Septuaginta on erittäin kiehtova asiakirja ja osa
kristillistä perintöämme myös protestanttisina kristittyinä. Septuaginta on
muinainen käännös heprealaisesta Raamatusta kreikaksi. Sitä alettiin valmistaa
noin kaksi ja puoli - kolme vuosisataa ennen Kristuksen syntymää Aleksandriassa
Egyptissä.
Projektin ensimmäinen osa oli tehdä Pentateukin käännös. Se
oli luultavasti ensimmäinen suuri käännös kielestä toiseen joka koskaan
tapahtui maailmassa. Sitten kun muita Vanhan testamentin kirjoja käännettiin
kreikaksi, niitä alettiin kutsua myös Septuagintaksi.
Sana Septuaginta on johdettu latinan sanasta numero 70, septuaginta. Syynä tähän on perinne, jonka mukaan Pentateukin käänsi alun perin 70 tai ehkä 72 kääntäjää. Molemmat numerot löytyvät perinteisissä tarinoissa käännöksen tuottamisesta.
Niin kutsuttu apokryfi, joka tulee kreikan sanasta spokryphos ja tarkoittaa "piilotettua", viittaa useisiin juutalaisten kirjailijoiden kirjoittamiin kirjoihin, joita juutalaiset ja kristityt lukivat laajalti. Niitä pidettiin kyseenalaisena tekijänä tai alkuperältään kyseenalaisina. Tästä syystä juutalaiset jättivät heidät pois tykkeistään ja miksi kristityt antoivat heille lopulta toissijaisen aseman.
Apokryfikirjoja on luettu ja tutkittu läpi kirkkohistorian.
Kristilliset kirkot eroavat toisistaan apokryfien aseman ja käytön laajuuden
suhteen. Sekä sen suhteen kuinka monta apokryyfikirjaa ne tunnustavat ja mitkä kirjat ne luokittevat apokryfikirjoiksi.
Protestantit kutsuvat näitä kirjoja "apokryfeiksi" ja asettavat ne
tavallisesti Vanhan ja Uuden testamentin väliin. Protestanttiset kirkkokunnat
rohkaisevat lukemaan apokryfikirjoja. Apokryfejä ei tule käyttää saarnaamisessa tai
kristillisen opin opettamisessa. Mutta niiden lukemisen katsotaan tukevan historian tuntemuksen edistämistä sekä jumalallisten tapojen
opettamista, Geneven Raamatun mukaan. Ja sopivan elämän ja tapojen opetukseen, anglikaanisen 39 artiklan mukaisesti.
Sitä vastoin katolilaiset tunnustavat samat kirjat "deuterokanonisiksi", toiseksi kanoniseksi kokoelmaksi, ei pelkästään hyödyllisiksi, vaan Jumalan antamiksi ja arvovaltaisiksi. Kreikan ortodoksinen kirkko tunnustaa Vanhan testamentin ja apokryfit, mutta ei jaa niitä näihin kahteen luokkaan. He pitävät kaikkia kirjoja yhdessä yksinkertaisesti anagignoskomena, joka tarkoittaa "luettavia kirjoja".
Westminsterin uskontunnustuksen 1.3 (1647) mukaan: Kirjat, joita yleisesti kutsutaan apokryfeiksi, eivät ole jumalallisen inspiraation lähteitä, eivätkä ole osa Raamatun kaanonia; ja siksi niillä ei ole arvovaltaa Jumalan seurakunnassa, eivätkä ne saa olla millään muulla tavalla hyväksyttyjä tai käytettyjä kuin muut ihmisten kirjoitukset.
Pohjois-Amerikan anglikaanisten kirkkojen anglikaanisen katekismin (2020) mukaan: Apokryfien neljätoista kirjaa, jotka tämä kirkko on historiallisesti tunnustanut, ovat esikristillisiä juutalaisia kirjoituksia, jotka tarjoavat taustan Uudelle testamentille ja sisältyvät moniin Raamatun julkaisun painoksiin. Niitä voidaan lukea esimerkkeinä uskollisista, jotka elivät "mutta eivät perusta mitään oppia" (lainaus 39 Artiklan 3 artiklasta).
Jotta asiat olisivat vielä hämmentävämpiä, on erimielisyyksiä
siitä, mitä kirjoja apokryfeissä tulisi olla. Protestanttiset apokryfit,
katoliset deuterokanoniset kirjailijat ja kreikkalaisortodoksiset
anagignoskomenat eivät kaikki sisällä samoja kirjoituksia. Slaavilainen
Raamattu, venäläisen synodaaliversion (tavallinen venäläinen ortodoksinen Raamattu) kirjallinen esi-isä, eroaa hieman kreikkalaisesta ortodoksisesta
Raamatusta sen suhteen, mitkä apokryfiset kirjat se sisältää.
Etiopian ortodoksinen kirkko sisällyttää Vanhaan testamenttiinsa koko heprean kaanonin ja apokryfit, mutta lisää myös "pseudepigrafisia kirjoituksia" (tekstejä, jotka on virheellisesti tai kuvitteellisesti liitetty muinaisiin hahmoihin) kuten riemujuhlat, 1. Eenok ja 4. Baruk, mutta hylkää 1 ja 2 Maccabealaiset. Etiopialainen Uusi testamentti sisältää kaksikymmentäseitsemän standardikirjaa, mutta lisää monia muita kirkkojärjestykseen liittyviä kirjoja, kuten Didascalia ja Liiton kirja. Tämä tekee etiopialaisesta kaanonista massiivisen kahdeksankymmentäyhdellä kirjalla.
Mielestäni kristittyjen tulisi lukea apokryfikirjat. Ne tarjoavat meille välähdyksen toisen temppelin juutalaisuuden maailmaan ja taustaa Uuden testamentin ajalle. Jos haluat ymmärtää Malakian ja Mateuksen välistä historiallista ajanjaksoa, suosittelen että ponnistelet lukeaksesi näiden kirjoitusten sisältämää historiaa, viisauskirjallisuutta ja apokalyptisia toiveita.
Alkuseurakuntien kristityt lukivat ja käyttivät laajalti kirjoja, joita me kutsumme "apokryfeiksi", ja vasta vähitellen ne erotettiin Vanhasta ja Uudesta testamentista. Niitä luettiin sekä seurakuntien kokouksissa että kodeissa. Tosin ei yhtä laajasti kuin Uuden testamentin kaanoniin kuuluvia kirjoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti