Jumalan kuva: teologinen tulkinta tarinankerronnasta

Mikä on Jumalan kertomus?

Kristillisen teologian keskeinen aksioma on, että Jumala ylittää minkä tahansa järjestelmän tai kertomuksen. Kristillinen usko tarjoaa oman suuren kertomuksensa, jonka se vahvistaa tuovan vapauden. Totuus, joka vapauttaa meidät (Johannes 8:32). Ja paljastaa vision siitä, miten tuo vapaus saavutetaan ja missä muodossa se on.

Michael Horton käyttää termiä "meganarratiivi" ilmaisemaan Raamatun suurta kertomusta, jonka hän pitää kriittisen tärkeänä kristilliselle teologialle.

Hortonin mukaan profeetat ja apostolit olivat täysin tietoisia siitä, että he tulkitsivat todellisuutta tietyn luomiskertomuksen, lankeamisen, lunastuksen ja loppuunsaattamisen puitteissa, kuten kerrottiin tietyille ihmisille (Israel) maailman hyväksi.

Raamatun usko väittää, Horton sanoo, että sen tarina on se, jonka Jumala kertoo. Mikä relativisoi ja tulkitsee muut tarinat Jumalasta, meistä ja maailmasta.

J. R. R. Tolkienin antropologiset tutkimukset, erityisesti pohjoismaisen kulttuurin ja kirjallisuuden alalla, kuten meidän Kalevalamme, saivat hänet päättelemään, että "myytit" olivat läsnä kaikkialla. Myytti on kerrottu tarina todellisuudesta, joka vetoaa pääasiassa mielikuvitukseen ja toissijaisesti älyyn ja rationaliaan.

Joten mikä teologinen selitys voitaisiin antaa tälle?

Tolkien löysi selityksen jumalakuvan käsitteestä, jonka hän piti toimivan kertomuksen mallina. Koska ihmiset on luotu Jumalan kuvaksi, meillä on kyky luoda tarinoita, jotka heijastavat jollain tavalla jumalallista älyä, joka on säilynyt ihmiskunnassa lankeamuksesta huolimatta.

Meidän on pohdittava mahdollisuutta, että raamatulliset kertomukset voivat koskea sekä inhimillistä järkeä että mielikuvitusta merkittävillä apologetisilla seurauksilla.

C. S. Lewisin mukaan järki on totuuden luonnollinen elin, mielikuvitus on merkityksen elin. Jos hyväksymme Lewisin luokituksen, koskeeko kristillisen uskon ytimessä oleva realistinen kertomus totuutta vai tarkoitusta?

Evankelinen teologi Donald Bloesch on todennut, että Raamattu ei ole kokonaan kertova, sillä se sisältää myös jatkuvaa pohdintaa raamatullisen historian kertomuksista.

Kertomusten esittämisen ja teologisen tulkinnan kytkentä Uudessa testamentissa on laajalti hyväksytty, mikä sallii meidän evankelikaalien myöntää kertomusten tärkeyden ja korostaa kuitenkin tarvetta luoda turvallinen raamatullinen teologinen kehys tällaisten kertomusten tulkinnalle.

Hänen "alisteisen luomisen" teologiansa sai Tolkienin kehittämään hienostuneen mutta hienovaraisen uskontoteologian, joka perustui kristillisen metanarratiivin kykyyn mukauttaa itseensä pakanallisia myyttejä. Sekä kirjallisen muodon että eksistentiaalisen kaipuun suhteen.

Tarjoten kaukaisen kaikuuden evangelioumista, ilosanomasta, todellisessa maailmassa, Tolkien ehdottaa, että pakanalliset myytit voivat herättää ihmetystä ja kaipuuta. Näin luodaan sekä ruokahalu että aukko syvemmälle, kaiken totuuden taustalla olevan totuuden löytämiselle, riippumatta siitä kuinka pirstaleisia ja peiteltyjä sen luonnolliset muodot saattavat olla.

Tolkienille kristillinen "myytti" loi siten älyllisen ja mielikuvituksellisen tilan muille tarinoille. Tolkienin idea ja hänen tekemänsä ajatuksen puolustus osoittautuivat kriittisen tärkeäksi C. S. Lewisin vakuuttumisessa kristinuskon todellisuudesta ja hänen siirtymisestään yleisestä teismistä kristinuskon omaksumiseen.

Kristinusko ei ollut täten ensisijaisesti oppien tai moraalisten periaatteiden joukko, vaan pikemminkin hallitseva ja informoiva suuri kertomus, joka loi ja ylläpitää tällaisia ideoita ja arvoja.

Lewis totesi, että myytit tarjoavat todellisen, vaikkakin kohdentumattoman jumalallisen totuuden hehkun, joka saapuu ihmisen mielikuvitukseen. Sen sijaan että kristinusko olisi yksi myytti monien muiden rinnalla, sen on katsottava edustavan kaikkien myyttien täyttymistä.

Kristinusko on "todellinen myytti", johon kaikki muut myytit vain osoittavat. Se kertoo tosi tarinan ihmiskunnasta, antaen merkitykses kaikille tarinoille jotka ihmiskunta kertoo itsestään.

Lewis näki oikeutetusti, että tämä ero "Jumalan myytin" ja "ihmisen myyttien" välillä tarjosi älyllisen ja mielikuvituksellisen kehyksen. Tämä kehys antoi hänelle mahdollisuuden nähdä muinaisen Kreikan suuret myytit tai pohjoismaiset legendat kaikuna tai ennakkona täydellisestä totuudesta, joka tehtiin tunnetuksi vain kristillisessä uskossa ja sen kautta.

Kristillinen kertomus toteuttaa ja tekee täydelliseksi epätäydellisen ja osittain kätkettynä olevan todellisuuden mikä on ennalta hajallaan ihmiskulttuureissa. Täten kristinuskon ja pakanallisten uskontojen välillä pitäisi olla yhtäläisyyksiä.

Itse asiassa ongelmia syntyisi, jos tällaisia ​​yhtäläisyyksiä ei olisi. Koska tämä tarkoittaisi, että "Jumalan myytti" jätti "ihmisten myytit" koskemattomaksi. Lewisin mukaan suuret pakanalliset myytit olivat hämäriä unia, häivähtymiä tai ennakkonäkyjä kristillisen evankeliumin suuremmasta ja täydellisemmästä totuudesta.

Lewis väitti, että kristillinen kertomus synnyttää siten selkeämmän ja täydellisemmän näkemyksen asioista, mitä  varjot, unelmat ja huhut näyttivät ennakoon ja vihjasivat suuremmasta totuudesta. Mutta se oli totuus, jota ne eivät kyenneet muotoilemaan, paljastamaan tai ruumiillistamaan.

Se on kuin katsella jotain joka vähitellen tarkentuu. Koko kuvan näkeminen auttaa meitä ymmärtämään sen, mikä muuten saattaa tuntua sumealta, sekavalta ja pirstaleiselta. Se mahdollistaa näiden sirpaleiden integroimisen laajempaan näkemykseen asioista, niin että fragmentit liitetään toisiinsa suurempana kokonaisuutena.

Sen, joka näytti olevan ristiriidassa, satunnaista tai jopa merkityksetöntä, on osoitettu sopivan suurempaan kuvaan, Jumalan paljastamaan kuvaan, jota ihmiset eivät ole keksineet.

Patristisen ajanjakson aikana käytettiin laajasti käsitystä logos spermatikosista, järjestävä järki – luova ja käyttöön paneva voima, joka tulkittiin Jumalan istuttamiseksi luomistyön, rationaalisten taipumusten ja intuitioiden kautta, jotka kykenivät saamaan ihmiset löytämään Jumalan. Tämä tärkeä käsite on kuitenkin muotoiltu ensisijaisesti vetoamalla järkeen, ja sitä voidaan pitää puutteellisena mielikuvituksellisesti.

Äskettäin on ilmaantunut uusi kiinnostus siihen liittyvään mythos spermatikos -käsitteeseen keinona ymmärtää tarinoiden ihmiskäyttö merkityksen ja identiteetin välittämiseksi.

Ajatus mythos spermatikosista auttaa meitä ymmärtämään, että meihin on luotu kyky intuitioida ja jumalallinen on ymmärrettävä luomalla ja kertomalla tarinoita, ei pelkästään argumenttien tai rationaalisten käsitteiden kehittämisellä.

Dorothy L.Sayers on kehittänyt samanlaisen lähestymistavan Mind of the Maker-kirjassaan, joka ilmaisee hänen oman erillisen näkemyksensä ihmiskunnan jumalakuvasta eräänlaisena luovan mielen mallina, joka altistaa ihmiset ajattelemaan ja kuvittelemaan tietyillä tavoilla. Sama luovan mielen malli näkyy, hänen mukaansa, sekä teologiassa että taiteessa.

Sayers väitti, että ihmisen luovan prosessin malli vastaa elävän maailmankaikkeuden todellista rakennetta, joten luovan mielen malli on ikuinen idea, joka on juurtunut Jumalan olemukseen.

Tarinat täten ilmaisevat jotain syvällistä siitä, keitä me olemme, mikä puolestaan ilmaisee jotain Jumalasta, joka loi meidät tällä tavalla.

C. S. Lewisin myöhemmissä kirjoituksissa on vihjeitä tällaisesta lähestymistavasta. Hän kirjoitti, että Jumala on yhteydessä maailmankaikkeuteen pikemmin kuin kirjoittaja liittyy näytelmään kuin siten miten esine maailmankaikkeudessa liittyy toiseen.

Nämä pohdinnat antavat meille aihetta uskoa, että tarinat ovat Jumalan antamia keinoja kertoa ihmisille Jumalasta, ymmärtää maailmaa ja maailmankaikkeutta, ja lopulta ne auttavat meitä ymmärtämään jotakin Jumalan merkityksestä elämälle ja ajattelulle.

Kuten C. S. Lewis kerran huomautti, hyvin kerrottu tarina avaa mielikuvituksen uusille tavoille nähdä asiat, jolloin kristillinen tarina voidaan nähdä todellisessa voimakkuudessaan ja se voi hiipiä salaa paatuneen rationalismin valppaan lohikäärmeen ohi.

MAAILMANKUVA, KRISTILLISYYS JA KULTTUURISHOKKI

Minun maailmankuvani koki valtavan shokin juuri 21 vuotta täytettyäni kun lähdin vierailulle vanhempieni luokse Ecuadoriin ja sitten päätin jäädä tänne.

Tämä ei ole viimeisin muutos maailmankuvassani mutta se oli valtava muutos joka monella tapaa teki minusta sen ihmisen joka nykyään olen. Monesti puhun siitä että synnyin Ecuadoriin koska ne ensimmäiset vuodet kun opettelin kielen ja kulttuurin, vähitellen aloin ymmärtämään ihmisiä ja miten minun tulee käyttäytyä ja opin aivan uuden seurakuntakulttuurin, olivat monella tapaa kuin lapsen ensimmäiset vuodet.

 

 

Me ajattelemme omaksuneemme kristillisen maailmankuvan ja ajattelevamme kristillisellä tavalla asioista, maailmasta, ihmisistä, Jumalasta ym. Mutta todellisuudessa me olemme omaksuneet ympärillämme vallitsen version kristillisestä maailmankuvasta johon on sekoittunut suomalaista kulttuuria ja maailmankuvaa ja ajattelutapaa sekä oman perheemme ja seurakuntakotimme tapaa ymmärtää kristillisyyttä, Jumalaa ja lukea Raamattua sekä julistaa sitä ja kaikki tämä on sekoittautunut omaan persoonaamme ja tapaamme ymmärtää asioita ja reagoida niihin.

Emme ole kristittyjä vaan suomalaisia kristittyjä.

 

Tällä en tarkoita että suomalaisessa kristillisyydessä olisi jotakin perustavanlaisesti väärin tai pahaa. Ainakaan sen enempää kuin meissä kaikissa maailman ihmisissä ja kulttuureissa, ajattelutavoissa ja maailmankuvissa.

 

Minä kasvoin kristillisessä kodissa, kävin seurakunnassa syntymästä lähtien, osallistuin seurakunnan toimintaan, pyhäkouluun, kerhoihin, leireille, nuortentoimintaan, ylistysryhmään, nuortenpäiville, raamattutunneille, kävin sunnuntain kokouksessa ja kesäjuhlilla, aktioissa ja evankelioimistapahtumissa ja luin, aina inspiraation iskiessä, Raamattua.

Eli tunsin olevani kristitty ja näin kerroin muille kysyttäessä ja välillä kysymättäkin. Se oli osa identiteettiäni ja uskoin myös Jumalaan.

 

Ecuadorissa kohtasin seurakuntaelämän, nuortenillat, tavan elää ja olla kristitty, puhua siitä ja ymmärtää se joka olikin erilainen kuin omani. Enkä vain yhtä tapaa vaan pääkaupungissa Quitossa kävin slummissa sijaitsevan seurakunnan kokouksissa, Ibarrassa missä vanhempani asuivat oli hyvin keskiluokkainen saman kirkkokunnan seurakunta ja vuorilla missä vanhempani tekivät töitä oli useampi intiaaniseurakunta.

 

 

Jokaisella seurakunnalla oli oma historiansa, kulttuurinsa, perinteensä ja tapansa ymmärtää, selittää, julistaa, opettaa ja lukea Raamattua sekä oma liturgiansa (vaikka kaikki väittivät ettei heillä ole liturgiaa koska vain katolilaisilla on liturgia ja se on PAHA asia) ja tapansa olla kristitty omassa yhteisössänsä.

 

Kaikissa seurakunnissa seistiin kun ylistettiin ja nostettiin kädet ylös (tämä oli hyvin suuri kontroversi 90-luvulla ainakin meidän paikallisseurakunnassamme Suomessa), seurakunnat lauloivat sekaisin vanhempia virsiä ja uusia ylistyslauluja. Missään seurakunnassa ei tanssittu (se oli SYNTIä) ja Pyhän Hengen toimintaa nykypäivänä pidettiin mahdottomana (tämä on onneksi muuttunut kirkkokunnan teologisessa ajattelussa).

Minä tulkitsin seisomisen ja käsien nostamisen karismaattisuudeksi, heille se taas oli normaalia ja vanhoillista seurakuntaelämää.

 

Kaikissa seurakunnissa Raamattua luettiin yhdessä ääneen, saarnat kestivät vähintään tunnin, niiden aikana seurakuntaväelle tehtiin kysymyksiä joihin vastattiin yhdessä kovalla äänellä.

Ihmiset olivat myöhässä kokouksissa ja tulivat äänekkäästi kirkkosaliin ja istuivat eteen kesken kokouksen. Yhdessä intiaaniseurakunnassa ehdotettiin että ihmiset tulisivat ajoissa paikalle jos ovelle laitettaisiin kaksi vanhemmistoveljeä seipäitten kanssa ja he hakkaisivat niillä myöhässä saapuneet.

Intiaaniseurakunnissa äidit imettivät vauvoja kokouksessa ja saattoivat unohtaa rinnan roikkumaan vaatteiden ulkopuolelle. Slummiseurakunnassa naiset tulivat kokoukseen minihameissa ja pastorin piti lopulta laittaa hameille minimipituus. Kaikki naiset meikkasivat ja intiaaniseurakunnassa minulta kysyttiin miksi tulen kirkkoon alasti kun minulla ei ollut korvakoruja korvissa (tyttövauvoille laitetaan täällä reiät korviin alle 3 kuukautisina).

 

Tuntui että maailma oli ihan nurinkurin enkä ymmärtänyt siitä enää yhtään mitään. Ja nämä olivat vain ulkonaisia, näkyviä eroja.

 

 

Vähitellen tutustuin entiseen guerrilla-sissiin joka oli tullut uskoon ja antanut appi-isälleen anteeksi kun tämä vahingossa ampui hänen ainoan poikansa. Intiaanipastoriin joka oli kylänsä ensimmäinen uskoontullut ja joka päätettiin polttaa kuoliaaksi kyläkokouksessa esimerkkinä muille jotka saattoivat suunnitella uskoontuloa (Jumala pelasti hänet ihmeellisesti). Seurakuntalaisia joita oli kivetetty, ajattu kodeistaan uskonsa tähden, uskovia jotka olivat menettäneet työnsä ja perheensä sekä sukunsa uskonsa tähden, ihmisiä jotka kärsivät nälkää, kipua, yksinäisyyttä, hyljätyksi tulemista, köyhyyttä ja jopa kuolivat uskonsa tähden.

 

Miten minä olisin voinut sanoa että he eivät ole uskossa koska heidän uskonsa näytti ja kuulosti ja tuntui erilaiselta kuin minun omani?

 

 

Suomeen on nyt tullut suuri määrä ulkomaalaisia. Moni heistä ei ole uskossa mutta kaikki he näyttävät, kuulostavat ja tuntuvat erilaisilta kuin suomalaiset. Ja ne jotka ovat kristittyjä tuntuvat uskovan ihan eri tavalla, ehkä jopa väärällä tavalla.

 

Minä uskon että Jumala tahtoo meidän tutustuvan näihin erilaisiin ihmisiin, ottavan heidät meidän elämäämme ja oppivan heiltä, vaikka he eivät olisikaan uskossa tai koskaan tulisi uskoon. Koska ihan jokaikisessä kultuurissa ja ihmisessä on Jumalan kämmenenjälki ja me voimme oppia jotakin uutta Jumalasta ja meistä itsestämme heidän kauttaan.

 

Ja kulttuurishokki on todella tehokas tapa muuttaa maailmankuvaa, tutustua itseensä ja Jumalaan, voin vakuuttaa sen kokemuksesta.