Joulupipareita ja Kiireettömiä Ajatuksia

Pipareiden leipominen on minulle usein suorittamista. Pitäisi saada aikaiseksi se täydellinen pipari jonka kehtaa laittaa joulupöytään.

Samalla pitäisi myös pitää yllä ja luoda perheen jouluperinteitä. Viettää yhteistä aikaa ja nauttia siitä. Pitää hauskaa ja leipoa yhdessä.

Piparileivontajoukkoja, teinillä on isän vanha nahkatakki päällä ja miehellä vanha työpuku.

Ilman että äidin karjahdus kajahtaa kun piparitaikina tarttuu pöytään kiinni miljoonannen kerran. Piparit tippuvat lattialle tai lapset haluavat tehdä dinosauruksia jouluisempien mallien sijaan. Tai päällyste menee ihan... pipariksi.

Piparit pellille että leipojilla on lisää tilaa.

Minulla on taipumuksena yrittää ansaita itselleni rakkautta, huomiota, pelastusta ja kaikkea muuta. Työstä tulee sen kautta usein elämän keskipiste ja siihen kehittyy riippuvuussuhde joka ei anna aikaa millekään muulle.

Päässäni tiedän että elämässä ensimmäinen on Jumala, sitten tulen minä itse, seuraavaksi perhe, neljänneksi seurakunta ja vasta viidenneksi työ. Mutta aina se tieto ei mene sydämeen asti.

Pikkuinen poika ja isä koristelevat pipareita.

Tunnen usein etten tee tarpeeksi ja syytän itseäni siitä etten ole tarpeeksi hyvä ja että tuhlaan aikaa tarpeettomaan. Sitten hautaudun työn alle ja en muista perhettä enkä Jumalaa. Sen jälkeen koen huonoa omaatuntoa koska en ole antanut tarpeeksi aikaa perheelle.

Ja usein nämä vastakkaiset tunteet saavat minut niin jumiin etten pysty antamaan mitään kenellekään. Joka aiheuttaa oravanpyörän jossa pätemättömyyden tunteet saavat aikaan pätemättömyyttä joka aiheuttaa lisää pätemättömyyden tunnetta ja lopulta tunnen olevani oikea maanmatonen, ihminen joka ei kelpaa mihinkään.

Piparitaikina on hyvää, tälläkin mantereella.

Onneksi muut eivät ole yhtä armottomia minua kohtaan kuin olen itse. Jumala rakastaa minua ja on antanut minulle itsensä, armosta ja rakkaudesta, ei koska olisin sen ansainnut. Perheeni rakastaa minua ja tahtoo viettää aikaa minun kanssani, koska olen heille rakas.

Jos vain oppisin rakastamaan itseäni samalla tavalla, vain koska olen olemassa. Vain koska olen rakas.

Teini otti kuvia, joten minäkin pääsin esiintymään pipariarmeijan lisäksi.

Rakkautta tai armoa ei voi ansaita. Mutta ne voi saada lahjaksi. Kaikkein parasta on että jokainen päivä armo on uusi, samoin kuin rakkaus. Ja tärkeintä on se mitä teen tänään sillä armolla ja rakkaudella.

Tänä jouluna leivoimme pipareita yhdessä miehen, teinin, pikkuisen pojan, yhden miehen siskon ja useamman serkun kanssa. Suurin osa leipojista oli varsin pieniä ja käden ja silmän koordinaatio ei ollut vielä kehittynyt ihan täysin.

Mies vahtii uunia. Ihme kyllä emme polttaneet yhtään pellillistä.

Lisäksi mukana oli vielä annos sisaruskateutta, kärsimättömyyttä ja täydellisyydentavoittelua.

Mutta voitimme kaiken tämän. Aikuisia oli mukana tarpeeksi jotta kaikki pääsivät kaulitsemaan taikinaan (enemmän ja vähemmän onnistuneesti), taikina oli tarpeeksi löysää ettei se mennyt pilalle vaikka se kaulittiin noin miljoona kertaa uusien jauhojen kanssa ja kaikki jaksoivat odottaa vuoroaan saada laittaa muotti taikinaan.

Miehen sisko teki kotitekoista tomusokeria.

Välillä tuli kinaa siitä kenellä oli oikeus käyttää mustekala tai pterodaktyyli muottia. Samalla kun minä yritin kuvitella mustakalamaista ja dinosaurusten täyttämää joulua.

Ei siellä Betlehemissä ollut lumikinoksia eikä poroja.

Pienin leipoja maistelee piparinpäällystettä.

Lisäsattumuksena unohdin ostaa tomusokeria joten miehen sisko valmisti sitä kotoisesti meidän tehosekoittimellamme. Siitä ei tullut yhtä hienoa kuin kaupan tomusokerista ja kiteet näkyivät selvästi päällysteestä, joista tuli muuten aika kummallisen värisiä kaupan ruokaväreillä.

Mutta kaikilla oli hauskaa ja kaikki pääsivät päällystämään omaan piparinsa. Uunista tulon jälkeen tosin kukaan ei ollut varma mikä mustekala tai dinosaurus oli kenenkin. Mutta koska niitä riitti kaikille, emme keskittyneet pikkuseikkoihin vaan hauskanpitoon.

Tämä pikkuinen leipoja sai sisulla kaulittua taikinan ja tehtyä aivan omat piparinsa.

Ilmassa oli selvästi jouluntaikaa, hipaus armoa ja rakkautta. Pienin osallistuja välillä karjaisi koska hän ei päässyt koskaan kaulitsemaan taikinaa. Mieheltä tipahti yksi levyllinen pipareita lattialle. Ja ne olivat juuri pienemmän pojan piparit jotka hän halusi itse koristella.

Mutta kaikilla oli hauskaa. Jopa teinillä joka jo ennen piparien leipomista ilmoitti että hän oli kyllästynyt koko pipareihin ja oli niitä leiponut jo vaikka kuinka monta kertaa edellisinä joulua.

Kun leipominen alkoi kyllästyttää, tai vuoroa oli vaikea odottaa, olivat pelilaitteet hyvä viihdytyskeino.

Lopulta teinikin innostui ihan kaulitsemaan taikinaa. Äidin piti välillä laittaa lisää jauhoja koska ensimmäinen yritys jäi ihan jumiin pöytään kiinni, mutta lopulta hänkin sai omat piparinsa uuniin. Ja kun odottaminen alkoi kyllästyttämään, otti teini äidin kameran ja alkoi ottamaan kuvia, kuitenkin koko ajan muiden mukana.

Jokainen leipoja lähti tyytyväisenä kotiin, mukana pussillinen pipareita itselleen syötäväksi sekä vanhemmille ja sisaruksille lahjoitettavaksi. Minä pääsin leipomaan vielä pellillisen kameleita ja sitten toisen kaloja.

Pikkuinen poika ja isä koristelutouhuissa.

Onhan kameli sentään Lähi-Idän eläin. Jeesuskin varmasti sellaisella ratsasti, ainakin Egyptiin paetessaan ja sieltä palatessaan.

Toinen pellillinen oli kaloja. Kalat ovat hyvin tärkeässä osassa suosittua espanjankielistä joululaulua. Siinä neitsyt kampaa hiuksiaan ja kalat juovat ja juovat vettä joessa.

Seuraavana päivänä kaikki piparit oli syöty, kameleita ja kaloja myöten. Mutta ilo ja joulumieli jäi meillä kaikilla sydämiin.

Pienin leipoja sai keskittyä lempihommaansa, päällisen syömiseen.

Valmiita pipareita. Ainakin ne olivat hyvänmakuisia ja niitä oli hauska tehdä :D

Pipariarmeija yhteiskuvassa.

Miten Kuulla Pyhän Hengen Ääni?

