Jumalan kuva: teologinen tulkinta tarinankerronnasta

Mikä on Jumalan kertomus?

Kristillisen teologian keskeinen aksioma on, että Jumala ylittää minkä tahansa järjestelmän tai kertomuksen. Kristillinen usko tarjoaa oman suuren kertomuksensa, jonka se vahvistaa tuovan vapauden. Totuus, joka vapauttaa meidät (Johannes 8:32). Ja paljastaa vision siitä, miten tuo vapaus saavutetaan ja missä muodossa se on.

Michael Horton käyttää termiä "meganarratiivi" ilmaisemaan Raamatun suurta kertomusta, jonka hän pitää kriittisen tärkeänä kristilliselle teologialle.

Hortonin mukaan profeetat ja apostolit olivat täysin tietoisia siitä, että he tulkitsivat todellisuutta tietyn luomiskertomuksen, lankeamisen, lunastuksen ja loppuunsaattamisen puitteissa, kuten kerrottiin tietyille ihmisille (Israel) maailman hyväksi.

Raamatun usko väittää, Horton sanoo, että sen tarina on se, jonka Jumala kertoo. Mikä relativisoi ja tulkitsee muut tarinat Jumalasta, meistä ja maailmasta.

J. R. R. Tolkienin antropologiset tutkimukset, erityisesti pohjoismaisen kulttuurin ja kirjallisuuden alalla, kuten meidän Kalevalamme, saivat hänet päättelemään, että "myytit" olivat läsnä kaikkialla. Myytti on kerrottu tarina todellisuudesta, joka vetoaa pääasiassa mielikuvitukseen ja toissijaisesti älyyn ja rationaliaan.

Joten mikä teologinen selitys voitaisiin antaa tälle?

Tolkien löysi selityksen jumalakuvan käsitteestä, jonka hän piti toimivan kertomuksen mallina. Koska ihmiset on luotu Jumalan kuvaksi, meillä on kyky luoda tarinoita, jotka heijastavat jollain tavalla jumalallista älyä, joka on säilynyt ihmiskunnassa lankeamuksesta huolimatta.

Meidän on pohdittava mahdollisuutta, että raamatulliset kertomukset voivat koskea sekä inhimillistä järkeä että mielikuvitusta merkittävillä apologetisilla seurauksilla.

C. S. Lewisin mukaan järki on totuuden luonnollinen elin, mielikuvitus on merkityksen elin. Jos hyväksymme Lewisin luokituksen, koskeeko kristillisen uskon ytimessä oleva realistinen kertomus totuutta vai tarkoitusta?

Evankelinen teologi Donald Bloesch on todennut, että Raamattu ei ole kokonaan kertova, sillä se sisältää myös jatkuvaa pohdintaa raamatullisen historian kertomuksista.

Kertomusten esittämisen ja teologisen tulkinnan kytkentä Uudessa testamentissa on laajalti hyväksytty, mikä sallii meidän evankelikaalien myöntää kertomusten tärkeyden ja korostaa kuitenkin tarvetta luoda turvallinen raamatullinen teologinen kehys tällaisten kertomusten tulkinnalle.

Hänen "alisteisen luomisen" teologiansa sai Tolkienin kehittämään hienostuneen mutta hienovaraisen uskontoteologian, joka perustui kristillisen metanarratiivin kykyyn mukauttaa itseensä pakanallisia myyttejä. Sekä kirjallisen muodon että eksistentiaalisen kaipuun suhteen.

Tarjoten kaukaisen kaikuuden evangelioumista, ilosanomasta, todellisessa maailmassa, Tolkien ehdottaa, että pakanalliset myytit voivat herättää ihmetystä ja kaipuuta. Näin luodaan sekä ruokahalu että aukko syvemmälle, kaiken totuuden taustalla olevan totuuden löytämiselle, riippumatta siitä kuinka pirstaleisia ja peiteltyjä sen luonnolliset muodot saattavat olla.

Tolkienille kristillinen "myytti" loi siten älyllisen ja mielikuvituksellisen tilan muille tarinoille. Tolkienin idea ja hänen tekemänsä ajatuksen puolustus osoittautuivat kriittisen tärkeäksi C. S. Lewisin vakuuttumisessa kristinuskon todellisuudesta ja hänen siirtymisestään yleisestä teismistä kristinuskon omaksumiseen.

Kristinusko ei ollut täten ensisijaisesti oppien tai moraalisten periaatteiden joukko, vaan pikemminkin hallitseva ja informoiva suuri kertomus, joka loi ja ylläpitää tällaisia ideoita ja arvoja.

Lewis totesi, että myytit tarjoavat todellisen, vaikkakin kohdentumattoman jumalallisen totuuden hehkun, joka saapuu ihmisen mielikuvitukseen. Sen sijaan että kristinusko olisi yksi myytti monien muiden rinnalla, sen on katsottava edustavan kaikkien myyttien täyttymistä.

Kristinusko on "todellinen myytti", johon kaikki muut myytit vain osoittavat. Se kertoo tosi tarinan ihmiskunnasta, antaen merkitykses kaikille tarinoille jotka ihmiskunta kertoo itsestään.

