Kertomus riittää -kurssi Balsayakun kylässä viidakossa

Oli suuri ilo tehdä Jumalan työtä yhdessä Kertomus riittää -tiimin kanssaan Tenan lähistöllä sijaitsevassa Belsayakun kylässä viidakossa. Andit vaihtuivat rehevään viidakkoon ja lämpötila nousi huomattavasti.

Kaksi Chiriwasin kurssin nuorta osaanottajaa, sisarukset Rut (11 v) ja Josué (10 v) Cashaloman kylästä innostuivat Raamatun kertomuksista niin paljon että lähtivät, vanhempiensa luvalla, toisen Vapaakirkon lähetin Hannan Eriksonin mukana viidakkoon jotta voisivat osallistua myös Tenassa pidettävälle peruskurssille ja olla apuna siellä.

Lisäksi mukana olivat Punkuwaykusta Jorge ja hänen vaimonsa Noma, sekä heidän 5 vuotias poikansa Natán, lähtivät viidakkoon meidän mukaamme. Ennen lähtöämme Norma kertoi minulle heidän rukoilevan etteivät saisi töitä Tenan kurssin ajalle voidakseen lähteä mukaan. Norma on ompelija ja tekee äitinsä kanssa perinteisiä intiaanivaatteita kylien naisille ja Jorge on puuseppä.

”Tuntuu hassulle pyytää Jumalalta ettemme saisi töitä kun muut rukoilevat että Jumala antaisi heille työtä. Mutta me tunnemme sydämissämme että Jumala on kutsunut meidät lähtemään Tenaan ja tekemään Hänen työtään ja jos joku pyytää meidät nyt töihin niin emme pääsekään lähtemään.” Norma sanoi minulle.

Norma on yksi Punkuwaykun naisista jotka osallistuvat maanantaisin pidettävään naisten Raamatun opintoryhmään.

Viidakosta kouluttajina olivat Hanna, pastori Ramiro sekä nuori nainen nimeltään Gina, Bellavistan kylästä. Kaikki kolme olivat mukana myös vuoriston koulutuksissa meidän apunamme.

Viikko oli meille raskas. Kuumuutta ja kosteutta riitti, juomavettä sen sijaan ei. Muutenkin kurssien aikana oli kaikenlaisia pikku hankaluuksia. Ibarrassa minun asuinalueeltani meni vesi ja emme pystyneet pesemään itseämme ja juomavesi piti ostaa kaupasta.

Tenassa ei kauppoja ollut lähellä koska olimme leirikeskuksessa pikkukylän vierellä ja juotavaa piti hakea kaupungista saakka. Lisäksi huoneisiin tunki taranteloja ja muuta alueen eläimistöä. Jumala oli kuitenkin hyvä ja kantoi meitä koko koulutuksen ajan.

Kurssilla oli mukana useita varhaisteinejä ja teinejä joiden kanssa Hanna työskentelee viidakossa ja oli mahtava nähdä miten Jumala saapui heidän elämäänsä ja muutti heidän sydämiään ja antoi toivon ja rakkauden heille. On suuri etuoikeus saada olla mukana Jumalan työssä.

Erityisesti Jorge ja Norma saivat olla suurena siunauksena varhaisnuorille. Heidän intonsa oppia yhä enemmän Jumalan Sanasta ja jakaa sitä toisille sekä heidän rakkautensa omaa kansaansa ja viidakon kichwoja kohtaan näkyi kaikessa heidän tekemisessään ja sanomisessaan. Heidän pienryhmissään olevat nuoret ja varhaisnuoret rohkaistuivat keskustelemaan Jumalasta ja jopa ottamaan Hänet vastaan oman elämänsä ruhtinaaksi.

Myös Rutin ja Josuen esimerkki rohkaisi varhaisnuoria. Heistä oli uskomatonta tavata nämä pienet evankelistat ja lähetystyöntekijät vuoristosta jotka olivat rohkeasti saapuneet, ilman vanhempiaan, viidakkoon. Vain voidakseen jakaa siellä asuville hyvää sanomaa Jeesuksesta. Moni varhaisnuori saapui koulutukseen heidän esimerkkinsä innostamana.