Hiljenny Herran edessä ja odota häntä. Älä vihastu siihen, jonka tie menestyy, mieheen, joka juonia punoo. Herkeä vihasta ja heitä kiukku, älä kiivastu, se on vain pahaksi.
Psalmit 37: 7-8

Monet meistä elävät kiireisessä ja meluisassa maailmassa. Kaiken tuon melun, puheen ja häiriöiden keskellä. Miten voit kuulla Pyhän Hengen äänen?

Yksi tapa kuulla Pyhän Hengen puhe on muiden viisaiden neuvojen kautta. Viisaat ihmiset jotka tuntevat ja tietävät paljon ovat korvaamattomia.

Olkoon kultaa, olkoon helmiä paljon, kallein kalu ovat taidolliset huulet. 

Sananlaskut 20:15

Miten paljon usko, toivo ja rakkaus meissä tekee työtä kun yritämme vakuuttaa jonkun toisen jostakin asiasta?

Ei ole meidän paikkamme vakuttaa toisia ihmisiä. Se on älyllinen, sielullinen tavoitteemme.

Jumalan Pyhä Henki vakuuttaa ihmiset. Kun me olemme tekemisissä toisten ihmisten kanssa voimme vain välittää heille Jumalan Sanaa. Jumala tekee lopun. 

Me hyväksikäytämme Jumalan Sanaa kun yritämme saada sen mahtumaan meidän oman maailman näkymyksemme rajoihin.

Etsi apua kun teet tärkeitä päätöksiä. Mieti tarkkaan mitä tehdä ja mitä seuraamuksia sillä voi olla.

Neuvotellen suunnitelmat vahvistuvat, ja sotaa on sinun käytävä neuvokkuudella. 

Sananlaskut 20:18

Sinä tulet olemaan vastuullinen teoistasi. Muista se päättäessäsi mitä tehdä.

Mutta onko meillä lepo Herrassa Jeesuksessa ja rauha Hänessä?

Ihmisinä ajattelemme että lepo on paikallaan istumista, käsien ristiin panemista ja tekemättömyyttä. Lepo on sitä että jätämme kaiken työn Jumalalle.

Kun lepäämme Jumalassa olemme vapaita tekemään ihmisten työtä ilman hätää ja huolta. Jumala tekee työnsä parhaiten kun me emme edes ajattele sitä. 

Pyhän Hengen kuunteleminen tarkoittaa Jumalan Sanan kuuntelemista ja tutkimista.

Herralta tulevat miehen askeleet; mitäpä ymmärtäisi tiestänsä ihminen itse? 

Sananlaskut 20:24

Kuuntele Pyhää Henkeä kun Hän ohjaa sinua Raamatun kautta. Älä yritä itse arvata askeltesi suuntaa.

Kuinka paljon levottomuutesi syntyy siitä että yrität luoda oman rauhasi etkä hyväksy Jumalan rauhaa elämääsi? Mikä osa rauhanteko prosessista kuuluu minulle ja mikä Jumalalle?

Lapset ovat joskus valtavan peloissaan pimeässä. Pelko valtaa heidän sydämensä ja täyttää heidät, kunnes he kuulevat vanhempiensa äänen. Silloin kaikki rauhoittuu ja he voivat nukahtaa.

Meidän hengellinen kokemuksemme on sama. Kauhut tulevat meitä vastaan pitkin elämämme tietä ja meidän sydämemme täyttyy pelosta.

Sitten kuulemme kuinka meitä kutsutaan nimeltä ja kuulemme Jeesuksen äänen kun Hän sanoo, se olen minä, älä pelkää. Ja Jumalan rauha joka ylittää kaiken ymmärryskykymme täyttää meidät.

Mutta nöyrät perivät maan ja iloitsevat suuresta rauhasta.
Psalmit 37:11

Ihminen ei voi koskaan olla sama sen jälkeen kun hän on kuullut saarnattavan Jeesuksen nimeä. Hän voi sanoa ettei häntä kiinnosta, hän voi väittää unohtaneensa kaiken ja käyttäytyä kuin näin olisi käynyt. Mutta hän ei koskaan enää ole sama ihminen kuin ennen. Ja hetkellä millä tahansa, totuus voi nousta hänen tietoisuuteensa ja tuhoaa hänen rauhansa ja ilonsa.

Mikä pelottaa sinua? Milloin pelkäät kaikkein eniten? Mitkä Jeesuksen sanat huolestuttavat minua? Mitkä sanat täyttävät minut rauhalla?

Kiitos Herra että Pyhä Henkesi puhuu minulle Raamatun kautta. Kiitos että Sinun äänesi ja sanasi antavat minulle rauhan. Anna Sinun ohjata minua, niin etten yrittäisi itse ottaa harha-askelia tai arvata mihin minun tulisi suunnata askeleeni.

Aamen.

Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi, ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa.

Filippiläiskirje 4:6-7

Lapsiani En Antaisi Pois - Väestöliiton Perhebarometri ja Monikulttuurillinen Äitiys

Meidän perhe ja lumi jonka löysimme Cotopaxin luonnonpuistossa.

Mitä on lapsiperheellisyys? Onko se rivitalolähiö, nelikymppiset heterovanhemmat, kaksi lasta ja kultainen noutaja?

Meitä on kotona nelikymppiset heterovanhemmat, rivitalossa emme asu mutta samassa pihapiirissä asuu kolme muuta perhettä, mieheni sisarten perheet. Lapsia meillä on puolitoista. Eli yhteinen poikamme teini, ja mieheni nelivuotias lapsi, pikkuinen poika, joka tulee meille joka toinen viikko yhdeksi viikonlopuksi.

Lisäksi kotoa löytyy chihuahua joka on perheemme vauva ja yleensä nukkuu, isän kieltoa uhmaten, teinin sängyssä. Ja siamilainen ulkokissa joka ei oikeastaan pidä ihmisistä.

Teini pienempänä ja ihan píkkuinen boa joka olisi ollut niin kiva saada kotiin.

Pihapiirissä pyörivät myös miehen kolme siskoa miehineen sekä heidän, yhteensä, seitsemän lastaan. Nämä meidän lastemme serkut saavat tupsahtaa meille minä päivänä ja kellonaikana tahansa, huolimatta siitä olivatko omat lapsemme kotona vai ei.

Miehen vanhemmilla on myös oma asunto pihapiirissämme jonne he saapuvat epäsäännöllisin väliajoin omasta kodistaan noin kolme tuntia Quiton ulkopuolelta. Minun vanhempiani varten taas on meidän talomme yläkerrassa asunto jossa he voivat oleskella Ecuadorissa ollessaan.

Ecuadorilainen ydinperhe on hyvin paljon laajempi käsite kuin suomalainen.

Teini pienempänä hyppii ruutua meidän pihassa tätien, serkkujen ja isän kanssa.

Yle uutisoi 12.12.Väestöliiton Perhebarometrista.

Uutisen mukaan, ”Väestöliiton Perhebarometriin haastateltujen lapsettomien nuorten aikuisten mielestä sopiva aika saada lapsia on juuri kolmenkympin kieppeissä. Näkemys ihanneiästä on noussut samaan aikaan ensisynnyttäjien keski-iän kanssa. Se on nyt 29 vuotta. Isäksi tullaan nyt ensimmäistä kertaa keskimäärin 31,5-vuotiaina. Viisikymmentä vuotta sitten nainen sai ensimmäisen lapsensa keskimäärin 23-vuotiaana.

Syntyvyys laskee Suomessa jo seitsemättä vuotta peräkkäin. Yksi syy on se, että lapsiperheen perustamista lykätään yhä myöhemmäksi. Iäkkäämpänä voi olla myös vaikeuksia tulla raskaaksi.”

Minä synnytin teinin aika hyvin Perhebarometrin aikataulun mukaisesti, eli 29-vuotiaana. Omasta mielestänikin se oli hyvä aika saada lapsi. Olin ehtinyt  nauttia nuoruudesta, olin vakaassa parisuhteessa ja opiskelut olivat loppusuoralla, vain lopputyön puuttui.

Teini pienempäni, minä ja oselotti jonka Kichwa-kylä adoptoi kun metsästäjä oli tappanut sen emon.

Naivisti kuvittelin pyöräyttäväni sen yhdessä vauvan kanssa. Siinähän olisi paljon vapaa-aikaa kun olisin vain kotona ja vauva nukkuisi kiltisti kun minä naputtelisin koneella. HA! Ja vielä miljoona ha-ha-haata päälle.

Meillä poika kiljui koliikkivaivojaan ensimmäiset kolme kuukautta putkeen, neljännellä sitten jo vähän helpotti. Ei siinä oikeesti ollut järjissään. Unevajeen kanssa kuljin kuin zombi ja ei jaksanut edes kirjaa pitää kädessä tai elokuvaa katsoa loppuun.

“Sitten pakko kyllä sanoa että on ne pienten lasten vanhemmat vaan ihan saatanan kiukkuisia koko ajan ihan jossain niinku sfääreissä menee tuolla vaan, silleen että huhhuijjaa!”

Sitaatti Väestöliiton Perhebarometrista josta uutisoi Yle.

Teini tekee pipareita muutama joulu sitten.

Minä en olisi oikeasti selvinnyt hengissä ilman hyvää turvaverkostoa. Mies kun vielä sopivasti joutui ilmavoimien kurssille puoleksi vuodeksi. Lähti kolme kuukautta ennen synnytystä ja tuli takaisin sinne neljännelle kuukaudelle kun asiat jo vähän helpottui.

Lapsi muutti elämäni eikä sitä voinut etukäteen ymmärtää miten monella tavalla. Monesti olin siitä kiukkuinen ja katkera, erityisesti kymmennettä kakkavaippaa vaihtaessa saman yön aikana. Tai kun poika ei pienenä millään totellut. Tai kun hänen ADHDnsa aiheutti ongelmia päiväkodissa ja koulussa tai mahdotonta käyttäytymistä kotona. Tai kun olin väsynyt hampaiden tulosta, valvomisen jälkeen, inttämiseen, kiukutteluun, uhmaan ja kaikkeen muuhun mitä lapsen, ja hänen vanhempiensa, elämään kuuluu.

Monesti olen myös sanonut että jos etukäteen tietäisi mitä tämä lapsen hankkiminen todella merkitsee niin ei kauhean moni tätä tekisi. Eikä tunnu enää Suomessa tekevän.

Teini vielä pienempänä ja toinen käärme. En yhtään ihmettele jos pojalla on koti käärmeitä täynnä kunhan kasvaa.

Lapsen hankkiminen merkitsee monella tapaa oman elämän uhraamista toisen hyväksi. Ei samalla tavalla kuin parisuhteessa jossa molemmat saamme samalla kun uhraamme. Vaan vuosikausien uhraamista josta ei pääse, eikä välttämättä halua, koskaan eroon.

Kun poikamme oli vajaa kaksivuotias mieheni kysyi että milloin tämä yövalvominen loppuu. Totesin että ei koskaan.

Ensin lapsi on vauva ja valvotaan syömisiä ja vaippoja, sitten lapsuuden aikana kipeänä oloa, kuumeita ja muita tauteja. Teini-iässä tulee huolivalvomiset, milloin se lapsi oikein tule kotiin, onkohan hänellä varmasti kaikki hyvin. Ja kun lapsen on vihdoin saanut kotoa ulos, sitten huolehtii että miten maailma häntä kohtelee.

Pikkuinen poika on aivan samanlainen vesipeto kuin isoveljensä.

Kun elämä alkaa sujua ja lapsella on kaikki hyvin, opiskelut käyty ja työelämä alkanut, tulevat lapsenlapset kuvaan. Ja sitten valvotaan heidän kanssaan.

Mies totesi ettei se ole ollenkaan sama asia. Ei se ole sama asia kuin valvoa itkevän vauvan kanssa. Mutta vastuu on sama. Sinne saakka että, ecuadorilaiseen tyyliin, lapset ottavat vastuun vanhenevasta vanhemmasta joka ei enää itse pysty huolehtimaan itsestään.

Ylen uutisesta paistaa läpi se että toivotaan pystyvänsä elämään omaa elämäänsä omilla ehdoilla. Tahdotaan matkustella, harrastaa ja viettää aikaa ystävien kanssa. Perhebarometrin mukaan monia nuoria naisia mietityttää myös lapsen vaikutus uraan ja työelämään.

Serkkutyttö ja pikkuinen poika meidän pihallamme.

Ja myös miten kaukana lapsiperheen arki on lapsettomien elämästä.

”Monilla ajatus lapsiperheistä muodostuu median antamista mielikuvista tai satunnaisista kohtaamisista supermarkettien kassajonoissa, joissa mikään perhe tuskin on parhaimmillaan.

Väestöliiton tutkimusprofessori Anna Rotkirch arvioi, että alhaisen syntyvyyden kierteessä yhä harvemmalla nuorella aikuisella on lapsiperhettä lähellä omaa arkeaan.

– Silloin ei voi tietää, millaista iloa ja onnea pienet lapset voivat tuottaa, Rotkirch sanoo.

Myönteisimmät käsitykset lapsiperheiden arjesta olivatkin niillä, joilla on lähipiirissään pieniä lapsia ja näiden vanhempia.”

Ylen uutiset

Pikkuinen poika ja teini päiväunilla.

Omalta kohdaltani voin sanoa että lapsi muutti matkustamishaaveet, harrastukset ja, varsinkin alkuun, poisti mahdollisuuden viettää aikaa ystävien kanssa. Tosin siihen vaikutti myös ulkomailla asuminen. Ecuadorissa ei ole samanlaista ystäväkulttuuria kuin Suomessa. Täällä perhe ja suku ovat paljon tärkeämpiä. Joskus se harmittaa mutta useimmiten tuo valtavaa rikkautta elämään.

Suhde työhön muuttui myös monella tapaa. Toisaalta olen saanut tehdä uraani. Olen erityisopettaja, olen päässyt alalla pitkälle, lisäksi olen saavuttanut unelmani ja olen Vapaakirkon lähetti täällä Ecuadorissa.

Mutta samalla olen saanut miettiä elämän tärkeysjärjestystä ja se mietintä jatkuu yhä.

Isä ja pienempi poika opettelevat ajamaan polkupyörällä.

Ehkä arvokkaimmaksi vanhemmuudessa koen että lapsi on kasvattanut minut aikuiseksi. Ilman lasta en olisi joutunut samalla tavalla uhraamaan omia mielitekojani ja haaveitani toisen hyväksi ja miettimään omia valintojani ja tärkeysjärjestystäni.

Rakastuin poikaan ennen kuin hän syntyi. Ja uudelleen kun hänet näin vastasyntyneenä. Mutta todellinen rakkaus on kasvanut vuosien mittaan, samalla kuin hän itse. Terve ja elävä rakkaus kasvaa ja muuttuu, niinkuin poikakin.

 Mielestäni minusta on tullut paljon parempi, kärsivällisempi, ystävällisempi, sydämellisempi, välittävämpi, avoimempi ja kestävämpi ihminen vanhemmuuden myötä. Se on poikieni lahja minulle. Ja heitä en antaisi pois, en millään, en ikinä.

Minä ja teini meidän pihallamme.

Lunta Etsimässä – Meidän Joulumme

Cotopaxin tulivuori on Ecuadorin toiseksi korkein vuori. Se on aktiivinen tulivuori, joka nousee 3000 metriä ympäröiviä Andien laaksoja korkeammalle. Cotopaxi soveltuu hyvin ensinousuksi vuorikiipeilystä kiinnostuneille.

Cotopaxi on 5 911metriä korkea. Se on Ecuadorin toiseksi korkein tulivuori ja yksi maailman korkeimmista aktiivisista tulivuorista.

Cotopaxi sijaitsee noin 50 kilometriä pääkaupungista Quitosta etelään. Vuori on juureltaan noin 23 kilometriä leveä. Sen kraatterin suuaukko on 700 metriä pitkä ja 500 metriä leveä, ja kraatterin syvyys on 366 metriä. 

Ecuador sijaitsee päiväntasaajalla, maa on saanut sen mukaan nimensäkin. Lunta ei ilmeisistä syistä maasta kauheasti löydy.

Toisaalta Ecuadorin halki kulkevat Andit ja vuoristosta löytyy myös lumihuippuja, Ecuadorissa niitä on useampikin. Lisäksi maan pääkaupunki Quito on 2800 metrin korkeudella ja joskus ilmanpaine saa aikaan raesateita jotka koostuvat täällä aivan kinoksiksi. Niitä rakeita paikalliset sitten kutsuvat lumeksi, kun eivät paremmasta tiedä.

Vuoden 1738 jälkeen Cotopaxi on purkautunut yli 50 kertaa. Useat vuorta ympäröivät laaksot ovat syntyneet voimakkaiden mutavyöryjen seurauksena. Mutavyöryt muodostavat vakavan uhan paikallisille asukkaille. Läheinen Latacungan kaupunki onkin tuhoutunut täydellisesti ainakin kahdesti historiansa aikana. 

Meidän poikamme ovat molemmat lumihulluja. Ainakin siis kun lumi on valokuvassa tai elokuvassa. Oikeaan jouluun heidän mielestään kuuluisi oikea lumi.

Teini on kehuskellut miten hän oli Suomessa talvellaja lunta oli niin paljon että hän kyllästyi siihen. Lisäksi hän on käynyt Cotopaxin ja Chimborazon tulivuorilla katsomassa lunta. Jopa tehnyt lumiukkoja ja leikkinyt lumisotaa.

Perhe valmiina vuorelle nousuun, paitsi minä. Tällä kertaan jäin autoon meidän chihuahuamme kanssa odottamaan miesväkeä vuorelta takaisin.

Pikkuinen poika on tästä tietysti valtavan kateellinen. Hän ei ole päässyt Suomeen eikä myöskään tulivuorille. Hän on vasta neljä, joten aikaisemmin korkeus on ollut aivan liikaa hänelle.

Tänä vuonna isä kuitenkin lupasi että pikkuinen poika pääsisi tutustumaan lumeen ennen joulua. Joten eilen matkasimme Cotopaxin tulivuorelle.

Cotopaxin rajuimmat tunnetut purkaukset tapahtuivat vuosina 1744, 1768 ja 1877. Vuoden 1877 purkauksessa pyroklastiset pilvetlaskeutuivat joka puolelta vuorta ja mutavyöryt matkasivat yli sadan kilometrin matkan Tyyneenmereen.

Lupaavasti vuoren huippu oli pilvien piilossa. Valitettavasti nämä pilvet vain olivat pumpulipilviä joista ei herunut edes vettä, saati rakeita tai lunta.

Lisäksi aikojen purkaukset ovat saaneet lumen sulamaan useista osista vuorta. Cotopaxin kansallispuisto oli pitkään suljettuna tulivuorenpurkausten tähden. Tänä syksynä se kuitenkin avattiin kokonaan, nyt pääsee jo kraaterille saakka.

Cotopaxi purkautui myös vuosina 1903–1904. Sen jälkeen ennen vuotta 2015 siinä havaittiin vähäistä aktiivisuutta kymmenen kertaan. 

Ensimmäinen ihminen joka kiipesi kraaterille kun pääsy avattiin uudelleen oli ecuadorilainen vuoristokiipeilijä Ivan Vallejos. Hän otti valokuvia kraaterista nousevasta savusta ja totesi olevansa iloinen että ”vuori on elossa”.

Me emme tällä matkalla nähneet savua. Toisilla kerroilla savupilviä on näkynyt, samoin kraaterista nousevaan höyryä. Nyt pilvet peittivät kaiken alleen.