Lewis näki oikeutetusti, että tämä ero "Jumalan myytin" ja "ihmisen myyttien" välillä tarjosi älyllisen ja mielikuvituksellisen kehyksen. Tämä kehys antoi hänelle mahdollisuuden nähdä muinaisen Kreikan suuret myytit tai pohjoismaiset legendat kaikuna tai ennakkona täydellisestä totuudesta, joka tehtiin tunnetuksi vain kristillisessä uskossa ja sen kautta.

Kristillinen kertomus toteuttaa ja tekee täydelliseksi epätäydellisen ja osittain kätkettynä olevan todellisuuden mikä on ennalta hajallaan ihmiskulttuureissa. Täten kristinuskon ja pakanallisten uskontojen välillä pitäisi olla yhtäläisyyksiä.

Itse asiassa ongelmia syntyisi, jos tällaisia ​​yhtäläisyyksiä ei olisi. Koska tämä tarkoittaisi, että "Jumalan myytti" jätti "ihmisten myytit" koskemattomaksi. Lewisin mukaan suuret pakanalliset myytit olivat hämäriä unia, häivähtymiä tai ennakkonäkyjä kristillisen evankeliumin suuremmasta ja täydellisemmästä totuudesta.

Lewis väitti, että kristillinen kertomus synnyttää siten selkeämmän ja täydellisemmän näkemyksen asioista, mitä  varjot, unelmat ja huhut näyttivät ennakoon ja vihjasivat suuremmasta totuudesta. Mutta se oli totuus, jota ne eivät kyenneet muotoilemaan, paljastamaan tai ruumiillistamaan.

Se on kuin katsella jotain joka vähitellen tarkentuu. Koko kuvan näkeminen auttaa meitä ymmärtämään sen, mikä muuten saattaa tuntua sumealta, sekavalta ja pirstaleiselta. Se mahdollistaa näiden sirpaleiden integroimisen laajempaan näkemykseen asioista, niin että fragmentit liitetään toisiinsa suurempana kokonaisuutena.

Sen, joka näytti olevan ristiriidassa, satunnaista tai jopa merkityksetöntä, on osoitettu sopivan suurempaan kuvaan, Jumalan paljastamaan kuvaan, jota ihmiset eivät ole keksineet.

Patristisen ajanjakson aikana käytettiin laajasti käsitystä logos spermatikosista, järjestävä järki – luova ja käyttöön paneva voima, joka tulkittiin Jumalan istuttamiseksi luomistyön, rationaalisten taipumusten ja intuitioiden kautta, jotka kykenivät saamaan ihmiset löytämään Jumalan. Tämä tärkeä käsite on kuitenkin muotoiltu ensisijaisesti vetoamalla järkeen, ja sitä voidaan pitää puutteellisena mielikuvituksellisesti.

Äskettäin on ilmaantunut uusi kiinnostus siihen liittyvään mythos spermatikos -käsitteeseen keinona ymmärtää tarinoiden ihmiskäyttö merkityksen ja identiteetin välittämiseksi.

Ajatus mythos spermatikosista auttaa meitä ymmärtämään, että meihin on luotu kyky intuitioida ja jumalallinen on ymmärrettävä luomalla ja kertomalla tarinoita, ei pelkästään argumenttien tai rationaalisten käsitteiden kehittämisellä.

Dorothy L.Sayers on kehittänyt samanlaisen lähestymistavan Mind of the Maker-kirjassaan, joka ilmaisee hänen oman erillisen näkemyksensä ihmiskunnan jumalakuvasta eräänlaisena luovan mielen mallina, joka altistaa ihmiset ajattelemaan ja kuvittelemaan tietyillä tavoilla. Sama luovan mielen malli näkyy, hänen mukaansa, sekä teologiassa että taiteessa.

Sayers väitti, että ihmisen luovan prosessin malli vastaa elävän maailmankaikkeuden todellista rakennetta, joten luovan mielen malli on ikuinen idea, joka on juurtunut Jumalan olemukseen.

Tarinat täten ilmaisevat jotain syvällistä siitä, keitä me olemme, mikä puolestaan ilmaisee jotain Jumalasta, joka loi meidät tällä tavalla.

C. S. Lewisin myöhemmissä kirjoituksissa on vihjeitä tällaisesta lähestymistavasta. Hän kirjoitti, että Jumala on yhteydessä maailmankaikkeuteen pikemmin kuin kirjoittaja liittyy näytelmään kuin siten miten esine maailmankaikkeudessa liittyy toiseen.

Nämä pohdinnat antavat meille aihetta uskoa, että tarinat ovat Jumalan antamia keinoja kertoa ihmisille Jumalasta, ymmärtää maailmaa ja maailmankaikkeutta, ja lopulta ne auttavat meitä ymmärtämään jotakin Jumalan merkityksestä elämälle ja ajattelulle.

Kuten C. S. Lewis kerran huomautti, hyvin kerrottu tarina avaa mielikuvituksen uusille tavoille nähdä asiat, jolloin kristillinen tarina voidaan nähdä todellisessa voimakkuudessaan ja se voi hiipiä salaa paatuneen rationalismin valppaan lohikäärmeen ohi.