Ajatuksia Joosefin elämän äärellä

Pitääkö meidän antaa anteeksi? Vaikka toiset eivät ansaitse sitä? Vaikka he oikeasti tekivät pahaa meille? Vaikka he oikeasti ovat pahoja? Vaikka he eivät edes pyydä anteeksi? Ja mitä anteeksiantaminen tarkoittaa?

Neljäsosa ensimmäisestä Mooseksen kirjasta kertoo Joosefin kasvamisesta hengellisesti kypsäksi ja tunne-elämältään aikuiseksi ihmiseksi. Monien muiden perheiden tavoin Joosefinkin kasvinperheessä oli paljon rikkinäisyyttä ja surua. Hänen perheensä kantoi patriarkkojen perintöä, ei vain positiivista sellaista vaan myös kaikkea negatiivista jota he olivat keränneet itselleen tunne-elämäänsä vuosien varrella.

Joosefilta meni vuosia päästä eroon sukunsa ja perheensä kierteestä, valheista, pettämisestä, itsekkyydestä, suosikkijäjestelmistä, kateellisuudesta ja vihasta. Joosefin elämänvaiheet olivat kova koulu kasvaa aikuiseksi ja tunneterveeksi ihmiseksi joka eli todeksi omaa ainutlaatuista elämänkohtaloaan Jumalassa. Hän pääsi eroon negatiivisesta perinnöstään ja tuli omaksi itsekseen Jumalassa.

Tapaamme Joosefin Ensimmäisen Mooseksen kirjan luvussa 37. Hän on seitsemäntoistavuotias nuorukainen, yhdestoista Jaakovin kahdestatoista pojasta ja isänsä suosikki. Perhe on monimutkainen ”uusperhe”, jossa Jaakob, hänen kaksi vaimoaan ja kaksi jalkavaimoaan ja kaikki heidän lapsensa asuvat yhdessä.

Joosef oli epäkypsä, ylimielinen ja täysin tietämätön siitä, että hänen Jumalalta saamansa unet ja näyt vieraannuttaisivat hänet veljistään entistä enemmän. Veljien viha ja kateus Joosefia kohtaan kasvoi siihen pisteeseen että he lavastivat hänen kuolemansa ja kymmenen heistä valehteli, sanoen villieläimen raadelleen hänet. Tosiasiassa veljet myivät hänet orjaksi, siinä toivossa etteivät he enää koskaan kuulisi hänestä yhtään mitään.

Monesti salaisuuksien määrä suvussa antaa viitteitä siitä kuinka terve ja kypsä perhe, tai suku, on. Tämän mittapuun mukaan Joosefin kasvinperhe oli hyvin sairas. Joosefin isä, isoisä ja isoisän isä olivat kaikki syyllistyneet valehteluun ja puolitotuuksiin, salailuun ja kateuteen, jopa varsinaiseen huijaamiseen. Nyt tämä sama sukupolvia kestänyt kaava toistui uudelleen.

Miten tämä kaikki vaikutti Joosefiin? Yhdessä päivässä hän menetti vanhempansa, sisaruksensa, kulttuurinsa, ruokansa, kielensä, vapautensa, turvansa ja toivonsa! Kun hän palveli Egyptissä orjana Potifarin talossa häntä syytettiin valheellisesti raiskauksesta ja isäntänsä hyvin tahdon hyväksikäyttämisestä. Ja hän joutui vuosikausiksi vankilaan. Hänelle avautui mahdollisuus päästä vankilasta pois mutta sekin toivo oli turha. Lopulta hän virui vankilassa 10-13 vuotta.

Joosefin elämä kolmeenkymmeneen ikävuoteen saakka oli pelkkää tragediaa. Hänen jos kenen olisi pitänyt olla täynnä katkeruutta ja vihaa kärsittyään sellaista tuskaa ja ahdistusta perheensä vuoksi!

Silti Joosef yhä rakasti Jumalaa ja etsi häntä uskollisesti. Ehkä ensimmäisen kerran koko patriarkkojen suvussa näämme ihmisen joka uskollisesti rukoilee ja etsii Jumalaa ja luottaa häneen, riippumatta siitä miten synkälle hänen tilanteensa näyttää.

Vaikka Joosefin ympärillä tapahtui hirvittäviä asioita, joihin hän ei itse voinut vaikuttaa, Raamattu sanoo, että Joosef vaelsi Jumalan kanssa.

Miten itsekkäästä, itsekeskeisestä pojasta tuli Jumalaan luottava mies? Kuinka epäkypsä, valheen ja pettämisen ja omahyväisyyden perinnettä kasvava nuorukainen onnistui jättämään tämän kaiken taakseen ja suuntamaan katseensa Jumalaan?

Kuinka monesti minun elämässäni olen kantanut sydämessäni katkeruutta toisia kohtaan? Syyttänyt muita ongelmistani ja nähnyt vain huonot puolet kaikessa mitä tapahtuu?

Sanotaan että ilossa Jumala kuiskaa ja kivussa hän huutaa. Minä olen joutunut kuulemaan huutamista ja käymään kivun koulua. Ei niin pahaa kuin Joosef, ei yhtä tuskallista. Mutta minäkin olen pettynyt ihmisiin joita rakastan, minuakin on rangaistu syyttömästi ja minulle ollaan oltu kateellisia asioista joille en voi mitään, joiden kanssa olen vain syntynyt tai jotka on annettu minulle lahjana.

On pitkä prosessi oppia, sen sijaan että näkisi itsensä uhrina, näkemään itsensä tekijänä ja toimijana. Jumalan lapsena joka roikkuu hänen rakkaudessaan ja tekee parhaansa niillä lahjoilla jotka Jumala hänelle antaa. Lapsena joka ei oleta että kaikki kuuluu hänelle ja että jos hän ei saa jotakin, se on epäreilua. Lapsena joka ei vertaile itseään muihin vaan katsoo vain Jumalaan. Lapsena joka kasvaa aikuiseksi, Jumalaan luottaen.

Kipu ja pettymys on oppitunti. Tämä ei ole helppoa ja kipu ei automaattisesti tee meitä täydellisiksi tai edes paremmiksi ihmisiksi. Samoin kuin eivät pettymykset tai muut elämän kolhut. Mutta meidän vastauksemme kipuun, kolhuihin ja pettymyksiin muuttaa meitä, tai pitää meidät entisen vankina.

Joosef vastasi kipuun, pettymyksiin ja petokseen katsomalla Jumalaan ja luottamalla häneen. Hän vastasi kasvamalla aikuiseksi, ottamalla vastuun omista teoistaan ja antamalla anteeksi niille jotka olivat häntä vastaan rikkoneet.

Sitten tapahtui jotain uskomatonta. Unien selittämisen ansiosta Joosef nostettiin yhtäkkiä ylös vankikuopastaan ja hänestä tehtiin Egyptin toiseksi tärkein henkilö. Hän vaelsi jatkuvasti Herran kanssa aina kuolinpäiväänsä saakka ja toimi yhdessä Israelin Jumalan kanssa siunaukseksi kasvinperheelleen ja suvulleen, Egyptille sekä koko maailmalle. Hän kunnioitti ja siunasi perhettään joka oli pettänyt hänet, jopa veljiään.

Rakas Jumala, anna minulle sydän kuin Joosefilla. Anna minun oppia kivun, petetyksitulemisen ja pettymysten kautta ja kasvaa aikuiseksi joka luottaa sinuun ja kiittää sinua siitä minkä sinä annat minulle lahjaksi. Auta minua etten odota olevani etuoikeutettu ja katsele mitä muilla on vaan aina kiinnitän katseeni sinua kohtaan ja aina luotan siihen että sinä tahdot minulle parasta ja annat minulle parasta, että sinä annat minulle tulevaisuuden ja toivon, myös kun elämä sattuu. Aamen. 

