Kukat, Kuvaaminen ja Vieraanvaraisuus Viidakossa - Kiireettömiä Ajatuksia Kasveista

Rakastan kuvata kukkia. Ensinnäkin ne ovat kauniita mutta toiseksi ne eivät hypi edestakaisin tai lähde yhtäkkiä juoksemaan tai lentoon, kuten toiset suosikkini lapset ja eläimet.

Kukkien kuvaamisella on myös hyvä harjoitella muita kohteita varten. Kuvasta on helppo nähdä miten valaistus vaikuttaa kuvaan tai kuvan rajoittaminen. Olen oppinut monia tärkeitä asioita valokuvauksesta kukkia kuvatessani ja samalla nauttinut joka hetkestä.

Kun asuin Amatsonian alueella talomme takapuolella, meitä seuraavalla kadulla, oli pieni talo jossa oli aivan uskomattoman ihana puutarha. Kuljin usein sen ohitse ja jäin tuijottamaan kukkaryöppyjä ja erilaisia kukkivia kasveja jotka oli saatu mahdutettua pienelle tontille.

Vihdoin rohkaisin mieleni, otin kameran mukaan ja lähdin kuvaamaan. Parilla ensimmäisellä kerralla kaikki meni hyvin, onnistuin omasta mielestäni ottamaan kuvia piilosta tai kun omistajat eivät olleet paikalla.

Sitten kolmannella tai neljännellä kerralla talon ulko-ovesta astui ulos hymyilevä vanhempi nainen joka kysyi että pidinkö hänen kuvistaan. Syyllisen näköisenä roikutin kameraa kädessäni ja kerroin hänelle, että kyllä, pidin todella paljon hänen kukistaan.

Vielä leveämmin hymyillen hän käski minut sisälle puutarhaansa. Epäröiden avasin portin, tuntui että tunkeuduin jonkun yksityisalueelle ja oli hämmentävää että olin saanut siihen ihan luvan.

Jopa Hannu ja Kerttu välähtivät mielessäni. Aina ajattelin että minut houkuteltaisiin suklaalla turmioon mutta ne olivatkin kukat jotka saivat minut laittamaan henkeni vaaraan. 

Tai oikeastaan se on valokuvaus, kaikista on aina uskomattoman hauskaa miten suojelen kameraa, oman henkenikin uhalla. Tai menen paikkoihin mihin ei ole välttämättä järkevä mennä, vain saadakseni valokuvan juuri siitä oikeasta kulmasta.

Mistään ei kuitenkaan ilmestynyt tappajia, murhaajia, raiskaajia tai edes taskuvarkaita. Pelkästään ystävällinen pieni vanhempi nainen joka kertoi minulle tarinoita kukistaan. Samalla kun otin niistä kuvia niin paljon kuin vain ehdin.

Ja kun välillä keskityin kuvien ottamiseen niin että en ehtinyt kuunnella häntä, nainen oli vain tyytyväinen. Osoittihan minun huomioni hänen kukkiaan kohtaan vain enemmän niiden erinomaisuudesta.

Lopulta nainen kyllästyi ja lähti sisälle, tai niin luulin. Ja minä jäin pihalle.

Hetken kuluttua seurakseni saapui hieman minua nuorempi nainen, lasi kädessään. Hän ojensi lasin minulle ja kertoi äitinsä tehneen minulle mehua. Heidän oman pihansa guavapuun hedelmistä.

Join makean mehun kiitollisena, Amatsonian aurinko ja kosteus kantavat veronsa ja jatkuva nestayttäminen on tärkeää.

Mehun juotuani tytär lähti sisälle ja kehoitti minua jatkamaan kuvaamista. Hänen äitinsä ei kuulemma jaksanut enää olla auringossa. Itse onnistuin polttamaan itseni usean tunnin kuvaussession jälkeen niin että nahka lähti suikaleina irti seuraavana päivänä.

