OPETUSLAPSEUS, SEURAKUNTA JA TEOLOGIA NYKYPÄIVÄNÄ

Me ihmiset tarvitsemme Jumalaa, uskoa ja seurakuntaa voidaksemme elää todellista elämää, todellisessa maailmassa ja nähdä sen sellaisena kuin miksi se on luotu. Miten me voimme ymmärtää Jumalaa ja löytää uskon häneen? Ja mitä seurakunta voisi tehdä jotta tämä olisi mahdollista mahdollisimman monelle?

”Uskontoa yhteisöllisenä ilmiönä ei voi ymmärtää ilman kommunikaation käsitettä.” sanoo Titus Hjelm. C. S. Lewisin mielestä hänen hengellisen kasvun ja teologisen pohdinnan kokemuksensa pohjalta näytti selvältä, että kristillinen yhteisö on se oikea tapa oppia Jumalasta.

Uusi testamentti vahvistaa, että kristillinen evankeliumi muuttaa ihmisen tilanteen. Tämä uudistuminen ei rajoitu vain moraaliin ja ihmissuhteisiimme, vaan ulottuu myös tapaan, jolla ajattelemme itsestämme ja maailmasta. Kuten Paavalin tekemä suuri haaste lukijoilleen sanoo, meidän tulee olla aktiivisia muuttujia "mielemme uudistuksen kautta" eikä passiivisia mukautujia "tämän maailmanajan mukaan" (Room 12: 2).

Uusi testamentti käyttää erilaisia mielikuvia kuvaamaan tätä. Niistä monet viittaavat muutokseen tavassa jolla näemme maailman. Silmämme ovat parantuneet, jotta voimme nähdä oikein; verho poistetaan, jotta esteet nähdä Jumalan maailma voidaan poistaa. Uuden testamentin mukaan tällaista muutosprosessia pidetään poikkeuksetta Jumalan armollisena tekona pikemminkin kuin jonakin jonka voimme tehdä itse.

Hjelmin mukaan ”Uskontososiologisesta näkökulmasta uskonto ja kommunikaatio ovat erottamattomia. Uskonnollinen kokemus on henkilökohtaista, mutta symbolit ja kieli, joiden kautta kokemusta tulkitaan, ovat pitkälti yhteisöllisesti määräytyneitä. Niinpä ei ole liioiteltua sanoa, että kommunikaatio on perustavanlaatuisella tavalla läsnä lähes kaikessa uskonnon tutkimuksessa.”

Me koemme henkilökohtaisesti muutoksen jonka Jumala vaikuttaa elämässämme mutta me ymmärrämme sen kielen ja kommunikaation kautta, yhteisöllisesti. Jotta voimme todella kokea Jumalan luoman todellisuuden ja elää todellista elämää, meidän tulee olla osa uskovien yhteisöä, Jeesuksen ruumista, kirkkoa.

Kieli ei ole läsnä vain uskonnon tutkimuksessa vaan myös uskonnon ymmärtämisessä ja todeksi elämisessä. Me ymmärrämme itseämme, maailmaa, uskoa ja Jumalaa kielen kautta. Raamatun kieli, sen sanoma, muokkaa meidän ymmärrystämme maailmasta ja paljastaa sen radikaalisti erilaiseksi kuin olimme aikaisemmin kuvitelleet. Tätä radikaalia uudelleen ymmärtämisen ja maailmankäyttäytymisen muodon uudelleensuuntaamista, kirjoittaa McGrath, Uusi testamentti ja varhaiskristilliset kirjoittajat kuvaavat usein metanoiaksi - kreikkalainen sana joka perinteisesti käännetään "katumukseksi", mutta sen täysi merkitys on todennäköisesti paremmin käännetty "mielen muutoksena" tai ”mielen uudistumisena”.

Niille, jotka ovat kokeneet dramaattisen kääntymishetken, tämä tapahtuu vakiintuneen maallisen ajattelutavan hajoamisen muodossa, mikä johtaa kristillisen uskon juurtuneeseen ja tietoon perustuneeseen uuden mielen tapaan. Toisille kyse on heidän uskonsa jatkuvasta kasvusta, jossa mielemme ja mielikuvituksemme kyllästyvät ja täyttyvät kristillisen uskon todellisuudesta.

Tämä ei ole välitön tapahtuma vaan pikemminkin se on asteittainen muutosprosessi, joka vaatii ravintoa ja ajattelun kuria ja käyttöönpanoa. Uusi testamentti käyttää useita analogioita puhuakseen tästä, kuten urheilija, joka harjoittelee kilpailua varten, ja sotilas joka kärsii vaivaa siviili- ja sotilaallisten sitoumustensa välisistä rajojen tähden (1 Kor 9:24--26; 2 Tim. 2:3-4). Me omaksumme Kristuksen kääntymyksessä, mutta tätä sitoutumista seuraa uskoympäristön, johon olemme nyt tehneet kotimme, laajempi tutkiminen.

Raine Haikarainen kirjoittaa että ”Kirkkojen erityiseksi tehtäväksi nähdään ”käyttää ja syventää viestinnän alkuperäisiä ja yksinkertaisia muotoja” ja ”ottaa vakavasti se symbolinen ympäristö, joka syntyy yhteisesti jaettavien mielikuvien ja ihmisarvoa kunnioittavien päämäärien kautta”, kuten Manilassa vuonna 1995 järjestetty ekumeeninen viestintäkonferenssi lausui.” Haikaraisesta ”Nämä kirkkojen viestintänäkemykset edustavat ajattelumallia, jossa kielellä ja sen käsitteillä nähdään olevan ratkaisevan tärkeä merkitys myös yhteisön moraalirakenteen ylläpitäjänä. Ikiaikaiset kertomukset ja uskonnolisen kielen spesifiset ilmaukset toimivat eräänlaisena moraalitietoisuuden varastona. Kristillisen yhteisön erityistehtäväksi muodostuu niiden etiikka- ja moraalisirpaleiden kokoaminen, joita liberalismin jäljiltä on vielä löydettävissä.”

Kirkon ja seurakunnan tehtävä ei kuitenkaan ole pelkästään hyvän elämän opettaminen ja eteenpäin siirtäminen. Kristinusko on enemmän kuin elää hyvien etiikka- ja moraalisääntöjen mukaan. Kuten edellä jo sanottiin, se on uusi ja radikaali tapa nähdä ja kokea maailma ja elää siinä, kokonaan uusi ymmärrys maailmasta. Ja tätä varten tarvitsemme kieltä ja kommunikaatiota, tarvitsemme yhteisiä jaettuja kertomuksia ja kokemuksia jotka siirtävät uskon eteenpäin seurakunnan uusille jäsenille ja uudelle sukupolvelle.

Paavalin käsite "Kristuksen mielestä" on avoin monille tulkinnoille, mutta se ymmärretään ehkä luonnollisimmin vakiintuneeksi ajattelutavaksi, joka kykenee laajentumaan ja syventymään. Ajattelutavaksi joka jäsentää ja vahvitaa omia kokemuksiamme maailmasta kristillisen uskon puitteissa. Uskon kautta kristityt kehittävät tapoja sitoutua maailmaamme, tapoja jotka antavat meidän nähdä, ymmärtää ja arvioida ympäröivää maailmaa uudella tavalla. Vaikka tämä muutos- ja kasvuprosessi tapahtuu yksittäisessä uskovassa, koko uskonyhteisö kannustaa ja kommunikoi siitä.

Hippolainen Augustine korosti tätä tärkeää seikkaa ja väitti, että kristillisellä kirkolla ja sen palvelijoilla oli kriittisen tärkeä rooli uskovien henkisen, moraalisen ja hengellisen muutoksen kannustamisessa ja ylläpitämisessä. Hippolaisen Augustinuksen mukaan tärkein toimemme tässä elämässä on sydämen silmän parantaminen (sanare oculum cordis), jotta Jumala voidaan nähdä. Tästä syystä mysteerejä juhlitaan ja Jumalan maailmaa saarnataan, ja kirkon moraaliset kehotukset on suunnattu tähän tavoitteeseen.

Augustinuksen lause "parantaa sydämen silmä" - joka heijastaa Efesolaisille 1:18 - viittaa siihen, että näiden uusien tottumusten saamista voidaan verrata sokeaan, joka pystyy näkemään ja arvostamaan maailmaa ensimmäistä kertaa. Maailman todellinen kauneus on piilotettu meiltä, ​​kunnes voimme nähdä sen oikein. Vaikka Jumala on lopullinen mahdollistaja parantumis- ja uudistumisprosessille, jonka avulla voimme nähdä asiat sellaisina kuin ne todella ovat, muut tekijät ovat mukana tämän muutoksen välittämisessä - ennen kaikkea kristillinen seurakuntayhteisö.

Augustinus näkee kristillisellä yhteisöllä olevan kriittinen rooli tässä prosessissa vahvistamalla tätä tapa nähdä asioita, sekä julistamalla että sakramentaalisilla palvelustehtävillään jotka sekä kertovat että toteuttavat tämän näkemyksen todellisuudesta ja korreloivat sen ihmiskokemuksen kanssa. Vastaavasti Rowan Williams puhuu opetuslapsuudesta muodostumis- ja erotteluprosessina, jolla kokemuksen erityispiirteet tuodaan hitaasti yhteen Jumalan luonteesta ja toiminnasta tunnustetun totuuden kanssa.

Samalla tavoin Stanley Hauerwas korosti selvästi kristillisen etiikan lähestymistavan kehittämisen ja ylläpitämisen tärkeyttä. Jälleen kerran korostamme kristillisen maailman näkemisen (ja siten myös sen arvioinnin) erottamiskykyä. Tarvitsemme kehyksen tai linssin, jonka kautta voimme "nähdä" inhimillisen käyttäytymisen maailman. Tätä tukee jatkuva, yksityiskohtainen, laajennettu pohdinta kristillisestä kertomuksesta, joka on esitetty ja toteutettu kirkon elämässä ja todistuksessa. Kristillisen etiikan ensisijainen tehtävä on yritys auttaa meitä näkemään. Sillä voimme toimia vain siinä maailmassa, jonka voimme nähdä, ja voimme nähdä maailman oikein vain koulutettuina näkemään. Emme tule näkemään pelkästään katsomalla, vaan narratiiviksi kehitetyillä kurinalaisilla taidoilla.

”Teologian, kommunikaation ja viestinnän kysymykset kietoutuvat monella tavalla toisiinsa. Saksalaisen Johannes Heinrichsin sanoja lainaten voisi todeta, että ”koko kristinuskoa voidaan teologisesti tulkita sekä Jumalan ja ihmiset että ihmisten keskinäisen kommunikaation uskontona” (1981).” kirjoittaa Haikarainen.

Kristillinen kirkko ilmentää siten tapaa nähdä maailma, jota sitä hallitsevat sanat, kuvat ja teot julistavat ja ylläpitävät. Meidät on kutsuttu näkemään maailma sen todellisessa valossa hyväksymällä kristillinen "henkinen kartta", jonka avulla maailma voidaan valaista ja tuoda esiin, joten se voidaan nähdä sellaisenaan. Kirkko palvelee maailmaa antamalla maailmalle keinot nähdä itsensä totuudenmukaisesti.

Kirkko voi siten toimia hengellisen oivalluksen kanavana tai teologisen näyn linssinä. Austin Faller sanoi, näemme Kristuksen kirkon läpi kuin mies näkee kaukoputken kautta tähtiin. Puhuminen kirkosta teologisen "näyn" yhteisönä ylittää kuitenkin nykyisyyden ymmärtämisen tehtävän siinä mielessä, että kirkko odottaa myös parempaa, muuttunutta tulevaisuutta, jonka kristillinen toivo muokkaa. Kirkolla on oma roolinsa Jumalan valtakunnan merkkinä, välineenä ja ennusteena, joka osoittaa kohti ihmiskunnan toiveiden uudistumista ja tilanteen muuttamista armon kautta. Kirkolla on kyky sulkea tämä parempi tulevaisuus ja mallintaa ja ilmentää sitä todistuksessaan maailmalle. Kirkko ennakoi uuden Jerusalemin tuloa julistuksessaan ja palvonnassaan ja pyrkii ilmentämään ja toteuttamaan arvojaan nykyhetkessä.

Kristillinen usko tarjoaa tavan nähdä todellisuus, joka saa aikaan muutoksen ja uuden ymmärryksen maailmasta ja paikastamme siinä. Se poistaa harhamme todellisuudesta, valaisee sitä ja tuo sen tarkkaan keskukseen, jotta voimme nähdä sen sellaisena kuin se todella on. Kristillinen kirkko on yhteisö, jonka tämä visio on muovannut ja joka puolestaan ​​todistaa kyvystään valaista ja muuttua.

Williamsille "opetuslapsina oleminen" tarkoittaa ainakin kahta asiaa. Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että kysytään, onko se, mitä teemme, miten ajattelemme ja puhumme ja toimimme, avointa Kristukselle ja Kristuksen hengelle, ja kehitämme taitoja kysyä itseltämme vaikeita kysymyksiä johdonmukaisuudestamme ja rehellisyydestämme, siitä, kuinka vakavasti suhtaudumme asioihin joista puhumme. Kyse on myös siitä, kuinka me kirkkona toimimme oppimisyhteisönä, kuinka kasvamme syvälliseen suhteeseen toisiimme ja Jumalaan.

”Erityisen tärkeää on käyttää sisäpuolisia kriteereitä silloin kun on kysymys niinkin erityislaatuisesta elämänpiiristä ja kielipelistä kuin uskonto. Esimerkiksi käsitteet rakkaus ja usko esiintyvät monissa muissakin elämänpiireissä, mutta niiden merkitys on erilainen Jumalasta puhuttaessa. Sitä paitsi on muistettava, että kun Jumalasta puhutaan klassisen filosofian ja teologian mielessä, käsitteellä tarkoitetaan niin rajatonta ja ääretöntä olentoa, että hänestä ei voida tehdä yhtä objektia muiden maailmaamme kuuluvien objektien joukossa. Jumala on termi, joka on aivan omassa kategoriassaan,” kirjoittaa Veli-Matti Kärkkäinen.

Todellisuuden "näkemisen" kieli asettaa kyseenalaiseksi yksinkertaisen ajatelumme maailmasta riittävyyden. Kristillinen opetuslapseus on mielikuvituksellista, ei pelkästään järkevää, ja se vaatii kaikkien kykyjemme - järjen, mielikuvituksen ja tunteiden - kyvyn laajentamista mukautumaan rikkaaseen ja ylivoimaiseen Jumalan näkemykseen, joka on asetettu Uudessa testamentissa ja joka on annettu palvonnassa ja julistuksessa kirkolle. Tätä mielikuvituksellisen pakottavaa ja älyllisesti rikastavaa näkemystä todellisuudesta välittää uskonyhteisö. Yksittäiset uskovat ovat siis tämän perinteen heijastavia asukkaita, samalla kun he saavat ravintoa sen saadusta viisaudesta ja heitä kutsutaan syventämään arvostustaan ​​sen näkemyksestä evankeliumista tarkkaavaisen pohdinnan kautta (1.Tess. 5:21).

Voimme ajatella kirkkoa "tulkitsevana yhteisönä". Kristillisen kirkon voi nähdä tulkitsevana yhteisönä, joka kiteytyy Jeesuksen keskitetyksi tulkitsevaksi tarinaksi - erityiseksi tulkinnaksi Raamatun, historian ja luonnon teksteistä, jotka on ymmärretty elämän, kuoleman, ja Jeesuksen Kristuksen ylösnousemuksen tai luomisen, lunastuksen ja loppuun saattamisen kolminaisuuden "pelastustaloutena".

Uskonyhteisö näkee maailman tavalla, joka eroaa silmiinpistävästi vallitsevista sosiaalisista mielikuvista. Kirkon tulisi siksi julistaa, esitellä ja ilmentää omaa, syvästi evankeliumiin juurtunutta, sosiaalista mielikuvaansa.

Kärkkäisen mukaan ” Kun juutalaisuus ja kristinusko (samoin kuin Islam) puhuvat Jumalasta Luojana, joka on säätänyt tietyt luonnonlait ja ohjaa maailmaa hyvien tarkoitusperiensä puitteissa, siinä ei olla esittämässä maailmankatsomusta, joka olisi järjetön. Edellä mainitut todisteet nimittäin tukevat voimakkaasti sitä ajatusta, että Raamatun kuva Jumalasta kaiken alkuperänä ja ylläpitäjänä on varteenotettava selitys. Itse asiassa se haastaa ateistit ja muut jumalauskoa vieroksuvat esittämään oman teoriansa vaikkapa kosmoksen synnystä, toiminnasta ja ilmeisestä tarkoitusperäisyydestä.”

McGrathin mukaan kristinusko tarjoaa meille teorian, eräänlaisen älyllisen näkemisen tavan nähdä maailmamme, joka tulkitsee ja arvostaa luonnon maailmaa Jumalan luomuksena, ja jolla on kyky paljastaa sen luonut Jumala.

Osittain arvioimme teoriaa yrittämällä toimia sen kautta jotta voimme nähdä jotain selkeämmin, kattavammin, uskottavammin ja hedelmällisemmin. Hyvä teoria rikastuttaa näkemystämme todellisuudesta sen sijaan, että rajoittuisi pelastamaan ilmiöitä. Tämä syvempi sitoutuminen todellisuuteen antaa meille mahdollisuuden rakentaa merkitys ja arvo sen sijaan, että tyydyttäisimme pelkästään luonnollisten mekanismien ja prosessien tunnistamiseen. Kristinusko tarjoaa meille henkisen todellisuuden kartan, McGrath sanoo, että se vahvistaa olevansa totta ja luotettava. Osa uskon opetuslapsuudesta on kristillisen opin johdonmukaisuuden tutkimista ja arvostamista, jotka ajatellaan parhaiten olevan yhteydessä toisiinsa.

Suurin osa kristillisen teologian vastuullisuudesta on tutkia ideoiden verkkoa, joka kertoo elävän Jumalan kristillisestä kokemuksesta ja osoittaa heidän toisiinsa liittyvän riippuvuutensa sekä uskottavuutensa ja luotettavuutensa. Kirkon on siis vastattava kirkon ulkopuolelta tuleviin uskomuksiin liittyviin haasteisiin ja rauhoitettava kristittyjä uskonsa sisäisestä johdonmukaisuudesta. Uskonyhteisö tarjoaa täten uskolle uskottavuuden rakenteen, joka kokoaa yhteen ryhmän ihmisiä, jotka jakavat ja vahvistavat kristillisen näkemyksen, jota sana ja sakramentti vahvistavat ja vakiinnuttavat ja osoittavat asenteissa ja teoissa.

Meidän on pohdittava, kuinka voimme parhaiten ilmaista ja välittää näitä ideoita. Kristillisen teologian historia on runsaasti analogioita ja kuvia, jotka on suunniteltu auttamaan uskovia ymmärtämään joitain uskon totuuksia. Esimerkiksi Gregory Nyssasta kehitti sarjan analogioita, jotta hänen yleisönsä pystyisi selviytymään kolminaisuusopin haasteista, mukaan lukien usein mainittu vesilähde, vesilähde ja virta.

Sitten, jos annettu oppi on totta, mitkä ovat sen seuraukset? Mitä eroa kristillisellä uskolla on tapaan, jolla ymmärrämme maailmamme ja toimimme siinä? Minkä uuden tai erottuvan tavan nähdä asioita se mahdollistaa ja miten se vaikuttaa käyttäytymiseen? Jos näemme maailman olevan Jumalan luomakunta, miten se muuttaa käyttäytymistämme sitä kohtaan? Ei ole vaikeaa nähdä, kuinka perusympäristöetiikka syntyy tästä pohdintaprosessista. Ehkä vielä tärkeämpää on, että pohdintaprosessi sekä ilmaisee että vahvistaa sen, minkä kristityt uskovat ja kuinka kristityt elävät.

”Se, että parhaimmatkaan jumalatodisteet eivät kykene itsessään vakuuttamaan jumalankieltäjää, ei kuitenkaan tee jumalapuhetta mielettömäksi vaan päinvastoin, tärkeäksi osaksi inhimillistä tiedonhakua, filosofista pohdintaa ja maailmankaikkeuden ja elämän ymmärtämistä. Ateistin varsin paradoksaalisesta kuulostava väite kosmoksen syntymisestä, ylläpitämisestä ja tarkoitusperäisyydestä ilman mitään ”syytä” tuntuu ainakin yhtä vaikealta uskoa, ellei vielä vaikeammalta. Silti ateistista puhetta asetetaan harvoin kyseenalaiseksi sen mielekkyyden suhteen,” kirjoittaa Kärkkäinen.

McGrathin mielestä vaikka kristillinen kirkko elää saman empiirisen todellisuuden keskellä kuin kaikki muutkin, se tulkitsee, kokee ja arvioi sitä tavoilla, jotka poikkeavat merkittävästi rationalismista ja tiedeuskosta, joista on tullut nykyajan kulttuurinormien oletusasetus.

Silti tämä selkeä tapa tulkita ja asua maailmassa säilytetään aiheuttamatta tai edes rohkaisematta kristillisen yhteisön irtaantumista ihmisistä saaduista kokemuksista ja huolista. Tämä kohta on elintärkeä sen ymmärtämisessä, kuinka kirkko pystyy säilyttämään erillisen identiteettinsä joutumatta eristetyksi ihmiskulttuurin ja kokemuksen laajemmasta maailmasta.

Vaikka kirkko on kutsuttu erottumaan maailmasta, sitä kutsutaan myös palvelemaan tuossa maailmassa monin tavoin, mukaan lukien Jeesuksen Kristuksen hyvän uutisen julistaminen. Kuten Rowan Williams toteaa, kirkko - - on lähetysluonteinen ja pyrkii muuttamaan ihmismaailmaa kommunikoimalla sen kanssa sanalla ja käyttäessään totuudenmukaisuutta, joka paljastaa syvimmät ihmisen pelot ja tavat kieltää todellisuus ja tekee mahdolliseksi pelkojen ylittämisen ja uuden vapauden.

Sekä yksittäiset kristityt että kirkko kulkevat saman luonnonmaiseman läpi kuin kaikki muutkin. Vaikka kirkko jakaa tämän yhteisen ihmiskokemuksen, se tuo kuitenkin mukanaan tulkintakehyksen, jonka avulla matkansa voidaan ymmärtää ja arvioida uudella tavalla. Se tarjoaa vision, johon uskomme ja luotamme, jolla on kyky houkutella muita mukaan tuohon pyhiinvaeltajien uskoyhteisöön, kun se kulkee maailman läpi.

Kärkkäisen mukaan ”... puhe Jumalasta ei ole ainoastaan mielekästä ja mahdollista vaan myös välttämätöntä, jotta ihmiskunnan jatkuvan tiedon ja totuuden etsiminen kaikin mahdollisin keinoin voitaisiin säilyttää. Vaikka uskonnon ja tieteen tulee tarkoin vaalia omintakeisuutta mitä tulee metodeihin ja kiinnostuksen kohteisiin, niiden tulee myös keskustella keskenään, sillä molemmat tutkivat ja esittävät väitteitä yhdestä ja samasta kosmoksesta ja sen elämästä.”

Kirkko kutsuu toisia yrittämään nähdä asiat omalla tavallaan luottaen siihen, että tämän pohdintaprosessin tulos on todellisuuskuvan elinkelpoisuuden ja voiman toteutuminen. Mielikuvitus on siten portti uskoon, jonka avulla seurakunnan ulkopuolella olevat ihmiset voivat nähdä vilauksen uskon tarjoamasta ihmiskokemuksen upeasta visiosta. Joitakin houkuttelee uskon totuus; toisille kuitenkin uskon vetovoima löytyy sen tuloksista.

Mitä me haluamme kirkolta? Ja minkälaisen kirkon haluamme? Kirkko on uskovien ruumis, jonka pää on Jeesus, tämän voimme oppia Raamatusta. Mutta mitä se tarkoittaa meille tänään?

Paavalin teologiassa on runsaasti seurakuntaa koskevaa kehon terminologiaa. Kun ensimmäisessä korinttilaisille ja roomalaisille "ruumis" viittaa yksittäiseen yhteisöön, efesolaisille ja kolossalaisille se tarkoittaa koko kirkkoa. Me, kirkko ja seurakunta, olemme Kristuksen ruumis, salattu ja paljastettu Jumalan valtakunta täällä maan päällä. Se joka on ilmoitettu, joka on tullut, joka on tulossa ja tuleva. Jotta me voisimme paljastaa tämän todellisen, salatun, maailman muille meidän tulee elää se todeksi ja julistaa se avoimesti. Me tarvitsemme sekä tekojen kieltä että puhuttua ja kirjoitettua kieltä, meidän tulee ensin elää todellista elämää, todellisessa maailmassa ja sitten tarjota mahdollisuutta siihen toisille.

Yksittäisten yhteisöjen kehon metafora liittyy toisiinsa liittyviin hyveisiin ja rakkauden, ykseyden ja yhteisen edun puolesta työskentelemisen ominaisuuksiin (1.Kor. 12-14). Koko kirkon suhteen eturivissä on kosmologinen kristologia, joka toteuttaa iankaikkisia tarkoituksia kohti kaikkien kansojen ja koko luomakunnan sovintoa. Meidät, globaali kirkko ja paikalliset seurakunnat, on kutsuttu mukaan valmistamaan maailmaa Jeesukselle ja Jumalan valtakunnan täydellistä ilmentymistä varten. Me olemme esimaku siitä mitä uusi, täydellinen, todellisuus tulee olemaan.

Me kirkkona edustamme Jeesusta, me olemme hänen ruumiinsa täällä maan päällä ja meidän näkyvimpinä ominaisuutena tulisi olla rakkaus, ykseys ja yhteisen edun puolesta työskenteleminen. Tällainen kirkko houkuttelee ihmisiä luokseen ja vakuuttaa heidät siitä että kristillinen näkymys maailmasta on tosi ja arvokas, uskomisen arvoinen.

Kristityt ovat usein ainoa evankeliumi jonka ympäröivät ihmiset koskaan kuulevat, ainoa Raamattu jonka he lukevat ja ainoa Jeesus jonka he tapaavat. Sen tähden kirkon, meidän uskovien, tulee heijastaa Jeesuksen rakkautta ja Pyhää Henkeä maailmalle. Meidän olemassaolomme tulee olla Jumalakeskeistä ja -lähtöistä, sen tulee elää tarpeesta tuntea Jumala paremmin ja tehdä hänet tunnetuksi ympärillämme oleville ihmisille.

Me tarvitsemme puhetta Jumalasta, koko ihmiskunta tarvitsee sitä. Tarvitsemme myös globaalia kirkkoa, paikallista seurakuntaa, uskovien yhteisöä ja yksittäisiä uskovia jotka keskustelevat Jumalasta, uskonnosta, uskonnollisesta kokemuksesta ja maailmasta jonka he näkevät oman uskonsa läpi. Meidän tulee myös siirtää tämä usko eteenpäin, opetuslapseuttamalla toisia uskovia ja samalla varmistaa että siirtämämme usko on mahdollisimman puhdasta ja että teologia jota opetamme on käynyt läpi kirkon, uskovien yhteisön, linssin ja keskustelun.

Lähteet:

Bird, Michael F.: Evangelical Theology: A Biblical and Systematic Introduction; Zondervan Academic; Second Edition; 2020.

Haikarainen, Raine: ”Kaikista maailman asioista kommuniaatio on ihmeellisin”; Teologia.fi; https://teologia.fi/2009/01/qkaikista-maailman-asioita-kommunikaatio-on-ihmeellisinq/; 2009/01.

Haikarainen, Raine: Viestinnän murrokset ovat myös teknologisia murroksia; Teologia.fi; https://teologia.fi/2009/01/viestinnmurrokset-ovat-myeologisia-murroksia/; 2009/01.

Hjelm, Titus: Kommunikaatio ja media uskontososiologian uusina ydinalueina; Teologia.fi; https://teologia.fi/2009/01/kommunikaatio-ja-media-uskontososiologian-uusina-ydinalueina/; 2009/01.

Kärkkäinen, Veli-Matti; Christian Theology in the Pluralistic Word: A Global Introduction; William B. Eerdmans Publishing Company; 2019.

Kärkkäinen, Veli-Matti: Voiko Jumalasta puhua mielekkäästi?; Dialogos – usko ja tiede maailmankatsomusten torilla; Areiopagi; 2014/03.

Lewis, C. S.: The Abolition of Man; Harper Collins; Digital Edition; 2009.

McGrath, Alister E.: Mere Discipleship: Growing in Wisdom and Hope; Baker Books; 2018.

Williams, Rowan: Being Disciples: Essentials of the Christian life; Society for Promoting Christian Knowledge; 2016.