Rukoilettehan kaikkien puolesta joita Jumala on koskettanut sekä täällä vuorilla että viidakossa jotta he saisivat kasvaa uskossa ja Jumalan tuntemisessa. Ja jotta työ saisi jatkua seurakunnissa ja kylissä.

Archidona La Bella - Pieni Viidakkokaupunki Ecuadorissa

Archidonan kaupunki, tai Archidona la Bella, sijaitsee Ecuadorin Amatsonian alueella. Archidonan kaupunki on Archidonan kanttoonin hallinnollinen keskus.

Archidona sijaitsee Andien alareunoilla, 577 metrin korkeudella. Archidonan kaupungissa on 5478 asukasta ja koko kanttoonissa asuu noin 18 551.

Archidona sijaitsee Misahualli-joen laaksossa. Vuorokauden keskimääräinen lämpötila on +25 C ympäri vuoden ja kosteusprosentti vaihtelee 90-100%.

Minulla on monta rakasta muistoa Archidonan kaupungista. Ensimmäisen kerran kävin Archidonassa yli kymmenen vuotta sitten, ennen kuin kunnon tie oli rakennettu Baezasta Tenaan.

Silloinen tie oli mutaa ja savea. Koska kyseessä on Amatsonia eli sademetsä, matkalla yleensä sataa aina. Ja tie näytti ja tuntui sille.

Archidona perustettiin espanjalaisten toimesta 21.04.1560. Kaupungin perustaja, Bartolomé Marín, oli kotoisin Espanjan Archidonasta ja nimesi uuden kaupungin kotikaupunkinsa mukaan.

 Intiaanipäällikkö Jumandy taisteli espanjalaisia vastaan Archidonassa ja sytytti kaupungn palamaan 29.11.1578. Taistelujen jälkeen kaupungin asukkaat hylkäsivät sen ja kaupunki rakennettiin uudelleen vasta vuonna 1638 kun Jesuiitat saapuivat alueelle.

Archidona oli vuosikymmenten ja satojen ajan Ecuadorin Amatsonian alueen tärkein kaupunki. Ecuadorin presidentti, Gabriel García Moreno, loi Orienten provinssin 11.05.1861 jolloin Archidonasta tuli uuden provinssin hallinnollinen keskus.

Yksi tietty parin kilometrin pituinen pätkä oli aina kuin liukumäki. Märkä savi sai autonrenkaat liukumaan ja sutimaan. Toisella puolella oli jyrkkä vuorenseinämä ylöspäin, toisella puolella alaspäin.

Valitettavan moni auto ja bussi suistui tällä kohdalla tieltä alas rotkoon. En osaa sanoa monetko kymmenet, tai sadat, ihmiset ovat siinä kuolleet. Mutta paljon heitä oli. Tuntui että ainakin yksi bussi tipahti kerran kuukaudessa.

Tämä oli aikanaan ainoa tie Tenaan ja siitä seuraaviin intiaanikyliin. Ei ollut muuta kulkumahdollisuutta, joten ihmiset ottivat riskin ja toivoivat ettei heidän matkansa aikana sattuisi onnettomuutta.

Kun uusi tie oli rakennettu ja vuorenrinteet vahvistettu kivenmurikoin ja insinöörien taidennäyttein, onnettomuudet alkoivat vähentyä. Valitettavasti alueella sataa edelleen päivittäin ja se aiheuttaa mutavyöryjä. Monet bussit ja autot ovat jääneet mutavyöryn alle.

Itsekin olen ajanut autolla kun mutaa on alkanut yhtäkkiä valumaan ylhäältä auton eteen ja on pitänyt hätäisesti jarruttaa ja peruuttaa ettei muta tule päälle. Tai vuorenrinne on murtunut vierestä, edestä tai takaa sateiden takia ja ryhmähtänyt alas rotkoon.

Onneksi siunausta on ollut mukana ja kertaakaan en ole itse lähtenyt mudan mukana. Ymmärrettävistä syista suhtautumiseni alueeseen on varsin kaksijakoinen.

Toisaalta rakastan viidakkoa ja siellä asuvia ihmisiä. Sinne on aina ikävä. Tuntuu että sydämessä on tyhjä paikka jota ei voi täyttää kuin viidakko ja viidakon intiaanit. Se on matkustamisen ja monissa paikoissa elämisen surullinen puoli, miten valtava ikävä voi olla kun muuttaa seuraavaan paikkaan.

Toisaalta joka kerta matkustaessani alueelle pelkään kuoliaakseni. Pälyilen ympärilleni ja lasken uusia mutavyöryjä ja romahtaneita kohtia tiellä. Pudistelen päätäni nähdessäni mutavyöryn alle jääneen talon tai suren viimeisessä pahassa romahduksessa kuolleita ihmisiä.

Monesti mutavyöry tai romahdus tarkoittaa että tie on poikki ja ei ole kulkumahdollisuuksia. Usein se tarkoitti myös että meiltä meni vesi poikki, koska mutavyöry katkaisi vesijohdon. Pahimpien vyöryjen aikana viidakosta tuleva öljyputki katkesi ja aiheutti öljyvuotoja ja valtavaa tuhoa ympärilleen luonnossa.

Useimmat muistoni ovat kuitenkin onnellisia.  Kun teini oli pieni alle kouluikäinen poikanen, otin hänet mukaan useimmille työmatkoille. Jouduinhan olemaan päiväkausia, ja välillä tahtomattani viikkokausia, poissa Quiton kodistamme.

Näillä matkoilla kävimme aina yhdessä Archidonan erilaisissa uima-altaallisissa hosterioissa tai läheisissä joissa uimassa. Teinille on erityisesti jäänyt mieleen paikka jota kutsuttiin Apinoiden Saareksi – Isla de Los Monos. Hosterian lisäksi paikka on Ecuadorin Ympäristöministeriön hyväksymä turvapaikka viidakon eläimille jossa niitä kuntoutetaan takaisin luontoon päästäkseen.

Useimmat eläimet palaavat luontoon. Toiset ovat liian vahingoittuneita, joko metsästäjien tai salakuljettajien käsissä, tai ne on vangittu liian nuorina, jotta ne voisivat enää palata viidakkoon. Tällaiset eläimet joko jäävät Apinoiden Saarelle tai ne sijoitetaan eläintarhoihin eri puolille Ecuadoria.

Nimensä mukaisesti Apinoiden Saarella asuu satoja apinoita. Hosterian alue kattaa useamman hehtaarin ja siellä on paljon viidakkoa missä apinat saavat asua rauhassa, omassa ympäristössään. Välillä ne tulevat ihmettelemään hosteriassa työskenteleviä tai vierailevia ihmisiä.

Pikkuiselle teinille tämä oli minun työpaikkani. Kun lähdin yksin matkaan, hän kuvitteli minun menevän uimaan altaisiin ja leikkimään apinoiden kanssa. Se oli mitä hän teki meidän työmatkoillamme.

Vuosien varrella aloin kuljettaa häntä mukanani intiaanikyliin. Siellä hän näki hyvin erilaisen todellisuuden kuin turistien suosimat hosteriat uima-altaineen. 

Mutta vieläkin hänen muistoissaan Archidona on paikka jossa pääsee uimaan, leikkimään apinoiden kanssa, pitelemään käärmeitä sekä tutustumaan muihin viidakon eläimiin.

Ei varmasti mikään huono lapsuudenmuisto.

Joki Sademetsän Sydämessä

Amatsonian alueessa on jotakin taianomaista.

Sademetsä on elossa, jopa agressiivisen elävä. Vihreä taistelee vihreää vastaan siitä kuka pääsee aurinkoon ja saa lisää elintilaa itselleen. 

Kasvit kiipeävät toistensa päälle. Kukkivat mitä villeimmissä väreissä ja muodoissa. Ne tuoksuvat herkulliselle tai kuvottavalle, mutta aina voimakkaasti.

Hyönteiset elävät stereoideilla. Kokoa on valtavasti, koppakuoriainen voi olla kymmenen senttiä pitkä ja kolmisarvinen. Toisten kanssa taistellaan ruoasta, elintilasta ja lisääntymismahdollisuuksista.

Eläimiä sademetsässä ei näe usein mutta ne kuulee ympärillään. Käärmeet saattavat lipua ohi jokea pitkin, roikkua oksasta tai kiemurrella polun poikki. Suurin osa ei välitä ihmisistä mutta liian lähelle ei kannata mennä tai päälle astua, ihan kaiken varalta.

Linnut huutavat,  laulavat, jotkin sirkuttavat ja toiset kiljuvat. Suurin osa lentää korkealla, ihmisten tavoittamattomissa. Rohkeimmat alemmissa kerroksissa ja pyrähtävät jopa istumaan läheiselle oksalle josta tuijottavat sinua.

Nisäkkäät piileksivät vehreyden keskellä ja elävät omaa elämäänsä. Suurin osa niistä on liikkeellä yöllä. Illalla, juuri ennen pimeää on ehkä paras hetki onnistua näkemään niitä. Silloin päivällä liikkujat palaavat takaisin kotiinsa ja yöeläimet lähtevät liikkeelle.

Elämällä on aivan oma rytminsä. Se on kuin joki joka kiemurtelee viidakon keskellä. Useimmiten se kulkee rauhallisesti, omaa tahtiaan, minne tahtoo, muista välittämättä.

Joskus se nousee korkealle ja vie kaiken mukanaan, hukuttaa kasvit ja eläimet sekä viljelykset ja romahduttaa rakennukset. Toisella kertaa se kuivuu yhä kapeammaksi ja matalammaksi, niin ettei kulkeminen onnistu mitenkään.

Joki antaa ruokaa ja vettä, se on kulkuväylä joka yhdistää ihmiset ja kylät toisiinsa ja myös erottaa ne toisistaan. Se on elinkeino ja ihmiset elävätkin joenrannalla, he ovat joki-ihmisiä.

Joella kulkiessa alla on ruskeaa vettä, ympärillä vihreää metsää ja yläpuolella kaartuu uskomattoman sininen taivas joka jatkuu ikuisuuteen. Välillä vierestä soljuu toinen kanootti jota tervehditään tai rannalla näkyy kylä jonka ihmisille huudellaan.

Useimmiten on vain joki, metsä ja taivas sekä hidas rytmi. Perillä ollaan ihan kohta. Kanootti tulee ihan heti. Jokapuolelle on ihan lyhyt matka. Se saattaa olla viisi minuuttia, vajaa tunti, koko päivä tai useampikin päivä.

Kanootin kuski lupaa viedä perille asti. Sitten huomataan ettei se onnistukaan. Joki on alhaalla. Sille ei kuski voi mitään. Tämän pitemmälle ei voi mennä.

Sinä jäät viidakon keskelle. Enää ei ole kuin ihan lyhyt matka. Seuraat vain polkua.Vain viisi muuttia, tai siis tunti. Ehkä vähän enemmän.

Rinkka selässä painaa ja aurinko paistaa. Onneksi ystävällinen kichwaintiaani tarjoaa sateenvarjonsa ja toinen vie rinkan perille mopollaan. Minä en uskalla kyytiin. Parempi kävellä hiljaa viidakon keskellä, varjon suojassa.

Perille pääsee joka tapauksessa. Ja ihmiset ovat tyytyväisiä. Emmehän me myöhästyneet kuin vähän yli kaksi tuntia. Sellaista se on täällä viidakossa. Aina ei voi tietää aikatauluja ihan tarkalleen.

Matkanvarrella kohtaan intiaaninaisen. Hän toruu minua koska emme soittaneet hänelle. Hän olisi hankkinut meille heti kanootin joka olisi tuonut meidät perille saakka.

