Muutama viikko sitten rukoilin elämäni parhaan rukouksen. Olen ollut jo vuosia kiinnostunut meditatiivisesta rukouksesta ja siitä miten rukoilla koko ajan, kuten Paavali meitä kehottaa tekemään. Mutta jotenkin rukouksessa viipyminen on liian vaikeaa, ajatukset harhailevat, keskittyminen ja Jumalan läheisyyden tunteminen on vaikeaa ja huomaan tekeväni ostoslistaa tai pohtivani mitä syödä päivälliseksi sen sijaan että rukoilisin.
En halua tehdä rukouksestani ostoslistaa, tai listaa
valituksia ja toivomuksia sekä vaatimuksia Jumalalle. Mutta miten pystyä
viipymään Jumalan seurassa ja rukoilla jatkuvasti?
Kuten sanoin, muutama viikko sitten se tapahtui. Löysin
itseni itkemästä ääneen sängystä. Takana olivat pitkään kestäneet omat
terveysongelmat, kyvyttömyyden tunne, epäonnistunut avioliitto, poikani
epilepsia, masennus ja toinen itsemurhayritys ja kaikki vain kaatui päälle.
Tunsin että minusta ei ole mihinkään, että tulevaisuutta ei enää ole, että en
vain enää pystynyt... mihinkään.
Kun yritin rukoilla sanoja ei tullut. Silloin mieleeni tuli
raamatunpaikka jossa sanotaan Pyhän Hengen rukoilevan meidän puolestamme
sanottomin huokauksin. Huusin Jumalalle että tässä ovat minun sanattomia
huokauksiani, minä en pysty enää puhumaan, Pyhä Henki sinun on parempi rukoilla
minun puolestani. Mutta lopulta en pystynyt edes huokailemaan vaan sisältäni
lähti äänetön huuto.
En tiedä kuinka pitkään se kesti, tuntui että ikuisuuden. Huusin ja karjuin pääni sisällä ja hoin välillä mielessäni, Jumala tässä on rukoukseni, sinä sen ymmärrät, minä en. Ja jatkoin sanatonta huutoani.
En tiedä mitä sanoin, kuvittelen että kerroin kaiken. Sen mitä
oli vuosien mittaan tapahtunut ja miltä se sai minut tuntemaan ja mitä olisin
tahtonut tapahtuvan ja miltä minusta tuntui kun se ei tapahtunut ja kaiken,
kaiken sen mitä oli sisälläni. Koska vähitellen itku hiljeni ja tuskan tunne.
Tunsin itseni tyhjäksi, kunnes tilalle laskeutui armo ja rauha.
Mikään ei muuttunut, mutta kaikki muuttui. Kuten Jeesus sanoi,
maailmassa teillä ei ole rauhaa. Sitä minulla ei ole täällä ole. Ecuador on
keskellä pandemia-myrskyä joka on tuhonnut terveydenhuollon ja maan talouden
sekä ihmisten elämät. Meidän perheemme oma myrsky on tuhonnut meidän
terveytemme ja perusturvallisuuden tunteemme.
Ajalehdimme ilman airoja, purhetta, perämoottoria tai
ohjainta keskellä vuosisadan myrskyä, vuosituhannen myrskyä, joka yrittää
kaataa veneemme ja upottaa meidät meren pohjaan. Ja mitään toivoa ei ole.
Maailmassa ei ole meillä rauhaa, myrsky ei tule hellittämään.
Mutta kaikki muuttui, koska meidän veneessämme on nyt rauha. Minun sydämessäni on rauha.
Terveyteni ei parantunut ihmeellisesti, pandemia ei
lakannut, Ecuadorin talous ja turvallisuus ei ole kohentunut, poikani ei tullut
terveeksi, avioliittoni ei palautunut yhteen, mikään ei muuttunut. Mutta kaikki
muuttui. Koska Jumala muutti minut. Jumalan armo ja rauha muuttivat minut.
Toissapäivänä sain ruokamyrkytyksen, kaikkien muiden
terveysongelmien päälle. En pystynyt nousemaan vessanpytyltä joten oksensin
vessan seinät ja lattiat täyteen sekä makuuhuoneen lattialle ja vessan peiliin
kun viimein pääsin pois vessanpytyltä. Sitten tärisevänä ja kuumeisena jouduin
siivoamaan kaiken jotenkin ja kömmin takaisin sänkyyn, rukoillen että Jumala
auttaisi. Myöhemmin nousin uudestaan oksentamaan ja kuralle ja näin itseni vessan
peilistä, olin mennyt nukkumaan pää ja hiukset täynnä oksennusta. Siinä
vaiheessa olo oli niin paha etten edes viitsinyt vaihtaa tyynyliinaa kun
viimein pääsin takaisin sänkyyn, pesin vain hiukseni käsisaippualla ja totesin
että huolehdin muusta kun ehdin ja jaksan.
Vessanpytyllä istuessani minuun nousi katkeruus. Miksi Jumala ei ottanut tätä pois? Miksi hän antoi minun olla näin sairas? Ja silloin tajusin että Jumala oli siinä minun kanssani. Hän oli ottanut kivun pois jotta saatoin nukkua hetken ja levätä, hän oli kanssani kun heräsin ja auttoi minut sängystä ylös ja takaisin vessaan kun omat voimani ja tärisevät jalkani eivät pystyneet sitä tekemään.
Jumala oli minun kanssani kun sitä tarvitsin. Hän antoi
rauhansa ja armonsa. Hän piti huolta, kantoi ja auttoi jaksamaan ja otti
pahimman kivun pois ja antoi levon.
Minun pitää tyhjentyä. Minun savikuppini pitää olla tyhjä
jotta Jumalan aarre, hänen rakkautensa valo, mahtuu sinne. Ja sen pitää
säröillä jotta tuo valo voisi loistaa muille.
Kun minä tarvitsen, Jumala on läsnä. Minun ei tarvitse kuin
huutaa, kuiskata tai pyytää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti