat tehdä dinosauruksia jouluisempien mallien sijaan. Tai päällyste menee ihan... pipariksi.

Piparit pellille että leipojilla on lisää tilaa.

Minulla on taipumuksena yrittää ansaita itselleni rakkautta, huomiota, pelastusta ja kaikkea muuta. Työstä tulee sen kautta usein elämän keskipiste ja siihen kehittyy riippuvuussuhde joka ei anna aikaa millekään muulle.

Päässäni tiedän että elämässä ensimmäinen on Jumala, sitten tulen minä itse, seuraavaksi perhe, neljänneksi seurakunta ja vasta viidenneksi työ. Mutta aina se tieto ei mene sydämeen asti.

Pikkuinen poika ja isä koristelevat pipareita.

Tunnen usein etten tee tarpeeksi ja syytän itseäni siitä etten ole tarpeeksi hyvä ja että tuhlaan aikaa tarpeettomaan. Sitten hautaudun työn alle ja en muista perhettä enkä Jumalaa. Sen jälkeen koen huonoa omaatuntoa koska en ole antanut tarpeeksi aikaa perheelle.

Ja usein nämä vastakkaiset tunteet saavat minut niin jumiin etten pysty antamaan mitään kenellekään. Joka aiheuttaa oravanpyörän jossa pätemättömyyden tunteet saavat aikaan pätemättömyyttä joka aiheuttaa lisää pätemättömyyden tunnetta ja lopulta tunnen olevani oikea maanmatonen, ihminen joka ei kelpaa mihinkään.

Piparitaikina on hyvää, tälläkin mantereella.

Onneksi muut eivät ole yhtä armottomia minua kohtaan kuin olen itse. Jumala rakastaa minua ja on antanut minulle itsensä, armosta ja rakkaudesta, ei koska olisin sen ansainnut. Perheeni rakastaa minua ja tahtoo viettää aikaa minun kanssani, koska olen heille rakas.

Jos vain oppisin rakastamaan itseäni samalla tavalla, vain koska olen olemassa. Vain koska olen rakas.

Teini otti kuvia, joten minäkin pääsin esiintymään pipariarmeijan lisäksi.

Rakkautta tai armoa ei voi ansaita. Mutta ne voi saada lahjaksi. Kaikkein parasta on että jokainen päivä armo on uusi, samoin kuin rakkaus. Ja tärkeintä on se mitä teen tänään sillä armolla ja rakkaudella.

Tänä jouluna leivoimme pipareita yhdessä miehen, teinin, pikkuisen pojan, yhden miehen siskon ja useamman serkun kanssa. Suurin osa leipojista oli varsin pieniä ja käden ja silmän koordinaatio ei ollut vielä kehittynyt ihan täysin.

Mies vahtii uunia. Ihme kyllä emme polttaneet yhtään pellillistä.

Lisäksi mukana oli vielä annos sisaruskateutta, kärsimättömyyttä ja täydellisyydentavoittelua.

Mutta voitimme kaiken tämän. Aikuisia oli mukana tarpeeksi jotta kaikki pääsivät kaulitsemaan taikinaan (enemmän ja vähemmän onnistuneesti), taikina oli tarpeeksi löysää ettei se mennyt pilalle vaikka se kaulittiin noin miljoona kertaa uusien jauhojen kanssa ja kaikki jaksoivat odottaa vuoroaan saada laittaa muotti taikinaan.

Miehen sisko teki kotitekoista tomusokeria.

Välillä tuli kinaa siitä kenellä oli oikeus käyttää mustekala tai pterodaktyyli muottia. Samalla kun minä yritin kuvitella mustakalamaista ja dinosaurusten täyttämää joulua.

Ei siellä Betlehemissä ollut lumikinoksia eikä poroja.

Pienin leipoja maistelee piparinpäällystettä.

Lisäsattumuksena unohdin ostaa tomusokeria joten miehen sisko valmisti sitä kotoisesti meidän tehosekoittimellamme. Siitä ei tullut yhtä hienoa kuin kaupan tomusokerista ja kiteet näkyivät selvästi päällysteestä, joista tuli muuten aika kummallisen värisiä kaupan ruokaväreillä.

Mutta kaikilla oli hauskaa ja kaikki pääsivät päällystämään omaan piparinsa. Uunista tulon jälkeen tosin kukaan ei ollut varma mikä mustekala tai dinosaurus oli kenenkin. Mutta koska niitä riitti kaikille, emme keskittyneet pikkuseikkoihin vaan hauskanpitoon.

Tämä pikkuinen leipoja sai sisulla kaulittua taikinan ja tehtyä aivan omat piparinsa.

Ilmassa oli selvästi jouluntaikaa, hipaus armoa ja rakkautta. Pienin osallistuja välillä karjaisi koska hän ei päässyt koskaan kaulitsemaan taikinaa. Mieheltä tipahti yksi levyllinen pipareita lattialle. Ja ne olivat juuri pienemmän pojan piparit jotka hän halusi itse koristella.

Mutta kaikilla oli hauskaa. Jopa teinillä joka jo ennen piparien leipomista ilmoitti että hän oli kyllästynyt koko pipareihin ja oli niitä leiponut jo vaikka kuinka monta kertaa edellisinä joulua.

Kun leipominen alkoi kyllästyttää, tai vuoroa oli vaikea odottaa, olivat pelilaitteet hyvä viihdytyskeino.

Lopulta teinikin innostui ihan kaulitsemaan taikinaa. Äidin piti välillä laittaa lisää jauhoja koska ensimmäinen yritys jäi ihan jumiin pöytään kiinni, mutta lopulta hänkin sai omat piparinsa uuniin. Ja kun odottaminen alkoi kyllästyttämään, otti teini äidin kameran ja alkoi ottamaan kuvia, kuitenkin koko ajan muiden mukana.

Jokainen leipoja lähti tyytyväisenä kotiin, mukana pussillinen pipareita itselleen syötäväksi sekä vanhemmille ja sisaruksille lahjoitettavaksi. Minä pääsin leipomaan vielä pellillisen kameleita ja sitten toisen kaloja.

Pikkuinen poika ja isä koristelutouhuissa.

Onhan kameli sentään Lähi-Idän eläin. Jeesuskin varmasti sellaisella ratsasti, ainakin Egyptiin paetessaan ja sieltä palatessaan.

Toinen pellillinen oli kaloja. Kalat ovat hyvin tärkeässä osassa suosittua espanjankielistä joululaulua. Siinä neitsyt kampaa hiuksiaan ja kalat juovat ja juovat vettä joessa.

Seuraavana päivänä kaikki piparit oli syöty, kameleita ja kaloja myöten. Mutta ilo ja joulumieli jäi meillä kaikilla sydämiin.

Pienin leipoja sai keskittyä lempihommaansa, päällisen syömiseen.

Valmiita pipareita. Ainakin ne olivat hyvänmakuisia ja niitä oli hauska tehdä :D

Pipariarmeija yhteiskuvassa.