Lapsiani En Antaisi Pois - Väestöliiton Perhebarometri ja Monikulttuurillinen Äitiys

Meidän perhe ja lumi jonka löysimme Cotopaxin luonnonpuistossa.

Mitä on lapsiperheellisyys? Onko se rivitalolähiö, nelikymppiset heterovanhemmat, kaksi lasta ja kultainen noutaja?

Meitä on kotona nelikymppiset heterovanhemmat, rivitalossa emme asu mutta samassa pihapiirissä asuu kolme muuta perhettä, mieheni sisarten perheet. Lapsia meillä on puolitoista. Eli yhteinen poikamme teini, ja mieheni nelivuotias lapsi, pikkuinen poika, joka tulee meille joka toinen viikko yhdeksi viikonlopuksi.

Lisäksi kotoa löytyy chihuahua joka on perheemme vauva ja yleensä nukkuu, isän kieltoa uhmaten, teinin sängyssä. Ja siamilainen ulkokissa joka ei oikeastaan pidä ihmisistä.

Teini pienempänä ja ihan píkkuinen boa joka olisi ollut niin kiva saada kotiin.

Pihapiirissä pyörivät myös miehen kolme siskoa miehineen sekä heidän, yhteensä, seitsemän lastaan. Nämä meidän lastemme serkut saavat tupsahtaa meille minä päivänä ja kellonaikana tahansa, huolimatta siitä olivatko omat lapsemme kotona vai ei.

Miehen vanhemmilla on myös oma asunto pihapiirissämme jonne he saapuvat epäsäännöllisin väliajoin omasta kodistaan noin kolme tuntia Quiton ulkopuolelta. Minun vanhempiani varten taas on meidän talomme yläkerrassa asunto jossa he voivat oleskella Ecuadorissa ollessaan.

Ecuadorilainen ydinperhe on hyvin paljon laajempi käsite kuin suomalainen.

Teini pienempänä hyppii ruutua meidän pihassa tätien, serkkujen ja isän kanssa.

Yle uutisoi 12.12.Väestöliiton Perhebarometrista.

Uutisen mukaan, ”Väestöliiton Perhebarometriin haastateltujen lapsettomien nuorten aikuisten mielestä sopiva aika saada lapsia on juuri kolmenkympin kieppeissä. Näkemys ihanneiästä on noussut samaan aikaan ensisynnyttäjien keski-iän kanssa. Se on nyt 29 vuotta. Isäksi tullaan nyt ensimmäistä kertaa keskimäärin 31,5-vuotiaina. Viisikymmentä vuotta sitten nainen sai ensimmäisen lapsensa keskimäärin 23-vuotiaana.

Syntyvyys laskee Suomessa jo seitsemättä vuotta peräkkäin. Yksi syy on se, että lapsiperheen perustamista lykätään yhä myöhemmäksi. Iäkkäämpänä voi olla myös vaikeuksia tulla raskaaksi.”

Minä synnytin teinin aika hyvin Perhebarometrin aikataulun mukaisesti, eli 29-vuotiaana. Omasta mielestänikin se oli hyvä aika saada lapsi. Olin ehtinyt  nauttia nuoruudesta, olin vakaassa parisuhteessa ja opiskelut olivat loppusuoralla, vain lopputyön puuttui.

Teini pienempäni, minä ja oselotti jonka Kichwa-kylä adoptoi kun metsästäjä oli tappanut sen emon.

Naivisti kuvittelin pyöräyttäväni sen yhdessä vauvan kanssa. Siinähän olisi paljon vapaa-aikaa kun olisin vain kotona ja vauva nukkuisi kiltisti kun minä naputtelisin koneella. HA! Ja vielä miljoona ha-ha-haata päälle.

Meillä poika kiljui koliikkivaivojaan ensimmäiset kolme kuukautta putkeen, neljännellä sitten jo vähän helpotti. Ei siinä oikeesti ollut järjissään. Unevajeen kanssa kuljin kuin zombi ja ei jaksanut edes kirjaa pitää kädessä tai elokuvaa katsoa loppuun.

“Sitten pakko kyllä sanoa että on ne pienten lasten vanhemmat vaan ihan saatanan kiukkuisia koko ajan ihan jossain niinku sfääreissä menee tuolla vaan, silleen että huhhuijjaa!”

Sitaatti Väestöliiton Perhebarometrista josta uutisoi Yle.

Teini tekee pipareita muutama joulu sitten.

Minä en olisi oikeasti selvinnyt hengissä ilman hyvää turvaverkostoa. Mies kun vielä sopivasti joutui ilmavoimien kurssille puoleksi vuodeksi. Lähti kolme kuukautta ennen synnytystä ja tuli takaisin sinne neljännelle kuukaudelle kun asiat jo vähän helpottui.

Lapsi muutti elämäni eikä sitä voinut etukäteen ymmärtää miten monella tavalla. Monesti olin siitä kiukkuinen ja katkera, erityisesti kymmennettä kakkavaippaa vaihtaessa saman yön aikana. Tai kun poika ei pienenä millään totellut. Tai kun hänen ADHDnsa aiheutti ongelmia päiväkodissa ja koulussa tai mahdotonta käyttäytymistä kotona. Tai kun olin väsynyt hampaiden tulosta, valvomisen jälkeen, inttämiseen, kiukutteluun, uhmaan ja kaikkeen muuhun mitä lapsen, ja hänen vanhempiensa, elämään kuuluu.

Monesti olen myös sanonut että jos etukäteen tietäisi mitä tämä lapsen hankkiminen todella merkitsee niin ei kauhean moni tätä tekisi. Eikä tunnu enää Suomessa tekevän.

Teini vielä pienempänä ja toinen käärme. En yhtään ihmettele jos pojalla on koti käärmeitä täynnä kunhan kasvaa.

Lapsen hankkiminen merkitsee monella tapaa oman elämän uhraamista toisen hyväksi. Ei samalla tavalla kuin parisuhteessa jossa molemmat saamme samalla kun uhraamme. Vaan vuosikausien uhraamista josta ei pääse, eikä välttämättä halua, koskaan eroon.

Kun poikamme oli vajaa kaksivuotias mieheni kysyi että milloin tämä yövalvominen loppuu. Totesin että ei koskaan.

Ensin lapsi on vauva ja valvotaan syömisiä ja vaippoja, sitten lapsuuden aikana kipeänä oloa, kuumeita ja muita tauteja. Teini-iässä tulee huolivalvomiset, milloin se lapsi oikein tule kotiin, onkohan hänellä varmasti kaikki hyvin. Ja kun lapsen on vihdoin saanut kotoa ulos, sitten huolehtii että miten maailma häntä kohtelee.

Pikkuinen poika on aivan samanlainen vesipeto kuin isoveljensä.

Kun elämä alkaa sujua ja lapsella on kaikki hyvin, opiskelut käyty ja työelämä alkanut, tulevat lapsenlapset kuvaan. Ja sitten valvotaan heidän kanssaan.

Mies totesi ettei se ole ollenkaan sama asia. Ei se ole sama asia kuin valvoa itkevän vauvan kanssa. Mutta vastuu on sama. Sinne saakka että, ecuadorilaiseen tyyliin, lapset ottavat vastuun vanhenevasta vanhemmasta joka ei enää itse pysty huolehtimaan itsestään.

Ylen uutisesta paistaa läpi se että toivotaan pystyvänsä elämään omaa elämäänsä omilla ehdoilla. Tahdotaan matkustella, harrastaa ja viettää aikaa ystävien kanssa. Perhebarometrin mukaan monia nuoria naisia mietityttää myös lapsen vaikutus uraan ja työelämään.

Serkkutyttö ja pikkuinen poika meidän pihallamme.

Ja myös miten kaukana lapsiperheen arki on lapsettomien elämästä.

”Monilla ajatus lapsiperheistä muodostuu median antamista mielikuvista tai satunnaisista kohtaamisista supermarkettien kassajonoissa, joissa mikään perhe tuskin on parhaimmillaan.

Väestöliiton tutkimusprofessori Anna Rotkirch arvioi, että alhaisen syntyvyyden kierteessä yhä harvemmalla nuorella aikuisella on lapsiperhettä lähellä omaa arkeaan.

– Silloin ei voi tietää, millaista iloa ja onnea pienet lapset voivat tuottaa, Rotkirch sanoo.

Myönteisimmät käsitykset lapsiperheiden arjesta olivatkin niillä, joilla on lähipiirissään pieniä lapsia ja näiden vanhempia.”

Ylen uutiset

Pikkuinen poika ja teini päiväunilla.

Omalta kohdaltani voin sanoa että lapsi muutti matkustamishaaveet, harrastukset ja, varsinkin alkuun, poisti mahdollisuuden viettää aikaa ystävien kanssa. Tosin siihen vaikutti myös ulkomailla asuminen. Ecuadorissa ei ole samanlaista ystäväkulttuuria kuin Suomessa. Täällä perhe ja suku ovat paljon tärkeämpiä. Joskus se harmittaa mutta useimmiten tuo valtavaa rikkautta elämään.

Suhde työhön muuttui myös monella tapaa. Toisaalta olen saanut tehdä uraani. Olen erityisopettaja, olen päässyt alalla pitkälle, lisäksi olen saavuttanut unelmani ja olen Vapaakirkon lähetti täällä Ecuadorissa.

Mutta samalla olen saanut miettiä elämän tärkeysjärjestystä ja se mietintä jatkuu yhä.

Isä ja pienempi poika opettelevat ajamaan polkupyörällä.

Ehkä arvokkaimmaksi vanhemmuudessa koen että lapsi on kasvattanut minut aikuiseksi. Ilman lasta en olisi joutunut samalla tavalla uhraamaan omia mielitekojani ja haaveitani toisen hyväksi ja miettimään omia valintojani ja tärkeysjärjestystäni.

Rakastuin poikaan ennen kuin hän syntyi. Ja uudelleen kun hänet näin vastasyntyneenä. Mutta todellinen rakkaus on kasvanut vuosien mittaan, samalla kuin hän itse. Terve ja elävä rakkaus kasvaa ja muuttuu, niinkuin poikakin.

 Mielestäni minusta on tullut paljon parempi, kärsivällisempi, ystävällisempi, sydämellisempi, välittävämpi, avoimempi ja kestävämpi ihminen vanhemmuuden myötä. Se on poikieni lahja minulle. Ja heitä en antaisi pois, en millään, en ikinä.

Minä ja teini meidän pihallamme.