Muutama kuukausi myöhemmin palasin taas kuvaamaan taloa ja kukkia. Pihalle oli ilmestynyt uusia lajeja ja uusia kukkia.

Hetken aidan takana seistyäni pihalle ilmestyi tytär, mies seuranaan. Säikähdin ja olin lähteä pois kun he kutsuivat minut uudelleen pihalleen ja sanoivat heidän äitinsä käskeneen aina päästää minut pihalle kun tahdoin kuvata hänen kukkiaan.

Valitettavasti äiti ei itse ollut paikalla toivottamassa minua tervetulleeksi, mutta sain viipyä pihalla ja ottaa niin paljon kuvia kuin vain ikinä tahtoisin. Molemmat ilmestyivät välillä ovelle ja ikkunoihin minua vilkuilemaan kun otin valokuvia.

Parin tunnin päästä kuvattuani kukat mahdollisimman monesta kulmasta ja kun aurinko ei enää osunut pihalle ja valo alkoi häipyä, huusin kiitokseni ja lähdin kotia kohti.

Yksi asioista jota rakastan Ecuadorissa on ihmisten ystävällisyys ja välittömyys. Tämä ei ollut minulle ensimmäinen, eikä viimeinen, kerta kun ventovieras avasi ovensa ja tarjosi minulle jotakin, odottamatta mitään takaisin.

Monesti mukana on uteliaisuutta. Olenhan aivan eri näköinen kuin kaikki muut, minulla on siis varmasti mielenkiintoinen tarina kerrottavana. Siitä kuka olen, mistä olen kotoisin ja miten olen Ecuadoriin päätynyt.

Ecuadorilaiset rakastavat kysellä sitä mitä ulkomaalaiset ovat mieltä heidän maastaan. Tai mikä on täällä parasta. Tai mistä pidät eniten. Kaikkein parasta on kun kerron että pidän ecuadorilaisista ja siitä miten ystävällisiä ja vieraanvaraisia he ovat. Se saa ihmiset oikein hehkumaan ilosta ja ylpeydestä.

Minulta kysellään aina miksi olen jäänyt tänne asumaan ja missä kaikkialla Ecuadorissa olen matkustanut ja asunut. Moni toteaa, kuullessaan kuinka monta vuotta olen jo asunut Ecuadorissa, että olen jo aivan ecuadorilainen. 

Mikä ei ole kohteliaisuus vain minulla vaan myös maalle.

Mutta uteliaisuuden lisäksi kyseessä on anteliaisuus ja avoimuus. Uusi ihminen on ystävä jota et vielä tunne. Ja on oikein ja hyvää jakaa toisen kanssa se mitä sinulla on.

Monesti kaikkein köyhimmät ovat kaikkein anteliaimpia. Mitä sanoa ihmiselle joka kerää hedelmäpuistaan hedelmät sinulle eikä halua mitään takaisin. Tai antaa sinulle viidakosta keräämänsä saniaiset jotka aikoi syödä lastensa kanssa ruoaksi.

Maksaa ei voi, ei edes ehdottaa sitä. Se olisi loukkaus. Kaikki on vain otettava vastaan ja muistettava kiittää monta kertaa. Ja annettava aikaa.

Kenelläkään ei ole koskaan kiire, varsinkaan viidakossa. Aikaa annetaan anteliaasti. Se on osa vieraanvaraisuutta.

Paras kiitos on viipyä hetkessä, antaa omasta ajastaan ja kertoa miten hienoa kaikki on. Ja herkullista. Jos vain mahdollista, syödä vähän jo siinä paikanpäällä, hymyillä ja kehua monta kertaa. Ja kärsiä mahatauti hiljaa kotona.

Onneksi kukkia ei voi syödä. Ja niistä saattoi rehellisesti sanoa että ne olivat aivan uskomattoman kauniita. Niin kauniita etten niitä varmasti unohda.