Taivaskaipuu - missä on kotimme?

"Isäni talossa on monia huoneita", sanoi Jeesus.

Miten hellä lause tuo onkaan. Se tuo mielikuvia levosta, turvallisuudesta, lämmöstä ja kodista. Siellä on pöytä, sänky, lepopaikkaa ja kotiliesi. Mutta tämä ei ole mikä tahansa talo, tämä on Isämme talo ja koti.

Emme aina tunne olevamme tervetulleita täällä maan päällä. Mietimme, onko täällä meille paikkaa. Ihmiset voivat saada meidät tuntemaan olomme ei-toivotuksi. Suru ja kipu saavat meidät tuntemaan itsemme tunkeilijoiksi. Muukalaisia, vieraita maassa joka ei ole meidän. Emme aina ole täällä tervetulleita.

Meidän ei pitäisi, tämä ei ole kotimme. Tuntemattomuuden tunne ei ole tragedia. Se on terveellistä. Emme ole täällä kotona. Tämä kieli jota puhumme, ei ole meidän. Tämä ruumis, jota käytämme, ei ole vielä, täydellisesti, me itse. Ja maailma jossa elämme, ei ole vielä koti.

Meissä on levottomuus jota ei voi tyydyttää ennen kuin täysin lepäämme Jumalassa, kirjoitti A. W. Tozer.

 

Tarina lähteestä

Sisälläsi, syvällä sisälläsi, asuu pieni lähde. Kuuntele niin kuulet hänen laulavan. Hänen aariansa suree iltahämärää ja hän laulaa soolonsa aamunkoitteessa.

Se on kevään laulu. Lähteesi ei ole hiljaa ennen kuin aurinko on näkyvissä. Unohdamme että hän on siellä, hänet on niin helppo on jättää huomiotta. Muut sydämen eläimet ovat suurempia, meluisampia, vaativampia ja vaikuttavampia. Mutta kukaan muu ei ole niin uskollinen ja muuttumaton.

Muut sielun olennot ruokitaan nopeammin ja ne tyydyttyvät yksinkertaisemista asioista. Annamme heille ruokaa ja silitämme heitä, suitsemme heidät ja päästämme juoksemaan. Mutta mitä me teemme lähteelle joka kaipaa ikuisuutta?

Sillä se on hänen laulunsa ja se on hänen tehtävänsä. Kun kaikki on harmaata, hän laulaa kultaisesta valosta. Aikaan sidottuna hän laulaa ikuisuudesta. Kivun läpi kurkkien hän näkee paranemisen. Tyhjyydessä hän aavistaa täyteyden ja yksinäisyydestä hän kaipaa läheisyyteen. Siitä hän laulaa.

Ja vaikka yritämme sivuuttaa hänet emme voi tehdä sitä. Hän on osa meitä ja hänen laulunsa on meidän. Sydämemme laulua ei voida hiljentää, ennen kuin olemme valossa.

"Jumala on istuttanut ikuisuuden ihmisten sydämeen" Saarnaaja 3:10, sanoo viisas mies. 

Mutta viisaan ihmisen ei tarvitse tietää, että ihmiset kaipaavat enemmän kuin tätä maata. Kun näemme kipua, kaipaamme. Kun näemme nälän, kyseenalaistamme miksi. Kuolema on meille järjetön, samoin kuin loputtomat kyyneleet ja tarpeeton menetys. Mistä ne tulevat? Minne ne johtavat? Eikö elämässä ole muuta kuin kuolema?

Ja niin laulaa lähde. Keväästä ja valosta, jostakin paljon paremmasta. Jostakin joka on toisella puolen, jostakusta.

Maan päällä kokemamme onnettomuus kasvattaa Jumalan valtakunnan nälkää. Se antaa meille syvän tyytymättömyyden. Jumala etsii ja pidättää huomiomme. Ainoa tragedia on siis olla ennenaikaisesti onnellinen. Tyytyä pelkkään maahan ylösnousun sijaan. Vieraaseen maahan kotiin palaamisen puolesta.

Emme ole onnellisia täällä, koska emme ole täällä kotona. Emme ole onnellisia täällä, koska meitä ei ole tehty tähän paikkaan. Meidän ei pitäisi olla onnellisia täällä. Olemme "kuin vieraita ​​ja muukalaisia ​​tässä maailmassa". 1. Pietari 2:11.

Ja emme koskaan ole täysin onnellisia maan päällä, koska meitä ei ole luotu tätä maata varten. Meillä on ilon hetkiä, saamme valon välähdyksiä, tunnemme hetkiä tai jopa päiviä rauhaa. Mutta he eivät yksinkertaisesti vertaa edessä olevaan onnellisuuteen, koska meidät on luotu Jumalaa varten ja lepäämään, työskentelemään ja iloitsemaan Jumalan valtakunnassa, hänen luomassaan uudessa maassa ja taivaassa.

Jumalan valtakunnan koti ja palkkio

C. S. Lewisin mukaan "Jos havaitsemme haluavamme jotakin mitä mikään tässä maailmassa ei voi tyydyttää, todennäköisin selitys on, että meidät on luotu toista maailmaa varten".

Yksi suurimmista kristinuskon opeista on uskomme taivaalliseen kotiin, kirjoitti Charles Swindoll. Viime kädessä vietämme ikuisuuden Jumalan kanssa paikassa, jonka hän on valmistanut meille. Ja osa tätä jännittävää ennakointia on hänen lupauksensa palkita palvelijansa hyvin tehdystä työstä. Pyhät kirjoitukset eivät ainoastaan ​​tue ikuisten palkintojen ideaa, vaan myös kuvaavat yksityiskohtia.

Suurin osa palkinnoista saadaan ylösnousemuksessa, kun Jumala luo meille uuden ylösnousemusruumiin ja tekee meille uuden maailman ja taivaan kodiksi, ei tämän rikkinäisen maan päällä. 

Älä nyt ymmärrä väärin. On olemassa myös maallisia palkintoja. Mutta kun on kyse palvelemisesta, Jumala varaa erityisen kunnian sille päivälle, jolloin jokaisen ihmisen työ tulee ilmeiseksi ja hän saa palkkion.

Täällä syntisen ja rikkinäisen maan päällä on helppo unohtaa mihin todella kuulumme. Mutta emme voi koskaan täysin hiljentää sisäistä ääntämme joka muistuttaa meitä siitä että tämä maailma ei ole kotimme. Kuulumme jonnekin muualle, sydämemme kaipuu on johonkin muualle.

On hetkiä jolloin tunnemme onnea ja melkein voisimme sanoa olevamme kotona. On myös hetkiä jolloin tuo jokin ryöstäytyy läpi tähän maailmaa ja saamme maistiaisen siitä mitä meille on odotettavissa. Ja on hetkiä jolloin tiedämme varmasti että meitä ei ole luotu tähän suruun, tuskaan ja kipuun.

Kun Jeesus kirkastettiin, Jumalan valtakunta ryöstäytyi maan päälle. Ja kun hän nousi ylös, kuolema voitettiin ja me olemme osallisia tästä voitosta ja sen palkinnoista. Me elämme täällä, tässä maaillisessa kiirastulessa joka koettelee meitä ja jonka kärsimysten kautta meitä valmistetaan Jumalan valtakunnan, uuden maailman ja uuden taivaan, täydellisyyteen.

En tarkoita että pelastumme tekojemme kautta vaan vain armosta. Me rakastamme koska Jumala on rakastanut meitä ja hänen rakkautensa tähden teemme niitä hyviä tekoja joihin hän on meidät valmistanut. Samoin me kärsimme koska olemme osallisia Jeesuksen kärsimyksestä, emme pelastuaksemme kärsimyksen kautta vaan koska maailma on rikki ja synti on täällä valloillaan ja emme voi välttää kärsmiystä.

Jumala on meidän kanssamme kärsimyksessä ja hän muuttaa kaiken kärsimyksen meille hyväksi. Samoin kuin hän meidän kanssamme onnemme hetkinä ja muuttaa ne vielä paremmiksi. On varmaa että tämä maailma ei ole hyvä paikka ja että me kaikki kärsimme täällä. On myös varmaa että me kaikki Jeesuksen seuraajat pääsemme kotiin, paikkaan jota varten Jumala on meidät luonut.

Ajatuksia rukouksesta ja Jumalan läsnäolosta

Muutama viikko sitten rukoilin elämäni parhaan rukouksen. Olen ollut jo vuosia kiinnostunut meditatiivisesta rukouksesta ja siitä miten rukoilla koko ajan, kuten Paavali meitä kehottaa tekemään. Mutta jotenkin rukouksessa viipyminen on liian vaikeaa, ajatukset harhailevat, keskittyminen ja Jumalan läheisyyden tunteminen on vaikeaa ja huomaan tekeväni ostoslistaa tai pohtivani mitä syödä päivälliseksi sen sijaan että rukoilisin.

En halua tehdä rukouksestani ostoslistaa, tai listaa valituksia ja toivomuksia sekä vaatimuksia Jumalalle. Mutta miten pystyä viipymään Jumalan seurassa ja rukoilla jatkuvasti?

Kuten sanoin, muutama viikko sitten se tapahtui. Löysin itseni itkemästä ääneen sängystä. Takana olivat pitkään kestäneet omat terveysongelmat, kyvyttömyyden tunne, epäonnistunut avioliitto, poikani epilepsia, masennus ja toinen itsemurhayritys ja kaikki vain kaatui päälle. Tunsin että minusta ei ole mihinkään, että tulevaisuutta ei enää ole, että en vain enää pystynyt... mihinkään.

Kun yritin rukoilla sanoja ei tullut. Silloin mieleeni tuli raamatunpaikka jossa sanotaan Pyhän Hengen rukoilevan meidän puolestamme sanottomin huokauksin. Huusin Jumalalle että tässä ovat minun sanattomia huokauksiani, minä en pysty enää puhumaan, Pyhä Henki sinun on parempi rukoilla minun puolestani. Mutta lopulta en pystynyt edes huokailemaan vaan sisältäni lähti äänetön huuto.

En tiedä kuinka pitkään se kesti, tuntui että ikuisuuden. Huusin ja karjuin pääni sisällä ja hoin välillä mielessäni, Jumala tässä on rukoukseni, sinä sen ymmärrät, minä en. Ja jatkoin sanatonta huutoani.

En tiedä mitä sanoin, kuvittelen että kerroin kaiken. Sen mitä oli vuosien mittaan tapahtunut ja miltä se sai minut tuntemaan ja mitä olisin tahtonut tapahtuvan ja miltä minusta tuntui kun se ei tapahtunut ja kaiken, kaiken sen mitä oli sisälläni. Koska vähitellen itku hiljeni ja tuskan tunne. Tunsin itseni tyhjäksi, kunnes tilalle laskeutui armo ja rauha.

Mikään ei muuttunut, mutta kaikki muuttui. Kuten Jeesus sanoi, maailmassa teillä ei ole rauhaa. Sitä minulla ei ole täällä ole. Ecuador on keskellä pandemia-myrskyä joka on tuhonnut terveydenhuollon ja maan talouden sekä ihmisten elämät. Meidän perheemme oma myrsky on tuhonnut meidän terveytemme ja perusturvallisuuden tunteemme.

Ajalehdimme ilman airoja, purhetta, perämoottoria tai ohjainta keskellä vuosisadan myrskyä, vuosituhannen myrskyä, joka yrittää kaataa veneemme ja upottaa meidät meren pohjaan. Ja mitään toivoa ei ole. Maailmassa ei ole meillä rauhaa, myrsky ei tule hellittämään.

Mutta kaikki muuttui, koska meidän veneessämme on nyt rauha. Minun sydämessäni on rauha.

Terveyteni ei parantunut ihmeellisesti, pandemia ei lakannut, Ecuadorin talous ja turvallisuus ei ole kohentunut, poikani ei tullut terveeksi, avioliittoni ei palautunut yhteen, mikään ei muuttunut. Mutta kaikki muuttui. Koska Jumala muutti minut. Jumalan armo ja rauha muuttivat minut.

Toissapäivänä sain ruokamyrkytyksen, kaikkien muiden terveysongelmien päälle. En pystynyt nousemaan vessanpytyltä joten oksensin vessan seinät ja lattiat täyteen sekä makuuhuoneen lattialle ja vessan peiliin kun viimein pääsin pois vessanpytyltä. Sitten tärisevänä ja kuumeisena jouduin siivoamaan kaiken jotenkin ja kömmin takaisin sänkyyn, rukoillen että Jumala auttaisi. Myöhemmin nousin uudestaan oksentamaan ja kuralle ja näin itseni vessan peilistä, olin mennyt nukkumaan pää ja hiukset täynnä oksennusta. Siinä vaiheessa olo oli niin paha etten edes viitsinyt vaihtaa tyynyliinaa kun viimein pääsin takaisin sänkyyn, pesin vain hiukseni käsisaippualla ja totesin että huolehdin muusta kun ehdin ja jaksan.

Vessanpytyllä istuessani minuun nousi katkeruus. Miksi Jumala ei ottanut tätä pois? Miksi hän antoi minun olla näin sairas? Ja silloin tajusin että Jumala oli siinä minun kanssani. Hän oli ottanut kivun pois jotta saatoin nukkua hetken ja levätä, hän oli kanssani kun heräsin ja auttoi minut sängystä ylös ja takaisin vessaan kun omat voimani ja tärisevät jalkani eivät pystyneet sitä tekemään.

Jumala oli minun kanssani kun sitä tarvitsin. Hän antoi rauhansa ja armonsa. Hän piti huolta, kantoi ja auttoi jaksamaan ja otti pahimman kivun pois ja antoi levon.

Minun pitää tyhjentyä. Minun savikuppini pitää olla tyhjä jotta Jumalan aarre, hänen rakkautensa valo, mahtuu sinne. Ja sen pitää säröillä jotta tuo valo voisi loistaa muille.

Kun minä tarvitsen, Jumala on läsnä. Minun ei tarvitse kuin huutaa, kuiskata tai pyytää.

Ajatuksia Abrahamista ja vanhurskaudesta

Ja Abram uskoi Herraan, ja Herra luki sen hänelle vanhurskaudeksi.

1 Moos 15:6

Minkä Jumala luki Abramille vanhurskaudeksi? Mitä on uskoa Herraan? Miksi tämä jopa epärehellinen ja valehtevela kulkuri on Raamatussa nimetty uskonsankariksi? Mitä me voimme oppia uskosta Herraan, Abrahamin elämästä ja uskosta? 1 Moos 15:6 oli tärkeä jae Paavalille (Room 4: 3; Gal 3: 6) ja Jaakobille (2:23).

Jakeessa 1 Moos 15:6 käytetty hepreankielinen verbi, joka tarkoittaa uskomista, tarkastelee koko uskomisen prosessia katsomatta uskon alkuun tai loppuun. Taivutus ei tarkoita, että Abram uskoi ensin Jumalaa tässä vaiheessa. Se ei myöskään tuo Abramin uskoa täydelliseksi tässä vaiheessa. Kirjoittajan käyttämä avoin loppuinen verbin taivutus ei ole kovin yleinen.

Abram oli alkanut uskoa Jahven lupauksiin, kun hän vaelsi Kanaaniin 1. Mooseksen kirjan 12. luvussa. Ja kirjoittajan tämän taivutusmuodon valinta pakottaa lukijan miettimään uskon jatkuvia vaikutuksia.

Todellisessa mielessä Abramin usko oli elinikäistä kävelyä. Hänen uskonsa kypsyi ja koeteltiin. Suurin testi tapahtuu myöhemmin 1. Mooseksen kirjan 22. luvussa kun Aabrahamia käskettiin uhraamaan poikansa Iisak.

Jaakob muodostaa omassa kirjeessään nimenomaan yhteyden 1. Moos 15. ja 22. luvun välille. Jaakob on saattanut olla tietoinen verbin taivutuksen avoimesta luonteesta ja tulkitsi varmasti Abrahamin elämää vastaavasti. 

ja niin toteutui Raamatun sana: "Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi", ja häntä sanottiin Jumalan ystäväksi.

Jaak 2:23

Toisaalta Paavali yhdisti Abramin uskon 1.Mooseksen kirjan 15:6 toiseen lausekkeeseen "ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi".

Sillä mitä Raamattu sanoo? 

"Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi".

Room 4:3

samalla tavalla kuin "Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi"?

Gal 3:6

Tämä hyvitys on yksinkertainen menneisyys taivutus on imperfektissä. Paavalin mukaan kyseessä täyteyteen saavutettu teko, päätetapahtuma. Tämä oli Paavalin viesti, usko tekee vanhurskaaksi.

Heprean kielessä on vihje siitä, että Jumala vastasi Abramin uskollisuuteen pitämällä sitä vanhurskautena. Keskiaikainen kommentaattori Rashi (1040–1105) lukee 1.Mooseksen kirjan 15:6 näin: ”Pyhä Jumala, siunatkoon häntä, piti Abramia ansiokkaana ja vanhurskaana hänen uskonsa vuoksi”.

Abraham on uskon isä. Jumala on hyvä ja hänen lupauksensa ovat luotettavia. Matkaillessamme maanpäällisen elämän läpi emme aina näe Jumalan näkökulmaa yksittäisiin tilanteisiin, aivan kuten Abraham ei nähnyt, kuinka hänellä olisi lapsia ja suuri perintö.

Abraham luotti Jumalaan siltikin. Me voimme rohkaistua. Uskomme ei ole kertaluonteinen julistus vaan elämää uskollisuudessa. Saatamme katsoa taaksepäin ja sanoa "olemme uskoneet Jumalaan".

Voitko sinä katsoa taaksepäin ja sanoa ”olen uskonut Jumalaan”? Rohkaistu siitä miltä elämäsi näyttää. Aabraham erehtyi monta kertaa elämässään. Hän valehteli ja petkutti eikä ensin uskonut kun Jumala sanoi hänelle että hän tulisi saamaan pojan Saaran kanssa. Silti hänen uskoaan ylistetään Raamatussa.

Aabraham uskoi Jumalaan. Hän eli elämänsä uskossa kulkien. Hänen valintansa syntyivät uskosta lähtien. Vaikka matkalla oli erehdyksiä, Jumala katsoi uskon Aabrahamille vanhurskaudeksi.

Käytännössä opimme tästä jakeesta että miellytämme Jumalaa, kun luotamme häneen. Uskomme, että hänen lupauksensa ovat totta ja varmoja Jeesuksessa Kristuksessa, joten meidän ei tarvitse pelätä tulevaisuutta, vaikka emme tiedä tulevaisuutta.

Rakas Jumala, anna minun elää ja kasvaa uskossa. Anna minun tehdä valintani uskossa ja anna Sinun katsoa minulle uskoni vanhurskaudeksi. Jeesuksessa olen jo pelastettu. Anna minun uskoni ja luottamukseni Sinuun vanhurskauttaa minut. Aamen.

KRISTILLINEN USKO, USKONTUNNUSTUKSET JA PERINNE

Uskontunnustukset ovat yritys ohjata pyhien kirjoitusten lukemista esittämällä etukäteen itse Raamatun sisältö ja huolenaiheet. Uskontokunnat esittävät lyhyesti kristillisen uskon tarinan, yhtenäisyyden, johdonmukaisuuden ja pääteemat. Siinä mielessä uskontunnustus on ratkaiseva Raamatun uskon kannalta ja päinvastoin.

Michael F. Birdin mukaan, kun esität raamatullisen opetuksen jossakin muodollisessa mielessä, kuten kirkon opillisessa lausunnossa, luot uskontunnustuksen. Sanotte: tämä on se, mitä uskomme Raamatun opettavan aiheista X, Y ja Z. Sanotte: nämä ovat todella tärkeitä asioita. Vakuutat: tähän on vedettävä uskon rajat. Ehdotat: tämä yhdistää meidät yhteen uskoon.

Uskontunnukset ovat raamatullisia. On muistettava, että uskontunnustukset todellisuudessa löytyvät Raamatusta. Vanhassa ja Uudessa testamentissa on useita kohtia, joilla on uskontunnustustehtävä. Deutoronomiassa on shema, Israelin kaikkein ytimekkäin tunnustus uskostaan yhteen Jumalaan: 

”Kuule, Israel! Herra, meidän Jumalamme, Herra on yksi. Ja rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta voimastasi.” 2 Moos 6:4-5

Shema kuvasi Israelin uskon olennaiset osat lyhyessä ja yksinkertaisessa yhteenvedossa. Shema määritteli, että Israelin Jumala oli ainoa Jumala, luomakunnan ja liiton Jumala, patriarkojen - Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin - Jumala, joka oli pelastanut heprealaiset Egyptin orjuudesta. Lisäksi israelilaisten oli vastattava Jumalalleen pääasiassa rakkaudella, koska rakkaus määrittäisi heidän uskonsa ja kuuliaisuutensa häntä kohtaan. Kuten Jumala oli rakastanut heitä, niin heidän on vastineeksi rakastettava Jumalaa.

Sekä Jeesus että Paavali vahvistivat sheman, ja he ylläpitivät sitä yhdessä heidän erityisten uskomustensa kanssa valtakunnasta, Messiaasta ja pelastuksesta (Markus 12:29; 1.Kor 8: 6). Tämä tarkoittaa sitä, että Jeesus, Paavali ja ensimmäiset kristityt olivat uskonnollisia uskovia yksinkertaisesti sen perusteella, että he olivat juutalaisia ​​ja elivät juutalaisten uskomusten kiertoradalla Jumalasta, liitosta ja tulevaisuudesta.

Kun otetaan huomioon tämä asiayhteys, on täysin ymmärrettävää, että varhaiskirkko kehitti omat uskontonsa tiivistääkseen sen, mitä he uskoivat Israelin Jumalan tekevän ja tekevän vielä Herrassa Jeesuksessa Kristuksessa.

Jeesuksen hauta ei ollut kauan tyhjänä, kun varhaiskirkon eri henkilöt alkoivat laatia yhteenvetoja uskostaan ​​varhaisissa uskontunnustuskirjeissä. Ensimmäisten uskovien joukossa oli niitä, jotka laativat lyhyen yhteenvedon perususkomuksista, jotka kristityt jakoivat kaikkialla kreikkalais-roomalaisessa maailmassa.

Varhaiskristillisten uskomuksista eniten levinnyt oli se, että Jeesus kuoli syntiemme tähden ja nousi kuolleista:

Sillä jos uskomme, että Jeesus on kuollut ja noussut ylös, niin samoin on Jumala Jeesuksen kautta myös tuova poisnukkuneet esiin yhdessä hänen kanssaan.
1 Tess 4:14 

ja hän (Jeesus) on kuollut kaikkien edestä, että ne, jotka elävät, eivät enää eläisi itselleen, vaan hänelle, joka heidän edestään on kuollut ja ylösnoussut.
2 Kor 5:15 

joka (Jeesus) on alttiiksi annettu meidän rikostemme tähden ja kuolleista herätetty meidän vanhurskauttamisemme tähden.
Room 4:25 

Sillä sitä varten Kristus kuoli ja heräsi eloon, että hän olisi sekä kuolleitten että elävien Herra.
Room 14:9 

Ja Smyrnan seurakunnan enkelille kirjoita: 'Näin sanoo ensimmäinen ja viimeinen, joka kuoli ja virkosi elämään:
Ilmestys 2:8 

Hämmästyttävää on, että tämä usko siihen, että Jeesus ristiinnaulittiin ja herätettiin uudelleen elämään, vahvistettiin Uudessa testamentissa monenlaisissa materiaaleissa. Se löytyy liturgisesta materiaalista, apostolisesta kehotuksesta seurakunnille, sisällytetty tiiviisti teologiseen argumentointiin, hymnimaiseen runouteen ja jopa Uuden testamentin profetioihin. Se oli vakaumusta, joka oli yhtä yleinen kuin suosittu. Lisäksi tämä lausunto oli kirkon tunnustuksen tukikohta siitä, kuka Jeesus oli ja mitä Jumala teki hänen kauttaan.

Paavalin kirjeissä on yksityiskohtaisempia uskontunnustuksia. Paavalin vankeudessa Roomassa hän kirjoitti kirjeen Timoteukselle Efesoksessa, ja Paavali viittasi tässä kirjeessä luultavasti varhaiseen uskontunnustukseen:

Ja tunnustetusti suuri on jumalisuuden salaisuus: Hän, joka on ilmestynyt lihassa, vanhurskautunut Hengessä, näyttäytynyt enkeleille, saarnattu pakanain keskuudessa, uskottu maailmassa, otettu ylös kirkkauteen.
1 Tim 3:16 

Tämä uskontunnustus antaa perusyhteenvedon Jeesuksen elämästä ja työurasta inkarnaatiosta hänen korotukseensa. Jokainen rivi kertoo jostakin maallisen tehtävänsä avaintapahtumasta. Se on lyhyt yhteenveto Jeesuksen tarinasta ja toimii uskon kulmakivenä. Siinä ei sanota kaikkea sanottavaa, mutta se antaa peruspiirteet, joihin muita uskon perustuksia voidaan lisätä saumattomasti kuvan täyttämiseksi.

Toinen tärkeä kohta löytyy Paavalin kirjeestä Filippiläisille 2:5-11. Tämä kohta ei ehkä ole varsinainen virsi; se voi olla yksinkertaisesti runollinen proosa tai fragmentti varhaisesta uskonlausunnosta, jonka Paavali oli saanut muilta. Joka tapauksessa se on majesteettinen kuvaus siitä, kuinka Jeesus siirtyi jumalallisesta kirkkaudesta palvelevaan nöyryytykseen korotukseen Isän Jumalan oikealle kädelle.

Olkoon teillä se mieli, joka myös Kristuksella Jeesuksella oli,

joka ei, vaikka hänellä olikin Jumalan muoto, katsonut saaliiksensa olla Jumalan kaltainen, 

vaan tyhjensi itsensä ja otti orjan muodon, tuli ihmisten kaltaiseksi, ja hänet havaittiin olennaltaan sellaiseksi kuin ihminen; 

hän nöyryytti itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, hamaan ristin kuolemaan asti. 

Sentähden onkin Jumala hänet korkealle korottanut ja antanut hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman, 

niin että kaikkien polvien pitää Jeesuksen nimeen notkistuman, sekä niitten, jotka taivaissa ovat, että niitten, jotka maan päällä ovat, ja niitten, jotka maan alla ovat, 

ja jokaisen kielen pitää tunnustaman Isän Jumalan kunniaksi, että Jeesus Kristus on Herra.

Fil 2:5-11

Tässä upeassa tekstissä kerrotaan tarina Jeesuksen inkarnaatiosta, hänen lunastuskuolemastaan ja liittymisestä jumalalliseen kirkkauteen. Riippumatta siitä, lauletaanko, luetaanko tai luetaanko se, se varmasti soveltuu uskontunnustustehtävään, sillä siinä esitetään, mihin kristityt uskovat Jeesuksen kotoisin, miksi hän kuoli ja miksi häntä tulisi palvoa.

Uuden testamentin löytämät uskontamuodon kaltaiset materiaalit ovat osa yleistä "opetusten" tai "perinteiden" mallia, jotka on laadittu ja siirretty kirkkojen hyödyksi. Voimme löytää todisteita Uudesta testamentista siitä, että apostolit lähettävät suullisesti syntyville kirkoille suuren määrän opetuksia.

Paavalin seurakunnissa tähän sisältyi tarina evankeliumista (1.Kor 15: 3-5), Jeesuksen viimeinen ehtoollinen seuraajiensa kanssa (1.Kor 11: 23-26) ja yleinen kristillisten opetusten joukko (Room 6:17). Paavali sanoo tessalonikalaisille, ”Niin seisokaa siis, veljet, lujina ja pitäkää kiinni niistä opetuksista, joita olette oppineet joko meidän puheestamme tai kirjeestämme.” 2 Tess 2:15.

Samoin ylösnoussut Jeesus käskee Sardiksen seurakuntaa ”Muista siis, mitä olet saanut ja kuullut...” Ilmestys 3:3. Ja kun Juudas käskee kirjeessään ”... kilvoittelemaan sen uskon puolesta, joka kerta kaikkiaan on pyhille annettu.” (Juudas 3) hän puhuu uskosta jota opetetaan Vanhan Testamentin kirjoituksissa, Jeesuksen opetuksissa , Jeesuksen kertomuksessa, ja apostolien opetuksia Jeesuksen tiestä.

Kirkon hengellisesti lahjakkaat opettajat välittivät eteenpäin nämä opetukset, tarinoita ja ohjeita Jeesuksesta, jotka tarjosivat aineen seurakunnan myöhemmille uskontunnuksille (Apostolien teot 13: 1; Room 12: 7; 1. Kor 12: 28-29; Ef 4 : 11; Hepr 5:12; Jaakobin 3: 1).

Voisimme sanoa, että varhaiskristillinen opetus oli "perinnettä" eli kokoelman opetuksia, jotka Jeesus välitti apostoleilleen, yhdistettynä erottuvaan tapaan tulkita Vanhaa testamenttia, joka teki Jeesuksesta Jumalan kertomuksen keskipisteen. Nämä olivat lupaukset, se perinne, jota tulkitaan ja lisätään heidän kokemuksestaan ​​Jumalasta elämässä ja palvonnassa, ja joka sitten levitetään ja opetetaan kirkkojen kesken.

Birdin mukaan, tämä "perinne" on se, mikä loi suurelta osin Uuden testamentin. Evankeliumit ovat Jeesuksen perinteitä, jotka silminnäkijät välittivät, varhaiset johtajat ottivat vastaan ​​ja evankelistat kirjoittivat muistiin (Luukas 1: 1-4).

Uuden testamentin kirjeissä käytetään paljon perinteisiä materiaaleja - kirkon lauluja, uskontunnustuksia, sanontoja, tarinoita, varaluetteloita, hyveellistoja jne. - ohjaamaan seurakuntia heidän tilanteensa valossa.

Kun postapostolisen kirkon johtajat pyrkivät välittämään uskonsa muille kirkoille kirjeenvaihdon kautta, he yrittivät tiivistää mitä he olivat oppineet juutalaisista kirjoituksista ja apostolien opetuslapsista ja yrittivät muodostaa yhteistä yksimielisyyttä uskosta, niin kuin he ymmärsin sen. Myöhemmin kirjoitetut uskontunnustukset olivat suurimmaksi osaksi pyrkimys lyhyesti sanoittaa ydin kirkosta saadusta uskosta.

Toisin sanoen varhaiset perinteet muokkaivat Uutta testamenttia, ja sitten Uusi testamentti muovasi seurakunnan kehittyvät perinteet, perinteet, jotka kiteytyivät myöhempiin uskontunnuksiin. Siksi uskontunnustukset ovat todella yhteenveto Uuden testamentin perinteestä: teksti ja sen tulkintahistoria kirkoissa.

Et voi lukea Uutta testamenttia erillään muodostaen jonkin perinteen. Jopa saarnatuolia paukuttava fundamentalisti, joka väittää että vain Raamattu ohjaa häntä, vetoaa omassa yhteisössään vakiintuneeseen yksimielisyyteen, jotta hänen raamatunkäsittelynsä voidaan todentaa oikeeksi ja tarkaksi selitykseksi. Tätä perinnettä pidetään arvovaltaisena julistuksena siitä, mitä Raamattu sanoo kyseisessä ryhmässä, vaikka sitä ei tunnustettakaan avoimesti. Jopa kaikkein rohkeimmilla ja menestyvimmillä evankelisilla kirkoilla on oma liturgiansa, eli normaali tapa suorittaa sunnuntain palvonta. Tapa joka ei hyppää suoraan Uuden testamentin sivuilta käytäntöön. Tämä normaali tapa palvoa, miten he järjestävät kaiken ylistyksestä saarnoihin, on myös eräänlainen perinne.

Siltä osin kuin meillä kaikilla on "perinne", uskontunnustukset tarjoavat epäilemättä parhaan perinteen Raamatun lukemiseen. Bird sanoo että tämä johtuu siitä, että uskontunnustuksia on pidettävä Raamatun luomana perinteenä, joka kohtaa universaalin kirkon yksimielisyyttä kristillisen uskon tärkeimmistä opetuksista.

 

Lähteet:

Bird, Michael F.: What Christians Ought to Believe, An Introduction to Christian Doctrine Through The Apostle’s Creed; Zondervan; 2016.

Ajatuksia Aabrahamista ja patriarkoista

Kaikki patriarkaaliset perheet Raamatussa ovat rikkinäisiä, hajallisia ja huonoja esimerkkejä. He välittivät synnilliset tapansa ja rikkinäisyytensä sukupolvelta toiselle. Esimerkki puhui vahvemmin kuin opetus.

Valehteleminen kulki sukupolvesta toiseen heidän suvussaan. Abraham valehteli kahdesti Saarasta. Valheet olivat tunnusomaisia Iisakin ja Rebekan avioliitolle. Jaakob valehteli lähes kaikille ja hänen nimensä tarkoittaa ”pettäjä”. Kymmenen Jaakobin pojista valehteli Joosefin kuolemasta, lavasti hautajaiset ja säilytti ”perhesalaisuuden” yli kymmenen vuoden ajan.

Patriarkkojen perhe-elämää varjosti suosikkijärjestelmä jokaisessa sukupolvessa. He eivät koskaan kohdelleet lapsiaan samalla tavalla tai edes esittäneet rakastavansa heitä yhtä paljon. Aabraham suosi Ismaelia ja Saara puolestaan Iisakia. Iisak suosi Eesauta ja Rebekka suosi Jaakobia. Jaakob suosi Joosefia kaikkien muiden ylitse ja myöhemmin Benjaminia.

Joka sukupolvessa veljesten välit katkesivat ja niitä varjosti kateus ja jopa viha. Aabrahamin poikien, Iisakin ja Ismaelin, välit katkesivat ja he asuivat kaukana toisistaan. Iisakin nuorempi poika Jaakob pakeni veljeään Eesauta koska pelkäsi hänen tappavan hänet ja oli täysin erossa hänestä vuosien ajan. Jaakobin poika Joosef joutui veljiensä pettämäksi kun he olivat kateellisia hänelle ja joutui eroon heistä yli kymmeneksi vuodeksi.

Jokaisessa sukupolvessa aviopuolisojen suhde on myös heikko. Aabraham sai avioliiton ulkopuolisen lapsen Hagarin kanssa. Iisakilla oli erittäin huono suhde Rebekkaan. Ja Jaakobilla oli kaksi vaimoa, siskokset joiden suhde oli riitaisa ja kateellinen, sekä kaksi jalkavaimoa.

Miten nämä ihmiset voivat toimia meille esimerkkinä? He ovat esimerkki huonoista avioliitoista, riitaisista väleistä, itsekkyydestä, kyvyttömyydestä rakastaa omia lapsiaan, kateellisuudesta ja siitä miten tuhota perhe-elämä ja miten meidän ei tulisi kasvattaa lapsiamme. He ovat myös esimerkillisiä siinä miten he eivät luottaneet Jumalaan vaan omaan oveluuteensa ja älykkyyteensä ja yrittivät omin keinoin saada Jumalan siunaukset itselleen. Miten Aabraham voi olla uskon sankari? Ehkä Iisakin syntymä tapahtui juuri siksi vasta hänen vanhuudessaan, koska vasta silloin hän oli oppinut luottamaan Jumalaan eikä omaan itseensä.

Miksi Jumala salli näiden tarinoiden kirjoittamisen Raamattuun? Miksi hän ei etsinyt parempia perheitä, täydellisempiä vanhempia, avioliittoja ja lapsia sekä sisaruksia? Miksi hän käytti ihmisiä jotka ovat aivan kuin me kaikki, kuten minä itse?

Onko Jumalan tarkoitus sanoa että hän voi käyttää minuakin? Ja että hän voi muuttaa meidän avioliittomme ja perheemme? Hän voi parantaa meidän haavamme ja tehdä meistä uusia. Meidän ei tule luottaa hienoon sukuumme, perheeseemme tai omiin ansioihimme, vaan Jumalaan. Siihen että hän voi luoda uutta minussakin ja tuoda elämää myös minun haavoittuneeseen menneisyyteeni ja nykyisyyteen. Hänelle ei mikään ole mahdotonta, en edes minä.

Kootkaa aarteita taivaaseen

Onko minusta hyötyä, mihinkään tai kenellekään? Mitä tulosta minun elämäni tuottaa?

Tiedän että minun ei pidä etsiä tai kerätä aarteita täällä maan päällä mutta tahtoisin niin kovasti kerätä niitä taivaassa. Samalla ymmärrän että en voi tehdä sitä itse, kaikki tapahtuu Jumalan armosta. Ei minun voimallani, vaan hänen. Mutta mitä merkitystä minun elämälläni on jos en saa yrittää ja tehdä, jos en saa tuloksia ja jos en voi näyttää saavutuksiani?

Minulle juuri tämä välimaasto on hirvittävän vaikea ja raskas. Vuosien kivun ja kasvamisen jälkeen olen oppinut että minun ei tule kasvattaa aarteita maan päälle. Minun ei tule etsiä muiden hyväksyntää ja tehdä töitä jotta muut ihmiset olisivat tyytyväisiä minuun ja hyväksyisivät minut. Minun ei tarvitse oikeuttaa olemassaoloani heidän silmissään. Tai nostaa asemaani ja tehdä itseäni paremmaksi hyvillä töillä, rukouksella ja paastolla.

Mutta entä Jumalan silmissä? Mitä tarkoittaa että minun tule kerätä aarteita taivaaseen mutta minun tulee luottaa Jumalan voimaan eikä tehdä sitä omissa voimissani? Miten voin selvittää tämän arvoituksen? Millä tavalla voin saada hyvän arvosanan? Kuulla Jumalalta taivaaseen saavuttuani olevani hyvä ja arvollinen palvelija joka on tehnyt hänen tahtonsa? Miten minä voisin suorittaa ja suorittaa tarpeeksi ja oikealla tavalla?

Mitä tarkoittaa että me voimme kerätä aarteita taivaaseen? Miten me voimme investoida iankaikkisuuteen?

Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä teidän palkkanne on suuri taivaissa. Sillä samoin he vainosivat profeettoja, jotka olivat ennen teitä.
Mt 5:12

Uskonto oli tehnyt Jumalan kutsusta hänen palvelemiseensa rukouksen, paaston ja almujen antamisen kautta suorituskeskeistä ja hyväksyntää hakevaa. Vai tekeekö uskonto samaa edelleen? (Mt 6:1-18)

Jumalan läheisyyden etsiminen oli jäänyt pois ja tilalle oli tullut toiminnalla ja suorittamisella huomion ja omanarvon haku. Ihminen hakee merkitystä itselleen, ei Jumalasta, vaan uskonnollisesta toiminnasta jonka hän tekee näkyvästi toisten ihmisten edessä. Jolloin merkitys saadaan muilta ihmisiltä ja omista teoista.

Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle, missä koi ja ruoste raiskaa ja missä varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Vaan kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen, missä ei koi eikä ruoste raiskaa ja missä eivät varkaat murtaudu sisään eivätkä varasta. Sillä missä sinun aarteesi on, siellä on myös sinun sydämesi.
Mt 6:19-21

Ihmiset hakevat julkisuutta. He haluavat huomiota sille miten he paastoavat, miten he rukoilevat ja antavat almuja. Jeesus osoittaa että ihmiset jotka näin tekevät, etsivät huomiota, hyväksyntää ja omaa arvoaa muilta ihmisiltä, ovat jo palkkansa ansainneet.

Kun taas ihminen joka pyyteettömästi, Jumalaa etsien ja ilman oman edun tavoittelua, tekee näitä samoja asioita, hänen palkkansa kertyy taivaaseen. Palkka on oleva suuri taivaassa. Isäsi palkitsee sinut, sanoo Jeesus ihmiselle joka pyyteettömästi etsii Jumalaa ja palvelee häntä rukoillen, almuja antaen ja paastoten.

Kyse on Jumalan ja meidän välisestämme suhteesta. Ei siitä huomiosta ja merkityksestä jonka voimme saada itsellemme toisilta ihmisiltä. Tai meidän suhteestamme muihin ihmisiin. Tai siitä miten hyvin me toimimme ja teemme asioita täällä maan päällä.

 Ja hän puhui heille vertauksen sanoen: "Rikkaan miehen maa kasvoi hyvin. Niin hän mietti mielessään ja sanoi: 'Mitä minä teen, kun ei minulla ole, mihin viljani kokoaisin?' Ja hän sanoi: 'Tämän minä teen: minä revin maahan aittani ja rakennan suuremmat ja kokoan niihin kaiken eloni ja hyvyyteni; ja sanon sielulleni: sielu, sinulla on paljon hyvää tallessa moneksi vuodeksi; nauti lepoa, syö, juo ja iloitse'. Mutta Jumala sanoi hänelle: 'Sinä mieletön, tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta pois; kenelle sitten joutuu se, minkä sinä olet hankkinut?' Näin käy sen, joka kokoaa aarteita itselleen, mutta jolla ei ole rikkautta Jumalan tykönä."
Lk 12:16-21

Tässä asetetaan vastakkain se palkka jonka saa huomionhakuisesta ja itsekkäästä tekojen tekemisestä, itsekeskeisestä toiminnasta. Sekä se palkka jonka saa siitä että pyyteettömästi, aidoin sydämin, vilpittömästi etsii Jumalaa ja haluaa häntä palvella. Palkka joka kerääntyy taivaaseen kun Jumalaa etsien rukoilee, paastoaa ja antaa almuja.

Jeesus kertoo meille että nämä taivaaseen kerääntyvät aarteen eivät ole tuhoutuvia. Tämän maailman korruptio ja pahuus eivät saa niitä häviämään tai katoamaan. Nämä aarteet ovat iankaikkisia aarteita, ikuisuuteen meitä varten kertyneitä, ja ikuisuuden kestäviä, aarteita. Näitä aarteita Jeesus meitä kehoittaa keräämään, vastakohtana sille että tavoittelisimme omaa etua, etsisimme muiden ihmisten hyväksyntää tai kohottaisimme asemaamme tekoja tehden. 

Ymmärrän että tarpeeni syntyy minun sisältäni. Se johtuu omasta rikkinäisestä luonteestani, lapsuuden haavoista, repivistä elämäntilanteista, maailman hajoamisesta ja syntiinlakeamuksesta. Mutta se ei muuta sitä että minulla on tarve saada suorittaa, olla tarpeeksi hyvä, saada Jumalan huomio ja rakkaus itselleni olemalla tarpeeksi hyvä, tekemällä tarpeeksi ja olemalla kiltti ja tottelevainen.

En edes niinkään halua voitonseppelettä tai kunnian kruunua. En halua ylpeillä niillä toisten uskovien edessä, vaikka välillä se houkuttaakin. Mitä todella haluan, on tulla hyväksytyksi, saada levätä Jumalassa, olla tarpeeksi hyvä hänelle. Ja haluaisin tietää mitä minun on tehtävä jotta voisin sen saavuttaa?

Miksi on niin vaikea ymmärtää sydämellä sen minkä järki tajuaa? Miksi yhä uudelleen toistan samaa toimintatapaa ja haavoitan itseäni samalla tavalla, vuosi toisensa jälkeen? Miksi en voi luottaa? Antaa kaikkea vastuuta Jumalalle ja levätä hänessä? Miksi aina palaan siihen että haluan itse olla vallassa, hallita omaa elämääni ja sitä miten hyvin suoriudun Jumalan antamista tehtävistä? Miksi näen kaiken tehtävinä enkä elämänä? Miksi en voi nähdä että Jumalan kanssa suhteeni on kuin lapsen isänsä rinnalla, ei kuin orjan isäntänsä alla? Miksi en voi luottaa tuohon suhteeseen?

Ettekö tiedä, että jotka kilparadalla juoksevat, ne tosin kaikki juoksevat, mutta yksi saa voittopalkinnon? Juoskaa niinkuin hän, että sen saavuttaisitte. Mutta jokainen kilpailija noudattaa itsensähillitsemistä kaikessa; he saadakseen vain katoavaisen seppeleen, mutta me katoamattoman. Minä en siis juokse umpimähkään, en taistele niinkuin ilmaan hosuen, vaan minä kuritan ruumistani ja masennan sitä, etten minä, joka muille saarnaan, itse ehkä joutuisi hyljättäväksi.
1 Kor 9:24-27

Korinttilaiskirjeessä Paavali kertoo omasta palvelutyöstään ja sen eri sävyistä. Hän kertoo kirjeessä esimerkiksi miten hän kaikille ihmisille pyrkii olemaan kaikkea evankeliumin tähden. Jotta ne jotka ovat lain alaisia, Paavali oli heille ikäänkuin lain alainen, jotta jotkut heistä tulisivat uskoon. Ja niille joilla lakia ei ole, hän on ikäänkuin ilman lakia vaikka hänellä onkin Kristuksen laki, jotta he voisivat tulla uskoon.

Paavalin evenkalioiti- ja toimintastrategia on kokonaisvaltaisesti kohdata ihminen niistä lähtökohdistä lähtien joissa ihminen itse on, jotta hän löytäisi Kristyksen luokse ja voisi tulla uskoon. Ja tässä toiminnassa, tässä työssään, Paavali on määrätietoinen.

Paavali ainakin kahdessa kohdassa kirjeissään puhuu omasta palvelutehtävästään, omasta Jumalalta saadusta työstään, käyttäen oman aikansa urheilutermejä. Käyttäen sen ajan urheilusta tuttuja termejä kielikuvallisesti, saadakseen ihmiset ymmärtämään itseään paremmin ja pystyisivät samaistumaan siihen mitä Paavali näillä kielikuvilla kertoo. Paavali pitää itsestään selvänä että kaikki lukijat ymmärtävät että kun urheilukilpailuissa juostaan, niin kaikki yrittävät voittaa mutta vain yksi voi sen tehdä ja saada voittajan seppeleen.

Paavali kuvailee itseään määrätietoisena kilpailijana joka ei vilkuile sivuille tai muihin kilpailijoihin. Hän keskittyy vain päämääräänsä ja juoksee sitä kohti, saavuttaakseensa sen. Ainoa millä on hänelle väliä on että tästä kilpailusta selvitään ja voittajan seppele saavutetaan.

Mikä tämä voittajan seppele Paavalin näkemyksissä on?

Ei niin, että jo olisin sen saavuttanut tai että jo olisin tullut täydelliseksi, vaan minä riennän sitä kohti, että minä sen omakseni voittaisin, koskapa Kristus Jeesus on voittanut minut. Veljet, minä en vielä katso sitä voittaneeni; mutta yhden minä teen: unhottaen sen, mikä on takana, ja kurottautuen sitä kohti, mikä on edessäpäin, minä riennän kohti päämäärää, voittopalkintoa, johon Jumala on minut taivaallisella kutsumisella kutsunut Kristuksessa Jeesuksessa. Olkoon siis meillä, niin monta kuin meitä on täydellistä, tämä mieli; ja jos teillä jossakin kohden on toinen mieli, niin Jumala on siinäkin teille ilmoittava, kuinka asia on. Kunhan vain, mihin saakka olemme ehtineetkin, vaellamme samaa tietä! Olkaa minun seuraajiani, veljet, ja katselkaa niitä, jotka näin vaeltavat, niinkuin me olemme teille esikuvana.
Fil 3:12-17

Paavali kuvailee omaa kutsumustyötään määrätietoisella kilpailulla. Tässäkin hän puhuu seppeleestä, voittopalkinnosta. Mutta vieläkään meille ei ole ihan tarkkaan tullut selville se mikä tämä palkinto on.

Toki Paavali sanoo jakeessa 14:

Juoksen kohti maalia saavuttaakseni voittajan palkinnon, pääsyn taivaaseen. Sinne Jumala kutsuu Kristuksen Jeesuksen omat.
Fil 3:14 (KR92)

Tässä kohdassa Paavali näyttää tarkoittavan voittopalkinnolla taivaaseen pääsemistä. Ja se on suunnattoman suuri voitto meille. Niin Jeesus omassa opetuksessaan kuin Paavali, myös tässä asiayhteydessä, tarkoittavat myös jotain muuta kuin taivaaseen pääsemistä, joka on jo pelkästään mittaamattoman arvokas aarre, tällä voittoseppeleellään.

Mitä enemmän pohdin näitä asioita, sitä enemmän katseeni keskittyy itseeni. Keskipisteekseni syntyy oma itseni ja omat suoritukseni. Tiedän että Jumala on maailman keskipiste, myös minun maailmani. Kun katseeni eksyy hänestä minuun itseeni, menen hukkaan. Jumala on kaikki, en minä itse.

Kiitos Herralle hänen sanastaan ja toisista uskovista jotka voivat minua nykäistä oikeaan suuntaan, muistuttaa totuudesta, siitä millä todella on väliä. Itseni ja omien töitteni tuijottaminen ei saa minua etenemään yhtään, jään vain jumiin paikalleen. Kun nostan katseeni Jumalaan, yksin häneen, voi liikkua eteenpäin. Siirtyä pois tästä paikasta joka tuottaa minulle niin paljon tuskaa. Ja kun saan elää hänen rakkaudessaan voin rakastaa muita ja sen rakkauden kantamana tuoda heitä lähemmäs Jumalaa. En minä vaan sinä, Kaikkivaltias Jumala, sinä olet maailman keskipiste.

Vastaus ei löydy minun sisältäni tai omista töistäni. Vastaus ei löydy muiden ihmisten hyväksynnästä. Vastaus löytyy kun heittäydyn sinun rakkautesi varaan. Se löytyy kun luotan siihen että sinä kannat ja kaikessa etsin sinua ja sinun rakkauttasi ja hyväksyntääsi.

Sentähden, rakkaat ja ikävöidyt veljeni, te minun iloni ja kruununi, seisokaa näin Herrassa lujina, rakkaat!
Fil 4:1

Paavali osoittaa että hänen kunniaseppeleensä, kruunu joka hänen päähänsä lasketaan, ovat ihmiset. Kun Paavali arvioi omaa työtään ja menestystä siinä työssä, millään muulla tavalla hän ei sitä menestystä mittaa kuin tällä minkä hän Filippiläiskirjeessä mainitsee. Hänelle kunniaseppele ovat ne ihmiset jotka Paavalin julistuksen kautta olivat löytäneet Jeesuksen luokse ja eläneet hänen kanssaan.

Sillä kuka on meidän toivomme tai ilomme tai meidän kerskauksemme kruunu? Ettekö myös te, meidän Herramme Jeesuksen edessä hänen tulemuksessaan?

1 Tess 2:19

Tessalonikalaiset olivat Paavalin kunniaseppele. Kun katsomme Paavalin kohdalla kokonaisuutena aarteiden keräämistä taivaaseen ja kunniaseppeleen saavuttamista, se liittyy hyvin läheisesti toisiin ihmisiin. Siihen liittyy Paavalin pyyteetön, väsymätön työ Jumalan valtakunnan hyväksi. Ei omista intresseistä käsin, ei omaa etua ajatellen. Vaan sitä että muut saisivat löytää Jeesuksen. Ja kun sen aika on, näistä muista Paavali kokosydämisesti iloitsee että he ovat hänen voittoseppeleensä.

Meidän elämällämme on merkitystö, Paavali ymmärsi sen. Meidän elämällämme on moninkertaistava merkitys. Se mitä voimme täältä maailmasta mukanamme viedä on se mitä me tänne jätämme.

Se perintö jonka jätämme, elämän esimerkkinä, Kristuksen seuraajina, evankeliumin levittäjinä, se on mitä me voimme viedä mukanamme taivaaseen. Tämän me otamme myöhemmin mukaamme, Paavalin tavoin, ja näämme että tässä on meidän kruunumme, meidän kunniaseppeleemme.

Tämä on aarteiden keräämistä taivaaseen. Elämän suuntaamista Kristuksen mielen mukaan. Hänen antamiensa neuvojen ja ohjeiden mukaan elämistä. Ei lain oravanpyörän toteuttamisen pakosta vaan Kristuksen seuraamisen ilosta.

Se tekee meidän elämästämme merkityksellistä. Sen kautta kokoamme aarteita joihin tämä aika ei otetta saa, jotka kestävät. Meidän elämällämme tuomme kunnian Jumalalle, emme itsellemme. Meidän kunniamme on toissijaista ja joskus sillä ei ole sijaa lainkaan. Palkka on voittoseppele, aarre taivaassa.

Tämän palkan saamme nähdä jonakin päivänä taivaassa. Palkka on myös paikka taivaassa. Mutta suurempi palkka herättää meitä todellisuuteen, se herättää meitä iloitsemaan muista ihmisistä jotka löytävät Jeesuksen luokse, herättää meissä rakkauden toisiamme ja Jumalaa kohtaan. Ja saa meidän sydämemme lämpiämään ja palamaan rakkaudesta.

Ajan toisella puolella saamme nähdä, Kristuksen armosta, meidän oman vaelluksemme todelliset seuraukset niiden ihmisten elämissä jotka ovat meidän rinnallamme kulkeneet ja olleet meihin kytköksissä.

Anna minulle kunnian kruunu ja voittajanseppele kun saavun taivaaseen. Anna ne minulle sinun kädestäsi. Mutta ennen kaikkea anna minun tuntea sinun rakkautesi ja kuulla sinun sanasi että minä olen hyvä palveli, että minä kelpaan tällaisena kuin olen.