Limpiopungon-vuoristojärvi Cotopaxin luonnonpuistossa. Taustalla Rumiurcon tulivuori.

Ilmastonlämpeneminen on myös vaikuttanut Cotopaxin lumipeitteeseen. Ecuadorin vuorien ikijää vähenee joka vuosi.

Itse kävin Cotopaxilla ensimmäisen kerran noin kaksikymmentä vuotta sitten. Silloin jääpeite ulottui reilusti vuoristokiipeilijöiden majan alapuolelle. Ja 4500 metriin parkkipaikalle satoi usein lunta.

Tällä kertaa jäin itse parkkipaikalle autoon odottamaan. Korkealla ei ole enää niin helppo olla kuin joitakin vuosia sitten. Pojat nousivat vuoristokiipeilijöiden majalle isän kanssa, runsaan 4800 metrin korkeudelle. Pienempi poika ei siitä jaksanut enää edemmäs, nytkin oli jo isän pitänyt kantaa hänet perille.

Villihevosia raesateessa Cotopaxin luonnonpuistossa.

Pettymys oli suuri kun lunta ei löytynyt. Vuorelta alas laskeutuessa pikkuinen nukahti autoon. Itse rukoilin hiljaa mielessä että tämä on aika pieni ja mitätön asia muun maailman tarpeisiin verrattuna, mutta olisi niin ihana jos pojat olisivat saanet nauttia lumesta.

Ympärillemme alkoivat keräätyä ukkospilvet ja alkoi sataa rakeita. Viimein noin 3500 metriin saavuttuamme näimme että maahan oli satanut kunnon lumi- tai raepeite. Mies pysäytti auton ja minä herätin pikkuisen pojan kourallisella lunta.

Teini ihan unohti että oli jo kyllästynyt lumeen.

En nyt ihan suomalaiseen tyyliin pessyt hänen naamaansa tai tunkenut sitä paidankauluksesta alas. Kosketin vain vähän hänen kasvojaan ja käsiään, samalla kun kerroin että nyt sitä lunta löytyi.

Poika oli niin onnellinen lumesta että ei edes muistanut kiukutella kun päiväunet jäivät lyhyeksi. Nopeasti pojat saivat yhdessä isän kanssa lumiukon kasaan ja sitten alkoi lumisota. Jopa teini unohti että hänhän oli suorastan jo kyllästynyt lumeen.

Perhekuva lumen kanssa, tai siis, tämä on edelleen rakeita. Mutta poikien mielestä se oli lunta. Chihuahua ei muuten suostunut ulos autosta edes kokeilemaan lunta.

Tunnin he jaksoivat leikkiä lumessa. Sittenkään ei tehnyt mieli vielä lähteä kotia kohti. Mutta päivä oli jo pitkällä emmekä vielä olleet syöneet. Seuraava askel oli lähteä etsimään ruokapaikkaa.

Vielä kotiin ajaessa saimme ihastella Illinizas tulivuoren lumisia kaksoishuippuja.

Lumipallojen heittämistä piti vähän harjoitella. Se ei ihan sujunut alkuun.

Kerro oma tarinasi. Mitkä ovat sinun parhaita muistojasi lumesta ja joulusta?

Cotopaxi on suosittu retkeily- ja kiipeilykohde. Vuoden 2015 purkauksen jälkeen Ecuadorin ympäristöministeriö kielsi turistien pääsyn tulivuorelle.

Viimeksi Cotopaxi purkautui 14. elokuuta 2015, jolloin siitä alkoi nousta savupilviä ja tuhkaa kahdeksan kilometrin korkeuteen. Purkauksen vuoksi Ecuadoriin julistettiin poikkeustila. Noin viidenkymmenen kilometrin päässä tulivuoresta Quiton kaupungissa jaettiin asukkaille miljoona suojanaamaria ilmassa leijuvalta pölyltä suojautumiseksi.

Illiniza on tulivuori Ecuadorissa. Se on kuuluisa kahdesta huipustaan. Illinizan korkeamman huipun korkeus on 5 248 metriä.