Minulla ei ole hajuakaan kuka hän on mutta lupaan viedä viestin perille. Kylässä kerron mitä nainen sanoi ja minulle todetaan että onhan se näin. Nyt vaan ei tullut oikea puhelinnumero mukaan.

Sattuuhan sitä elämässä.

Kylässä minua odottavat kummilasten vanhemmat. Kerron heille tarinan tuhlaajapojasta, ensin tervehdittyäni heitä kichwaksi. Sen jälkeen vanhemmat haluavat ehdottomasti puhua minulle kichwaa.

Yritän ymmärtää parhaani mukaan. Aina se ei onnistu. Mutta tarina herättää keskustelua ja monia ajatuksia. Se on tärkeintä.

Kylässä on tuttu pastorintalo. Se on laudoista, paalujen päälle rakennettu hökkeli jossa seinät ylettyvät vyötärölleni. Ei sitä oikein taloksi voi kutsua.

Katto vuotaa ja termiitit ovat tehneet pesän makuuhuoneeseemme. Viritän hyttysverkon ja laitan makuualustan valmiiksi. Minulla on kaksi peittoa, toinen niistä toimii lakanana, toinen peittona.

Ruoka tehdään avotulen yllä. Kylpyvaihtoehtoina toimivat mutainen joki ja sadevesi. Ehdin kokeilla molempia vierailuni aikana. Viileä vesi on ihanan raikasta kuuman kosteassa ilmastossa.

Illalla tulee mentyä nukkumaan varsin nopeasti auringon laskettua. Täällä ei ole internettiä, kännykkä toimii yhdessä kohtaa kylää. Jos jaksaa seistä siinä ja taistella yhteyden puolesta. Minä en jaksa.

Aika menee tarinoita kertoessa, lasten kanssa leikkiessä ja kyläläisten kanssa keskustellessa. En ymmärrä puoliakaan siitä mitä he sanovat minulle. Mutta ei se mitään. Hekään eivät varmasti ymmärrä puoliakaan siitä mitä minä yritän heille sanoa.

Tärkeintä on että meillä on yhteys. Nauru raikaa kun hassu ulkomaalainen yrittää selittää jotakin. Naiset tarjoavat minulle yuca chichaa, kichwaksi lumu aswa.

Tapiokasta tehtyä juomaa joka on viidakon ruokavalion perusta. Mitään ei voi tehdä ennenkuin chichakulhollinen on juotu. On epäkohteliasta puhua sitä ennen. Keskustelun voi aloittaa kertomalla miten hyvää chicha oli.

Tällä kertaa se oli todella hyvää, vaikka naisten likaiset kädet kulhossa vähän kauhistuttavatkin. Vesi on joko sadevettä tai joesta. Sanon nopean rukouksen mielessäni ja nielaisen toisen kulhollisen.

Ihmiset ovat tyytyväisiä kun osaan käyttäytyä ja olen kohtelias.

Sunnuntaina sanomme hyvästit ja alkaa paluumatka pitkin jokea. Lauantaina satoi melkein koko päivän ja myrskysi. Yöllä heräsin kun oli kylmä ja päällimmäinen peitto oli kastunut läpi. Nyt joki on korkealla ja pääsemme heti kylästä liikkeelle.

Kanootin jälkeen ajamme muutaman tunnin autolla kunnes saavumme takaisin sivistyksen pariin, tai ainakin melkein. Viidakon keskellä on pieni kaupunki. Sielläkään ei kodissamme ole juoksevaa vettä. Mutta lämpöisessä on mukava peseytyä ämpäristä sadevedellä.

Talossa on kyllä muut kodin mukavuudet. On jääkaappi, hella ja sänky. Sähkökin toimii eikä yöllä ole liian kuuma jos jättää ikkunan auki.

Ulkona sirittävät sirkat ja kurnuttavat sammakot. Niiden lauluun on hyvä nukahtaa, samoin kuin pienessä viidakkokylässä. Muualla en koskaan nuku yhtä hyvin. Ei edes haittaa kun vähän sataa naamalle.