Joki Sademetsän Sydämessä

Amatsonian alueessa on jotakin taianomaista.

Sademetsä on elossa, jopa agressiivisen elävä. Vihreä taistelee vihreää vastaan siitä kuka pääsee aurinkoon ja saa lisää elintilaa itselleen. 

Kasvit kiipeävät toistensa päälle. Kukkivat mitä villeimmissä väreissä ja muodoissa. Ne tuoksuvat herkulliselle tai kuvottavalle, mutta aina voimakkaasti.

Hyönteiset elävät stereoideilla. Kokoa on valtavasti, koppakuoriainen voi olla kymmenen senttiä pitkä ja kolmisarvinen. Toisten kanssa taistellaan ruoasta, elintilasta ja lisääntymismahdollisuuksista.

Eläimiä sademetsässä ei näe usein mutta ne kuulee ympärillään. Käärmeet saattavat lipua ohi jokea pitkin, roikkua oksasta tai kiemurrella polun poikki. Suurin osa ei välitä ihmisistä mutta liian lähelle ei kannata mennä tai päälle astua, ihan kaiken varalta.

Linnut huutavat,  laulavat, jotkin sirkuttavat ja toiset kiljuvat. Suurin osa lentää korkealla, ihmisten tavoittamattomissa. Rohkeimmat alemmissa kerroksissa ja pyrähtävät jopa istumaan läheiselle oksalle josta tuijottavat sinua.

Nisäkkäät piileksivät vehreyden keskellä ja elävät omaa elämäänsä. Suurin osa niistä on liikkeellä yöllä. Illalla, juuri ennen pimeää on ehkä paras hetki onnistua näkemään niitä. Silloin päivällä liikkujat palaavat takaisin kotiinsa ja yöeläimet lähtevät liikkeelle.

Elämällä on aivan oma rytminsä. Se on kuin joki joka kiemurtelee viidakon keskellä. Useimmiten se kulkee rauhallisesti, omaa tahtiaan, minne tahtoo, muista välittämättä.

Joskus se nousee korkealle ja vie kaiken mukanaan, hukuttaa kasvit ja eläimet sekä viljelykset ja romahduttaa rakennukset. Toisella kertaa se kuivuu yhä kapeammaksi ja matalammaksi, niin ettei kulkeminen onnistu mitenkään.

Joki antaa ruokaa ja vettä, se on kulkuväylä joka yhdistää ihmiset ja kylät toisiinsa ja myös erottaa ne toisistaan. Se on elinkeino ja ihmiset elävätkin joenrannalla, he ovat joki-ihmisiä.

Joella kulkiessa alla on ruskeaa vettä, ympärillä vihreää metsää ja yläpuolella kaartuu uskomattoman sininen taivas joka jatkuu ikuisuuteen. Välillä vierestä soljuu toinen kanootti jota tervehditään tai rannalla näkyy kylä jonka ihmisille huudellaan.

Useimmiten on vain joki, metsä ja taivas sekä hidas rytmi. Perillä ollaan ihan kohta. Kanootti tulee ihan heti. Jokapuolelle on ihan lyhyt matka. Se saattaa olla viisi minuuttia, vajaa tunti, koko päivä tai useampikin päivä.

Kanootin kuski lupaa viedä perille asti. Sitten huomataan ettei se onnistukaan. Joki on alhaalla. Sille ei kuski voi mitään. Tämän pitemmälle ei voi mennä.

Sinä jäät viidakon keskelle. Enää ei ole kuin ihan lyhyt matka. Seuraat vain polkua.Vain viisi muuttia, tai siis tunti. Ehkä vähän enemmän.

Rinkka selässä painaa ja aurinko paistaa. Onneksi ystävällinen kichwaintiaani tarjoaa sateenvarjonsa ja toinen vie rinkan perille mopollaan. Minä en uskalla kyytiin. Parempi kävellä hiljaa viidakon keskellä, varjon suojassa.

Perille pääsee joka tapauksessa. Ja ihmiset ovat tyytyväisiä. Emmehän me myöhästyneet kuin vähän yli kaksi tuntia. Sellaista se on täällä viidakossa. Aina ei voi tietää aikatauluja ihan tarkalleen.

Matkanvarrella kohtaan intiaaninaisen. Hän toruu minua koska emme soittaneet hänelle. Hän olisi hankkinut meille heti kanootin joka olisi tuonut meidät perille saakka.

Minulla ei ole hajuakaan kuka hän on mutta lupaan viedä viestin perille. Kylässä kerron mitä nainen sanoi ja minulle todetaan että onhan se näin. Nyt vaan ei tullut oikea puhelinnumero mukaan.

Sattuuhan sitä elämässä.

Kylässä minua odottavat kummilasten vanhemmat. Kerron heille tarinan tuhlaajapojasta, ensin tervehdittyäni heitä kichwaksi. Sen jälkeen vanhemmat haluavat ehdottomasti puhua minulle kichwaa.

Yritän ymmärtää parhaani mukaan. Aina se ei onnistu. Mutta tarina herättää keskustelua ja monia ajatuksia. Se on tärkeintä.

Kylässä on tuttu pastorintalo. Se on laudoista, paalujen päälle rakennettu hökkeli jossa seinät ylettyvät vyötärölleni. Ei sitä oikein taloksi voi kutsua.

Katto vuotaa ja termiitit ovat tehneet pesän makuuhuoneeseemme. Viritän hyttysverkon ja laitan makuualustan valmiiksi. Minulla on kaksi peittoa, toinen niistä toimii lakanana, toinen peittona.

Ruoka tehdään avotulen yllä. Kylpyvaihtoehtoina toimivat mutainen joki ja sadevesi. Ehdin kokeilla molempia vierailuni aikana. Viileä vesi on ihanan raikasta kuuman kosteassa ilmastossa.

Illalla tulee mentyä nukkumaan varsin nopeasti auringon laskettua. Täällä ei ole internettiä, kännykkä toimii yhdessä kohtaa kylää. Jos jaksaa seistä siinä ja taistella yhteyden puolesta. Minä en jaksa.

Aika menee tarinoita kertoessa, lasten kanssa leikkiessä ja kyläläisten kanssa keskustellessa. En ymmärrä puoliakaan siitä mitä he sanovat minulle. Mutta ei se mitään. Hekään eivät varmasti ymmärrä puoliakaan siitä mitä minä yritän heille sanoa.

Tärkeintä on että meillä on yhteys. Nauru raikaa kun hassu ulkomaalainen yrittää selittää jotakin. Naiset tarjoavat minulle yuca chichaa, kichwaksi lumu aswa.

Tapiokasta tehtyä juomaa joka on viidakon ruokavalion perusta. Mitään ei voi tehdä ennenkuin chichakulhollinen on juotu. On epäkohteliasta puhua sitä ennen. Keskustelun voi aloittaa kertomalla miten hyvää chicha oli.

Tällä kertaa se oli todella hyvää, vaikka naisten likaiset kädet kulhossa vähän kauhistuttavatkin. Vesi on joko sadevettä tai joesta. Sanon nopean rukouksen mielessäni ja nielaisen toisen kulhollisen.

Ihmiset ovat tyytyväisiä kun osaan käyttäytyä ja olen kohtelias.

Sunnuntaina sanomme hyvästit ja alkaa paluumatka pitkin jokea. Lauantaina satoi melkein koko päivän ja myrskysi. Yöllä heräsin kun oli kylmä ja päällimmäinen peitto oli kastunut läpi. Nyt joki on korkealla ja pääsemme heti kylästä liikkeelle.

Kanootin jälkeen ajamme muutaman tunnin autolla kunnes saavumme takaisin sivistyksen pariin, tai ainakin melkein. Viidakon keskellä on pieni kaupunki. Sielläkään ei kodissamme ole juoksevaa vettä. Mutta lämpöisessä on mukava peseytyä ämpäristä sadevedellä.

Talossa on kyllä muut kodin mukavuudet. On jääkaappi, hella ja sänky. Sähkökin toimii eikä yöllä ole liian kuuma jos jättää ikkunan auki.

Ulkona sirittävät sirkat ja kurnuttavat sammakot. Niiden lauluun on hyvä nukahtaa, samoin kuin pienessä viidakkokylässä. Muualla en koskaan nuku yhtä hyvin. Ei edes haittaa kun vähän sataa naamalle.